Hylkäsin lämpimän luolani ja pehmeän petini; juoksin ovelle, syöksyin hirventaljan alta kielekkeelle, ja mitä näinkään! Aivan oikein. Kallion edessä, metsän yllä, oli verikuu. Oi tuota pienen koiran autuutta; avara maailma kuonon edessä, ja yö joka kutsuu ulvomaan. Kompastelin tassuissani juostessani polkuani myöten alas kallion laitaa, lopulta kaaduin ja kierin kuperkeikkoja apuna käyttäen aina alas asti kuin pieni lumipallo. Se, että kun kompastuu mäessä, tulee kierimään alas, oli ensimmäisiä asioita, joita sinä yönä opin jutusta nimeltä ketjureaktio. Ja valitettavasti se oli niistä myös mukavin.
Olin silti iloinen, olinhan päässyt alas asti! Päätin lähteä tutkimaan metsää, jossa olin viettänyt niin kovin vähän aikaa, ja niinpä lähdin kulkemaan kuuta kohden. Lunta oli puolitoista metriä, joten jos olet nähnyt koiran uivan, tiedät miltä kulkuni näytti. Tuuli kohisi kuusien latvoissa, jossain huhuili pöllö.. Kuulin ensi kertaa kaikki yön äänet, niin uusina ja ihmeellisinä. Kuulin myös kahahduksen, joka kovin kiehtoi mieltäni; mutta kun käännyin, näin vain suurehkon lumikasan, joka selvästi oli pudonnut puusta. Totesin siis ihmetykseni turhaksi, ja lähdin jatkamaan matkaa.. Kunnes.
Paikka oli täydellinen, suurehko, avara aukio täynnä koskematonta lunta. Ja ylhäällä, aivan pienen pääni päällä, oli kuu! Kuinka suuri se oli, ja kuinka punainen. Istahdin aukion keskelle, kiedoin häntäni lämmittämään varpaitani, ja kohotin kuononi.. Vedin syvään henkeä ja haistelin ja sitten haukahdin. Pitäähän ääni toki avata ennen esitystä. Hetken mietin, ja ulvahdin. Kaksi lyhyttä, yksi mahdollisiman pitkä! Pehmeä tauko, ja sama uudestaan. Pysähdyin arviomaan suoristustani, ja hämmästyksekseni kuulin.. vastauksen. En yhden, en kahden, vaan kokonaisen kuoron vastaus, niin kaunis sinfonia. Olin kuin koko olemassa olonsa ajan yksin soittanut viulu, josta nyt tuli osa valtavaa orkesteria. Olin urani huipulla!
Lurittelin vielä muutaman ballaadin tuolle punaiselle pallolle, ja aina kuulin vastauksen. Efekti oli upea, kun kuoro hajosi, ja levittäytyi aina lähemmäs ja lähemmäs, aukion ympärille. Katselin kun edestäni metsästä ilmestyi varjomaisia hahmoja joilla oli kiiluvat keltaiset silmät... Ja kuulin murinaa. Ei tarvitse olla kummoinen koira tajutakseen sen viestin; hyvää ruokahalua. Käännyin paniikissa ja loikin kuin jänis tai paraskin kenguru kohti vastakkaista metsän reunaa.. mutta sieltäkin kuului murinaa! Juoksin silti, sillä perässäni oli jo parinsen kymmentä hukkaa, joille pienet mustat koirat ovat ehkä samanlaista herkkua kuin suklaakakku ihmisille.. Miksei minulle koskaan kerrota mitään ajoissa?
Pysähdyin puun alle, sillä kauemmas en päässyt, peräännyin selkä sitä vasten, ja uikutin. Kymmenet kiiluvat silmät ja punaiset kielet lähenivät ja lähenivät.. Ja sitten tunsin oudon tunteen kyljilläni. Äkkiä kuononi edessä roikkui väärinpäin kasvot, joiden iho oli vaalea ja silmät lämpimät ja tummat, kuin suklaan sävyiset. Niitä kehysti pitkä tummanruskea tukka, joka valui maahan asti ja hangen päälle. Olento katsoi minua, veitikkamaisesti hymyillen, ja sanoi..
-Kukkuu!
Katsoin tuota ihmismäistä olentoa äimistyneenä, ja oli kuin tuo yksi sana olisi laukkaisut taas uuden ketjureaktion; olento ponnisti ylöspäin, kuin vatsalihaksia tehden, minä käännyin nurinniskoin sen käsissä, ja sudet hyökkäsivät. Ensimmäiset leuat louskahtivat puun alla, yksi susista alkoi kakoa kuin se olisi saanut suunsa ja kurkkunsa täyteen multaa, ja minä huomasin päätyneeni pelastajani kainaloon, edelleen tassut kohti taivasta, tämän istuessa kyykyssä paksulla oksalla. Omituinen otus tutki hiuksiaan, joista susi oli haukkannut, ja muuten niin luonnollinen tyyli oli saanut seurakseen rikotun otsatukan. Aioin kehua kiusallani pedon tyylitajua, mutta sainkin vain uikahdettua, kun hahmo kohottautui (ja miten pitkä se olikaan) ja alkoi kiivetä yhä ylemmäs. Eikä siinä vielä kaikki!
Päästyään aivan kuusen latvaan katsoi tämä olento minua hymyillen, panipa vain paremmin kainaloonsa, ja loikkasi. Allamme oli tyhjää, ulvaisin hädissäni, ja sitten hän olikin jo tarttunut seuraavaan latvustoon ja hypännyt uudestaan. Allamme juoksi räkyttävä ja ulvahteleva susilauma, joista joku pärskähteli silloin tällöin saatuaan lunta päälleen, mutta me olimme kymmenen metrin korkeudessa ja siksi turvassa. Lopulta ne luovuttivat, ja minä, kun en rimpuillakaan uskaltanut, tuijottelin taivasta ja kuun valaisemaa siluettia olennosta, joka näytti minusta kovin haltialta.. Koskaan en ollut sellaista tavannut, ja nyt kun tapasin, tein sen todellakin pohjanmaan kautta... Lopulta olimme kallioni vieressä kasvavan kuusen nokassa, ja kevyesti kuulasihoinen olento pudottautui luolani edustalle ja laski minut maahan.
-Tervetuloa kotiin, hupsu.
En osannut muuta kuin tuijottaa, lumessa istuen, toinen etutassu hiukan koholla, joten pelastajani kyykistyi eteeni, tarttui tassuuni ja ravisti sitä.
-Hopeakorva, koivukukkuja, kiva tavata.
Häntäni liikahti hiukan kun änkytin vastaan.
-P-P-Pufffi, kiitos samoin... Tota mitä kuka milloin täh?
Hopeakorva nauroi ja pörrötti päätäni, viitaten luolani suuntaan viittansa laskoksista taskumattia kaivellen.
-Tarjoatko teetä, niin jutellaan? Tässä olisi pirtua, Muumimamman salaisella reseptillä. Olet varmasti jäässä, tämä lämmittää.
Ja niin minä tapasin Hopeakorvan.