IRC-Galleria

Nyt, rakas ystävä, on minulla suuri suru, josta sinulle kertoa. Hetki sitten kerroin sinulle niin iloisesti Karvakoulun autuudesta, niin huoleti, niin iloiten.. Nyt minun on mainittava, että tuo onni on tainnut iäksi mennä. Mutta jotta ymmärtäisit, mikä on kaiken syy, minun on selvitettävä sinulle hiukan historiaa.

Katakombeissa on aina ollut vain yksi hallitsija; ikivanha, viisas norsu, Eeruskainen. Näin on minulle aina kerrottu ja sanottu, että näin on aina oleva. Ja silti, jo aikaa sitten vanhuuttaan hapertuneena ja suuriin ajatuksiinsa unohtuen, on hän tietämättään luovuttanut valtansa toiselle.. Olen varma että vesipiippu ei tee hyvää sille pähkinälle hänen korviensa välissä, nyt se on aivan vettynyt. Katakombeihin asteli vuosia sitten varjo, harhauttaja ja naamioituja, ovela, vaan ei viisas; hän oli rodultaan näätä, nimeltään Lanttu… Kerrankin voin kertoa nimen kuvaavan omistajaansa! Lanttu lyöttäytyi yhteen Emuulin kanssa, ja joskus mietin, kuka johtaakaan ja ketä. Henkilökohtaisesti minä, pienen mustan koiran erehtymättömällä eläintuntemuksella, pidän Emuulista. Hän on viisas ja hauska, ja hänessä on juuri sopivasti mausteita (uskon erotelleeni sieltä jo viherpippurit ja aavistuksen tabascoa, jota on silti höystetty hintulla vanilijaa.), ja tiedän että hänellä on sitä hassua kaurapuuroa karvakorviensa välissä. Juuri sitä, mitä Eeruskainen on kaivanut lusikalla pääkopastaan. Ja juuri sitä, mitä ei Lantulla ole koskaan ollutkaan.
Silti tuo kaikki on kuin kaukainen uni, vaikea uskoa, helppo unohtaa, kun Lanttu saapastelee paikalle. Emuulia ei tuntisi entisekseen… Kaikki viisaus, kaikki hauskuus on kuin tärpätillä pois hinkattu (hajukin on yhtä paha!), ja se kaurapuuro on palanut pohjaan. Se tekee minut surulliseksi.. Ja se tekee minut vihaiseksi.
Lanttu oli minun ja Emuulin luokalla alusta lähtien, ja vuoden minä häntä katselin.. Ja pakko sanoa, etten itsekkäämpää ja typerämpää olentoa ole koskaan tavannut. Hän on niin karkea ja niin alhainen että minun ihan pahaa tekee.. Niin monta kertaa olen nauttinut ”pienen mustan koiran rauhoittavaa erikoissuklaata”, kun verenpaineeni nousee yhtä nopeasti kuin mielialani laskee! Syytän kaikesta tuota luihua karvapalloa, sillä olen nähnyt ettei Emuuli ole aina sellainen. Vain kun tuo Lanttu on paikalla. Joten kai sen on Lantun vika oltava?

Viime keväänä olin jo varma, että asiat voisivat muuttua; Lanttu oli, ihmeen ja onnen kaupalla suorittanut opintonsa ja aikoi lähteä. Ja sainkin huomata, että Emuuli ja Cica seuranani oli opiskelu ihan hauskaa. Tietysti olisin makoillut mieluummin kotona Murun kyljessä, tai soittanut, mutta kaikkeahan ei voi saada. Asiat olivat hyvin.
Ja sitten se tyhjäpäinen eläimeksi arvoton olento tuli takaisin. Maailma olikin ollut liian suuri ja paha itsekkäälle näädälle, joka oli huomannut, että kaikki eivät siedä ja ymmärrä häntä.. Ja hän tuli häntä koipien välissä takaisin. Eipä pärjännyt, pikkuinen, piti tulla takaisin Eeruskaisen valtaviin töppöjalkoihin. Ja vanhus, vesipiippua polttava, sinisilmäisen sokea hölmö, uskoi. Taisi Lanttu olla norsun ikioma kullannuppu, kun pitää pitää huolta muiden kustannuksella..
Jos Lantussa olisi hipustakaan sitä kaurapuuroa, hän ymmärtäisi käyttäytyä vähän toisin. Mutta mitä voi olettaa olennolta, jolla ei ole aivoja, ei ole sydäntä ja maksastakin on jäljellä yksi kahdeksasosa? Hän, joka tuli takaisin pelkurina, ja pääsi sisään armosta, on olevinaan edelleen koulun ehdoton ykkönen.. Ehkä olen ymmärtänyt väärin, mutta eikö se joka sanoo ”en koskaan enää palaa”, ole palamatta? (Psst… Jos et vielä ymmärtänyt, on oikea vastaus ”ei”.)

No, mitäpä tässä on enempää kerrottavaa. Lanttu myrkyttää ilmapiiriä koko loppu kevään ja Eeruskainen tarvitsisi opaskoiran, joka osaisi ajatella hänen puolestaan. Minä olen aivan selvästi sairastunut vesikauhuun, sillä niin harmillisen usein tekisi mieleni tehdä jotakin… ongelmallista. Suomeksi sanottuna: Onnekas, armollinen on oleva se päivä, kun pääsen ulos tuolta. Minulle on ilmaantunut ankaraa karvanlähtöä ja korvien turpoamista aamuisin, kun on lähdettävä katakombeille, ja tiedän, että kun ovet sulkeutuvat viimeisen, lopullisen kerran takanani.. olen taas vapaa. Saan takaisin sen.. mitä Lantun läsnäolo vei juuri sen saatuani. Taidan mennä hakemaan lisää juotavaa ja yrittää edes hetkeksi unohtaa kaiken mitä huomen tuo tullessaan. Loppujen lopuksi, vuorokaudesta edelleen 18 tuntia on minun, JA VAIN MINUN!

Olenko koskaan sattunut kertomaan sinulle enempää noista katakombeista, joita kutsun koulukseni? Minun kyllä pitäisi, kuinka olen voinut unohtaa? Olen varmaan tulossa pennuksi taas, tiedättehän, miten tyhjäpäisiä nuoret koirat ovat... Sitä kutsutaan meilläpäin dalmaatiaksi, ja on surullista että se on tullut minulle 112 koiranvuoden kypsässä iässä! Ehdinköhän korjata tämän rikkeen nyt? Yritän parhaani.

Joka aamu, kun on kylmää ja liukasta ja niin turkasen pimeää, minä möngin niin surullisen lämpimästä kopastani, venyttelen ja mussutan kaksi kokonaista ja seitsemän kahdeksas osa lenkkimakkaraa, ennen kuin heitän selkääni kauniin tumman ruskean, taskullisen, turkiskauluksisen loimen ja tassuttelen ulos. Olen harkinnut että ostaisin itselleni tennarit, sellaisit hienot ja äärimmäisen trendikkäät, ja tietysti kaikki eri väriä.. Olen aina ollut ÄÄRIMMÄISEN muotitietoinen. Tämän kaiken tehtyäni otan vauhtia, juoksen.. Ja toivottavasti hyppään pelikaanibussin kyytiin. Kuskina on tavallisesti Harri niminen metsähiiriherra, tulemme hyvin toimeen, yleensä, paitsi niinä aamuina kun herään myöhässä enkä ehdi syödä... Olen pyytänyt Harria vaihtamaan deodoranttia, mutta hän on liian itsepäinen!

Pulubussilla matka vie noin tunnin, ja alastulo onkin mitä mielenkiintoisi. Oletko koskaan nähnyt niiden.. kummallisten.. ihmisotuksien vielä kummallisempaa urheilulajia nimeltä mäkkihypy? Siinä on niitä hassuja isoja liukumäkiä. Pelikaanibussien toimitusjohtaja seurasi sitä kerran ja keksi, että bussipysäkeillä ei tarvitsisi pysähtyä, jos matkustajat hyppäisivät lennosta alas liukumäkeen ja pöllähtäisivät sieltä lumihankeen. Niiden rakentamiseen meni aika kauan, mutta ovat ne hienot. Kuitenkin, tunnin jälkeen loikkaan viuuuuuuuuuuu alas ja toivottavasti kierin mäkeä myöten tien varteen. Joskus olen hypännyt ohi, ja usko, pienen koiran on niin kovin vaikea päästä pois valtavien hankien seasta!

Kun eroaa bussipysäkin kohdalla tiestä ja kipittää polkua pitkin vähän matkaa, löytää luolan suuaukon. Sen edessä on iso kyltti jossa lukee "Katakombien Karvakoulu".
Rehtorimme on Eeruskainen, hän on, kuten jo kerroin, ikivanha norsu. Hänellä on loistava muisti, ja hän on ihan fiksukin.. Ja hän polttaa vesipiippua. Joka tunti hän lataa sen ja polttelee sitä sitten korvat heiluen kertoillessaan meille Karun ja Hikarin kaltaisista maista. Olisi hienoa olla joskus yhtä viisas.. Mutta on hän kyllä sovinistikin.
Toinen opettajani on korppi Sinirikko, joka nauraa paljon, ja jonka lempiruokaa tuntuvat olevan porkkanat, ainakin hän tarjoaa niitä kovin ahkerasti. Hän on mukava, paitsi kun emme ole niin innoissame Svenssoneista ja Engelskoista.. Minä olen tarkistanut, eivät nuo edes löydy puhelinluottelelosta! Miksi puhua ihmisistä joita ei ole olemassa?

Luokallani on vain kaksi muuta oppilasta. Toinen on rusakko, nimeltään Cica, ja aika arka tapaus. Hän on porukan uusin pupu, tuli vähän aikaa sitten, ja sitä melkein säikähtää joskus, että kuka puhui, kun hän avaa suunsa. Toinen on lumileopardi, Emuuli, joka on melkoisen pelottava otus.. Jos hermoilet häntä, kutsu häntä vain Miss Markkinasiimaksi, saat sillä paljon anteeksi. Emuuli on ollut Karvakoulussa kauemmin kuin minä, mutta minä, 112 vuoden koiranvuosillani, olen kaikkein vanhin oppilas. En minä siitä tietenkään YLPEÄ ole.. Raskas taakka ja sitä rataa. Mutta silti.

Joka päivä puuskutan ja läähätän ja kapuan sen pahuksen liukumäen 225 porrasta sen pahuksen liukumäen päälle, päästäkseni uudelleen Harrin ja pelikaanibussin kyypiin. Hyvin usein kun pääsen takaisin turvalliseen luolaani menen kellariin ja upotan pääni pirulliseen colaputoukseeni, varsinkin jos Emuuli on leikkinyt kaasupulloillaan..

Eräänä päivänä, kun painiskelin kirjoittamisen kanssa ja oli jo myöhä yö, heitin lopulta kalkkunansulkakynäni pois tassustani ja huokasin kovin raskaasti. Työni oli seisonut jo pitkän aikaa, enkä ymmärtänyt miksi, sillä tarina oli täynnä käänteitä ja mutkia, hyppyjä, pudotuksia ja pomppuja ja kiinnostavia otuksia... Ja silti, aina kun kohotin kynäni suuri inspiraatio kuononi päällä!... se meni pois. Sitä jatkui tunnista toiseen ja lopulta kyllästyin.. Hyppäsin pois tuolistani ja tassutttelin kaapilleni, ottaen pähkinäpuisesta pidikkeestä siron piippuni. Latasin sen, pistin suupieleeni ja möngin taljan alta kielekkeelle jossa oli lunta ja nuoskaa. Olihan se kylmää kyytiä, toki, mutta joskus oli parempi hytistä kuin vain lojua. Taivas oli pilvessä ja kaikki oli ankeaa ja harmaata. Kurjuus.

Polttelin jo toista piipullistani hangessa nököttäen kun kuulin kahinan lähestyvän kovaa vauhtia edestäpäin, tietäen jo valmiiksi kuka sieltä tulisi. Kahina pysähtyi hetkeksi, ennen kuin se jatkui taas ja puiden latvat heilahtelivat, kunnes varjo vilahti pilviä vasten ja viereeni laskeutui kaunis ja solakka olento. Hopeakorva kumartui ja pörrötti päätäni, hymyillen.
-Pikkuinen mellonamin. Kerroppa minulle, oletko koskaan kuullut rummuista? Löysin sellaiset hangesta erään puun alta, tuonko ne tänne?
Minä katselin ystävääni silmät pyöreinä ja olin pudottaa piipun suustani, ennen kuin tajusin tarttua siihen tassullani. Rummut? Ne olivat varmaan jotakin rusinan ja mansikan risteytyksiä.. Varmaan ihan maistuvia, mutta miten niitä voisi kasvaa tälläisessä kelissä? Ystäväni katseli minua hetken ja puhkesi nauruun, nostaen minut hellästi luolaani ja rapsutti korvani takaa.
-Laitappa tee tulemaan, tässä menee hetki. Ja hyvä örkki, lämmittele hiukan olet aivan jäässä.
Katselin korvat liikahdellen kun Hopeakorva katosi taas, ennen kuin tassuttelin nostamaan teepannun takankylkeen ja puhdistamaan piippuni. En oikein ymmärtänyt mistä nyt oli puhuttu, muun kuin sen tee-osuuden, joten käperryin tyynylle takan eteen ja suljin silmäni. Oveni ei ollut koskaan lukossa, joten eipä tarvinnut mönkiä avaamaankaan!

Meni yli puolituntia ennen kuin kuulin askeleita ja ystäväni astui yksiööni selkä edellä ja kantaen jotain SUURTA. Hätkähdin ja hyppäsin pystyyn, kun hän kääntyi ja laski keskelle lattiaa jotakin suurta, puista ja nahkaista.. Se oli haltiaa vyötäröön, ja minua ainakin viitisen kertaa korkeampi! Olen vain niin pieni ja vielä mustakin... Tuijotin Hopeakorvaa, joka tutki noita hirveitä härveleitä, kunnes teepannu vihelsi kimakasti. Tassuttelin sen luo, kaadoin meille kupit ja istuin tyynylle, ja ystäväni tuli pian luokseni pitäen teekuppia kosketinsoittajan käsissään.
-No, siinä ovat rummut. Mitäs pidät?
Änkytin hetken aikaa ennen kuin onnistuin mutiseemaan teekuppiini.
-...minä luulin niitä hedelmiksi...
Tunsin kuinka minulle naurettiin hyväntahtoisesti, ja kupit juotuamme ystäväni laski ne muualle ja nosti minut noiden hirvitysten päälle, missä minä sitten vapisin ja katselin Hopeakorvaa enää vain vähän tätä alempana. Önisin ja ulisinkin hiukan ja hän yritti saada minut rauhoittumaan.
-Höpsö, rauhoitu, se on vain soitin. Kokeile vaikka, hyppää.
Tuijotin ystävääni pieneksi kyyristyen.
-HYPPÄÄ?!
Kesti aikansa ennen kuin minut sai vakuutettua kokeilemaan, mutta kumahdus oli melkoinen. Ja taas kerran, kun minut sai aloittaman, ei loppua näkynyt.

Siitä lähtien minä loikin ja pompin rummulta toiselle jatkuvasti. Löin rytmiä hännälläni ja tein kuperkeikkoja ja kokeilin kaikkea mahdollista... Ja sain haaveen. Jonain päivänä haluan tehdä oman kappaleen. Kappaleen jossa olisi mutkia ja pomppuja, pudotuksia ja loikkia. Ja siitä tulisi rakkauden kappale.

Eräänä iltana, ennen kuin tiesinkään Hopeakorvasta, istuskelin luolani edustalla piippua poltellen. Oli mitä kaunein, kesäinen alkava yö, aurinko oli painunut metsän taa ja taivaassa oli sata sinisen sävyä. Tuuli oli muuttanut muotoaan, ei se kylmä ollut, vain viileä, mutta lempeyttään se ei ollut menettänyt.. Oli kaunista. Harmaan ja vihreän sävyinen savu kohosi ja kieppui piippuni yllä ja ilmassa tuoksui minttu, josta niin pidin. Vedin henkeä ja venyttelin kaikessa rauhassa.. Ja sitten kuulin sen. Se oli kuin marssiva armeija, satojen jalkojen ääni, tuulta nopeampi. Metsä itki ja valitti ja maa kajahteli pitkän aikaa; sitten äänet hiljenivät.

Olin kuitenkin utelias, sillä tässä metsässä ei ollut oikeastaan mitään, jolla olisi kaksisataa jalkaa ja joka liikkuisi nopeasti kuin gebardi. En ymmärtänyt, mitä se voisi olla, mutta, utelias kun olen, lähdin hiipparoimaan ja haahuilemaan hämärässä alas kallion laitaa, ja sitten tassuttelin kuononi kuljettamana kohti vierasta hajua. Nurmikko oli pehmeän kostea tassujen alla ja häntäni heilahteli siitä nauttien. Huomasin, että polku oli täynnä pieniä kuoppia, suurempia kuin kaksikaan tassuani, ja laakeita kuin laaja järvi. Pysädyin tutkimaan niitä hetkeksi, mutta jatkoin taas matkaa; tuon omituisen eläimen haju tuntui jo voimakkaampana.

Pysähdyin metsän reunaan ja katsoin hämmentyneenä niitylle; joen rannalla käyskenteli, ei yksi, ei kaksi, vaan kymmeniä otuksia, joita en ollut nähnyt koskaan aiemmin! Niillä kaikilla oli neljä jalkaa, korvat ja kummallinen kuono.. Mutta niitä oli monissa väreissä ja monen kokoisina. Kaikki olivat isompia kuin minä, totta kai, minähän olen pieni musta koira, mutta toiset olivat pieniä ja pulleita, toiset solakoita ja korkeita kuin karhu kahdella jalalla! Kaikilla oli pitkät, kiiltävät hiukset, niitäkin monissa väreissä, ja ne käyskentelivät, lepäsivät tai ruokailivat ruohikossa. Yksi niistä oli astellut syödessään minun suuntaani, ja niinpä rohkaisin mieleni. Lähdin tassuttelemaan sitä kohti häntä tuttavallisesti heiluen.

-Hei, minä olen Pufff..
Sitä pidemmälle en päässytkään, sillä otus huomasi minut! Sekunnin se vain tuijotti silmiini, ja sitten se oli jo parkaissut kuin syötävä ja kavahtanut vielä korkeammaksi pelkille takaraajoilleen, jollaisia en ollutkaan nähnyt! Peräännyin hiukan, ja väistin, kun ne kaksi muuta koipea iskeytyivät maahan aivan kuononi edessä; ulvaisin ja peräännyin lisää, hevonen päästeli edelleen omituisia huutojaan ja yritti kahta kauheammin talloa minut jalkoihinsa... Kuulin töminää takaani, joten käperryin pieneksi maahan ja nostin tassut silmilleni. Jos minun oli pakko kuolla, en ainakaan tahtoisi nähdä sitä!

Tunsin kun joku loikkasi ylitseni. Kuononi edessä tömähti taas, ja minä uikutin.. Mutta sitten kuulin puhetta jota ymmärsin.
-Hei, hei, hei, hold your horses! Rauhoitu! Se on pelkkä.. otus. Ei mitään vaarallista. Hengitä, sillee hienosti.
Raotin varovasti silmiäni ja siirsin tassujani, ja huomasin tuijottavani neljään edellistä sirompaan ja kauniimpaan jalkaan, jotka eivät yrittäneet tehdä minusta muhennosta. Kun vilkaisin ylös päin, näin raidallisen hännän, jossa oli pinkkiä, lilaa, mustaa ja punaista, näin esimerkkinä.. Se oli hyvin kaunis häntä. Olennon lyhyt ja siloinen turkki oli tummanruskea, mutta siinä missä olisi pitänyt olla sen kaula (ainakin mitä ultralyhyellä pikabiologiallani tiesin) olikin kuin haltian- tai ihmisenkaltaisen olennon yläruumis. Se oli siro ja kaunis, pienehkö ja silti pitkä.. Saatoin nähdä että sillä oli lyhyet, pörröiset hiukset joissa toistui hännän kirjavuus.

Murhamakkara perääntyi ja painoi päänsä kuin hiukan häpeissään, saaden taputuksen kaksiosaiselta.. Sitten tuo merkillinen olento kääntyi ja katseli alas minuun, paimensauva kädessään.
-Mikäs toi mytty on?
Sauva koukkasi minua kainaloista ja nosti ilmaan, ja siinä minä roikuin ja tuijottelin otusta kasvoista kasvoihin.. Sillä oli kauniit siniset silmät ja epäuskoinen ilme.
-Okei?
Minä heilautin varovasti häntääni ja esittäydyin, hyvin hiljaa ja pahoittelevasti.
-Tuota.. iltaa? Nimi on Pufffi, tuota.. hauska tavata?
Olento huokaisi ja laski minut maahan, kääntyen ja sanoen vasta sitten.
-Muru.
Jäin katselemaan sen perään kun se laukkasi omiensa luo, enkä voinut ymmärtää miksen saanut silmiäni irti siitä. Eihän se minusta ollut välittänyt.

Otin tavakseni tulla lauman luo iltaisin, ja pikkuhiljaa otukset, joita Muru kutsui "hevosiksi" alkoivat sietää minua ja Muru puhua hiukan enemmän. Hän sanoi olevansa ponitar, ihmisen ja ponin yhdistelmä, ja olevansa sukua kentaureille, jota olivat hevosen ja ponin yhdistelmiä. Vai.. ei se tainnut mennä ihan niin?

Eräänä iltana näin yhden hevosen makaavaan erillään muista, virtaan tuijottaen; Muru oli sen vierellä, helli ja yritti lohduttaa. Sillä hevonen itki. Minä katselin piilostani korvat luimussa, ei Muru vain minua koskaan silittänyt.. Mutta silti tiesin että tämä vain auttoi otusparkaa, ei sen enempää. Niin lämmin ja hellä hän oli, piti hyvää huolta omistaan. Istuin piilossani kauan aikaa, ja näin lopulta kuinka ponitar nukahti hevosen kylkeen ja nukkui sitä vasten, ja niin minä lähdin. En maininnut koskaan nähneeni sitä, mutta luulen että hän arvasi.. Ainakin hän oli paljon lämpimämpi minua kohtaan sen jälkeen.

Lopulta kesä päättyi, ja Muru kertoi lauman lähtevän talveksi muualle. Ne eivät kestäisi lunta ja pakkasta, ilman ruokaa. Olin maassa ja murtunut, sillä vaikka en sitä ollut Murulle sanonutkaan, en halunnut hänen lähtevän. Vasta lähtöpäivän aamuna uskalsin kysyä häneltä hiljaa.
-Sinäkin varmaan menet?
Lähimmät hevoset höristivät korviaan ja kuopivat kavioillaan maata; Muru kallisti päätään ja hymyili, sanoen sitten.
-En minä taida mennä. Minun paikkani on täällä, vaikka sinä et olekaan sitä vielä huomannut.
Katsoin häntä hämilläni ja hän kumartui, kaapaten minut syliinsä ja halaten.. ja yhdessä me katsoimme kun lauma laukkasi taas uuteen maailmaan.

Niin minä tapasin Murun. Ja siitä pitäen me olemme olleet yhdessä. Ja voin kertoa yhden asian.. On mahdotonta löytää korkokenkiä hevoselle. Mutta se ei estä häntä yrittämästä.

Kaikki tietävät, että sudet ovat kuuhulluja. Mutta harva tietää, että myös pienet mustat koirat ovat. Ihmettelin kerran, käytyäni petiini, miksen pystykään nukkumaan? Kiemurtelin, kääntyilin, jahtasin häntääni ja tuijottelin tuleen uusia tarinoita pohtien.. Mutta aika kului, tuli keskiyö. Ovitaljan raosta sisään päässyt kylmä talvituulahdus sammutti kynttiläni ja sai takastani pöllyämään kipinöitä, jotka tanssivat kuin tulikärpäset poikki huoneen. Ja se oli minulle merkki.

Hylkäsin lämpimän luolani ja pehmeän petini; juoksin ovelle, syöksyin hirventaljan alta kielekkeelle, ja mitä näinkään! Aivan oikein. Kallion edessä, metsän yllä, oli verikuu. Oi tuota pienen koiran autuutta; avara maailma kuonon edessä, ja yö joka kutsuu ulvomaan. Kompastelin tassuissani juostessani polkuani myöten alas kallion laitaa, lopulta kaaduin ja kierin kuperkeikkoja apuna käyttäen aina alas asti kuin pieni lumipallo. Se, että kun kompastuu mäessä, tulee kierimään alas, oli ensimmäisiä asioita, joita sinä yönä opin jutusta nimeltä ketjureaktio. Ja valitettavasti se oli niistä myös mukavin.

Olin silti iloinen, olinhan päässyt alas asti! Päätin lähteä tutkimaan metsää, jossa olin viettänyt niin kovin vähän aikaa, ja niinpä lähdin kulkemaan kuuta kohden. Lunta oli puolitoista metriä, joten jos olet nähnyt koiran uivan, tiedät miltä kulkuni näytti. Tuuli kohisi kuusien latvoissa, jossain huhuili pöllö.. Kuulin ensi kertaa kaikki yön äänet, niin uusina ja ihmeellisinä. Kuulin myös kahahduksen, joka kovin kiehtoi mieltäni; mutta kun käännyin, näin vain suurehkon lumikasan, joka selvästi oli pudonnut puusta. Totesin siis ihmetykseni turhaksi, ja lähdin jatkamaan matkaa.. Kunnes.

Paikka oli täydellinen, suurehko, avara aukio täynnä koskematonta lunta. Ja ylhäällä, aivan pienen pääni päällä, oli kuu! Kuinka suuri se oli, ja kuinka punainen. Istahdin aukion keskelle, kiedoin häntäni lämmittämään varpaitani, ja kohotin kuononi.. Vedin syvään henkeä ja haistelin ja sitten haukahdin. Pitäähän ääni toki avata ennen esitystä. Hetken mietin, ja ulvahdin. Kaksi lyhyttä, yksi mahdollisiman pitkä! Pehmeä tauko, ja sama uudestaan. Pysähdyin arviomaan suoristustani, ja hämmästyksekseni kuulin.. vastauksen. En yhden, en kahden, vaan kokonaisen kuoron vastaus, niin kaunis sinfonia. Olin kuin koko olemassa olonsa ajan yksin soittanut viulu, josta nyt tuli osa valtavaa orkesteria. Olin urani huipulla!

Lurittelin vielä muutaman ballaadin tuolle punaiselle pallolle, ja aina kuulin vastauksen. Efekti oli upea, kun kuoro hajosi, ja levittäytyi aina lähemmäs ja lähemmäs, aukion ympärille. Katselin kun edestäni metsästä ilmestyi varjomaisia hahmoja joilla oli kiiluvat keltaiset silmät... Ja kuulin murinaa. Ei tarvitse olla kummoinen koira tajutakseen sen viestin; hyvää ruokahalua. Käännyin paniikissa ja loikin kuin jänis tai paraskin kenguru kohti vastakkaista metsän reunaa.. mutta sieltäkin kuului murinaa! Juoksin silti, sillä perässäni oli jo parinsen kymmentä hukkaa, joille pienet mustat koirat ovat ehkä samanlaista herkkua kuin suklaakakku ihmisille.. Miksei minulle koskaan kerrota mitään ajoissa?

Pysähdyin puun alle, sillä kauemmas en päässyt, peräännyin selkä sitä vasten, ja uikutin. Kymmenet kiiluvat silmät ja punaiset kielet lähenivät ja lähenivät.. Ja sitten tunsin oudon tunteen kyljilläni. Äkkiä kuononi edessä roikkui väärinpäin kasvot, joiden iho oli vaalea ja silmät lämpimät ja tummat, kuin suklaan sävyiset. Niitä kehysti pitkä tummanruskea tukka, joka valui maahan asti ja hangen päälle. Olento katsoi minua, veitikkamaisesti hymyillen, ja sanoi..
-Kukkuu!

Katsoin tuota ihmismäistä olentoa äimistyneenä, ja oli kuin tuo yksi sana olisi laukkaisut taas uuden ketjureaktion; olento ponnisti ylöspäin, kuin vatsalihaksia tehden, minä käännyin nurinniskoin sen käsissä, ja sudet hyökkäsivät. Ensimmäiset leuat louskahtivat puun alla, yksi susista alkoi kakoa kuin se olisi saanut suunsa ja kurkkunsa täyteen multaa, ja minä huomasin päätyneeni pelastajani kainaloon, edelleen tassut kohti taivasta, tämän istuessa kyykyssä paksulla oksalla. Omituinen otus tutki hiuksiaan, joista susi oli haukkannut, ja muuten niin luonnollinen tyyli oli saanut seurakseen rikotun otsatukan. Aioin kehua kiusallani pedon tyylitajua, mutta sainkin vain uikahdettua, kun hahmo kohottautui (ja miten pitkä se olikaan) ja alkoi kiivetä yhä ylemmäs. Eikä siinä vielä kaikki!

Päästyään aivan kuusen latvaan katsoi tämä olento minua hymyillen, panipa vain paremmin kainaloonsa, ja loikkasi. Allamme oli tyhjää, ulvaisin hädissäni, ja sitten hän olikin jo tarttunut seuraavaan latvustoon ja hypännyt uudestaan. Allamme juoksi räkyttävä ja ulvahteleva susilauma, joista joku pärskähteli silloin tällöin saatuaan lunta päälleen, mutta me olimme kymmenen metrin korkeudessa ja siksi turvassa. Lopulta ne luovuttivat, ja minä, kun en rimpuillakaan uskaltanut, tuijottelin taivasta ja kuun valaisemaa siluettia olennosta, joka näytti minusta kovin haltialta.. Koskaan en ollut sellaista tavannut, ja nyt kun tapasin, tein sen todellakin pohjanmaan kautta... Lopulta olimme kallioni vieressä kasvavan kuusen nokassa, ja kevyesti kuulasihoinen olento pudottautui luolani edustalle ja laski minut maahan.
-Tervetuloa kotiin, hupsu.

En osannut muuta kuin tuijottaa, lumessa istuen, toinen etutassu hiukan koholla, joten pelastajani kyykistyi eteeni, tarttui tassuuni ja ravisti sitä.
-Hopeakorva, koivukukkuja, kiva tavata.
Häntäni liikahti hiukan kun änkytin vastaan.
-P-P-Pufffi, kiitos samoin... Tota mitä kuka milloin täh?
Hopeakorva nauroi ja pörrötti päätäni, viitaten luolani suuntaan viittansa laskoksista taskumattia kaivellen.
-Tarjoatko teetä, niin jutellaan? Tässä olisi pirtua, Muumimamman salaisella reseptillä. Olet varmasti jäässä, tämä lämmittää.

Ja niin minä tapasin Hopeakorvan.

Oletko koskaan nähnyt pienen mustan koiran kipittävän hirveällä kiireellä pitkin katua, metsätietä tai lumista peltoa? Olet varmaankin nähnyt minut. Olen aina kiireinen, koska jalkani ovat lyhyet; pitää ottaa niin monta askelta, ja niin monella jalalla! Se on herkkää taidetta, ettäs tiedät. Käveleminen.

Minun nimeni on Pufffi, ja olen siis pieni musta koira, jos et sitä vielä ymmärtänyt. Asun pohjoisessa, aborginaalien alueen ulkopuolella, ja olen varmasti ainoa koiraeläin täällä, jonka luolassa on sähköt. Olen siitä kovin ylpeä. Luolani on korkean, korkean, vielä korkeamman kallion päällä, keskellä mäntymetsää. Siellä minä elelen. Olen levittänyt oviaukon peitteeksi hirven taljan, sain sen isältäni. Hän karhu, näin ohimennen ja puun takaa.

Luolassani ei ole paljoa. Siellä on kori, jossa nukun, takka, joka pitää sen lämpimänä, kolo, josta pääsee kellariin, ja laiskanlinna. Onhan minulla tietysti kaappi, jossa säilytän tärkeitä tavaroitani. Niihin kuuluu kaulapantoja ja tietysti tämä tietokone. Se on herkkä kapine, parkuu aina kun käytän sitä, mutta tottelee ainakin jotenkin. Koulutan sitä vielä. Se on rodultaan Vista, ja se on kovin oikullinen rotu, ja kärsii terveysongelmista... Mutta on se silti hyvin ihmisystävällinen.

Haluaisin kertoa sinulle, rakas haahuilija, joka tähän tekstiin eksyit, vähän perheestäni. Siihen kuuluu äitini, hän on metsäkauris, ja kovin rakastettava. Isäni jo mainitsin, hän loistava metsästäjä, mutta hiukan ärtyinen joskus.. Pidän hänestä silti. Veljeni on ahma, jännittävä eläin, jonka pää liitelee pilvissä, mutta hän on kovin herkkähampainen.. Kannattaa pysyä kauempana, jos olet erimieltä hänen kanssaan. Sitten on tietysti rakkaani, hän ponitaur ja nimeltään Muru. Selvennyksenä sinulle, joka olet tietysti nukkunut biologian tunneilla, ponitaur on kuin kentaur, mutta vain ponin ruumiilla. Usko pois, hän on ihana. Ja niin, siskoni ja paras ystäväni! Hän on haltia, kutsuu itseään koivukukkujaksi, ja nimeltään Hopeakorva. Hänen ja Murun kanssa minä seikkailen usein. Rakastan heitä.

Mitäpä tästä voisi itsestään sanoa, ulkonäköni jo näetkin, jos tuo kuvantapainen edes toimii. Sanoin olevani pieni musta koira, kuten olenkin, minussa on vain vähän sinistä.. mausteena, voisi sanoa.

Ehkä kerron itsestäni hiukan? Olen vilkas, mukavuudenhaluinen ja kokemuksia kaipaava olento, ja parhaiten minua ehkä kuvaisikin sana ristiriitainen. En tiedä mitään parempaa, kuin loikoilla takkatulen ääressä Murun kanssa, mutta yhtähyvin saatan kokeilla kuuseen kiipeämistä Hopeakorva seuranani tai pitää puhetta pikkulinnuille. Olen kyllä hiljainen, mutta ollessani yksin tai tutussa seurassa, ei minua saa hiljaiseksi edes pesäpallomailalla (ja se on kuule testattua tietoa.) Minulla on ehkä aivot, mutta logiikkani on sumeaa, ajatteluni erikoista ja motokseni kävisikin "Koska sydän sanoi niin".

Minä rakastan kirjoittamista. Teen sitä enimmäkseen tällä rakkaalla sylilemmikilläni, mutta joskus kaivan kalkkunansulkakynäni esiin ja raapustan muutaman rivin. Kun mietin oikein ankarasti, otan esiin piippuni, lataan sen teellä, eukalyptuksella ja mintulla ja heiluttelen korviani polttaessani. Kyllä se tavallisesti siihen auttaa!

Kun muutin tähän luolaan, etsin paikkaa sen takia, että täältä oli hyvät liikenneyhteydet. Minä kuljen opettajani luo katakombeihin pelikaanilla, ja ne eivät pidä laskeutumisesta. Täältä pystyn hyppäämään lennosta kyytiin ja saan kuskilta kiitokset. Opettajani on ikivanha norsu, kerrotaan, että hän antoi ihmisille tulen, tiedä siitä sitten.. Kuitenkin, kun muutin tänne, löysin kellaristani lähteen. Mutta toisin kuin voisi olettaa, ei sieltä pulpunnut vettä, tai öljyä, tai edes laavaa.. Sieltä virtaa jotain tummanruskeaa, kuplivaa ja maukasta. Opettajani kutsui sitä "colaksi" ja sanoi että se on pirullisin aine heti heroiinin jälkeen.. Mutta kyllä se vain on hyvää!

Tälläistä täälläpäässä. Seikkailuistani kerron lisää myöhemmin, tässä nyt ovat vain perustiedot pienestä mustasta koirasta... Näkemisiin, mellonamit!