IRC-Galleria

Leonar

Leonar

"Teillä on luultavasti korvatulehdus."

Blogi

- Vanhemmat »

Haiskun logiikkaa, osa IIMaanantai 04.01.2010 21:57

Kaikki tietävät, että sudet ovat kuuhulluja. Mutta harva tietää, että myös pienet mustat koirat ovat. Ihmettelin kerran, käytyäni petiini, miksen pystykään nukkumaan? Kiemurtelin, kääntyilin, jahtasin häntääni ja tuijottelin tuleen uusia tarinoita pohtien.. Mutta aika kului, tuli keskiyö. Ovitaljan raosta sisään päässyt kylmä talvituulahdus sammutti kynttiläni ja sai takastani pöllyämään kipinöitä, jotka tanssivat kuin tulikärpäset poikki huoneen. Ja se oli minulle merkki.

Hylkäsin lämpimän luolani ja pehmeän petini; juoksin ovelle, syöksyin hirventaljan alta kielekkeelle, ja mitä näinkään! Aivan oikein. Kallion edessä, metsän yllä, oli verikuu. Oi tuota pienen koiran autuutta; avara maailma kuonon edessä, ja yö joka kutsuu ulvomaan. Kompastelin tassuissani juostessani polkuani myöten alas kallion laitaa, lopulta kaaduin ja kierin kuperkeikkoja apuna käyttäen aina alas asti kuin pieni lumipallo. Se, että kun kompastuu mäessä, tulee kierimään alas, oli ensimmäisiä asioita, joita sinä yönä opin jutusta nimeltä ketjureaktio. Ja valitettavasti se oli niistä myös mukavin.

Olin silti iloinen, olinhan päässyt alas asti! Päätin lähteä tutkimaan metsää, jossa olin viettänyt niin kovin vähän aikaa, ja niinpä lähdin kulkemaan kuuta kohden. Lunta oli puolitoista metriä, joten jos olet nähnyt koiran uivan, tiedät miltä kulkuni näytti. Tuuli kohisi kuusien latvoissa, jossain huhuili pöllö.. Kuulin ensi kertaa kaikki yön äänet, niin uusina ja ihmeellisinä. Kuulin myös kahahduksen, joka kovin kiehtoi mieltäni; mutta kun käännyin, näin vain suurehkon lumikasan, joka selvästi oli pudonnut puusta. Totesin siis ihmetykseni turhaksi, ja lähdin jatkamaan matkaa.. Kunnes.

Paikka oli täydellinen, suurehko, avara aukio täynnä koskematonta lunta. Ja ylhäällä, aivan pienen pääni päällä, oli kuu! Kuinka suuri se oli, ja kuinka punainen. Istahdin aukion keskelle, kiedoin häntäni lämmittämään varpaitani, ja kohotin kuononi.. Vedin syvään henkeä ja haistelin ja sitten haukahdin. Pitäähän ääni toki avata ennen esitystä. Hetken mietin, ja ulvahdin. Kaksi lyhyttä, yksi mahdollisiman pitkä! Pehmeä tauko, ja sama uudestaan. Pysähdyin arviomaan suoristustani, ja hämmästyksekseni kuulin.. vastauksen. En yhden, en kahden, vaan kokonaisen kuoron vastaus, niin kaunis sinfonia. Olin kuin koko olemassa olonsa ajan yksin soittanut viulu, josta nyt tuli osa valtavaa orkesteria. Olin urani huipulla!

Lurittelin vielä muutaman ballaadin tuolle punaiselle pallolle, ja aina kuulin vastauksen. Efekti oli upea, kun kuoro hajosi, ja levittäytyi aina lähemmäs ja lähemmäs, aukion ympärille. Katselin kun edestäni metsästä ilmestyi varjomaisia hahmoja joilla oli kiiluvat keltaiset silmät... Ja kuulin murinaa. Ei tarvitse olla kummoinen koira tajutakseen sen viestin; hyvää ruokahalua. Käännyin paniikissa ja loikin kuin jänis tai paraskin kenguru kohti vastakkaista metsän reunaa.. mutta sieltäkin kuului murinaa! Juoksin silti, sillä perässäni oli jo parinsen kymmentä hukkaa, joille pienet mustat koirat ovat ehkä samanlaista herkkua kuin suklaakakku ihmisille.. Miksei minulle koskaan kerrota mitään ajoissa?

Pysähdyin puun alle, sillä kauemmas en päässyt, peräännyin selkä sitä vasten, ja uikutin. Kymmenet kiiluvat silmät ja punaiset kielet lähenivät ja lähenivät.. Ja sitten tunsin oudon tunteen kyljilläni. Äkkiä kuononi edessä roikkui väärinpäin kasvot, joiden iho oli vaalea ja silmät lämpimät ja tummat, kuin suklaan sävyiset. Niitä kehysti pitkä tummanruskea tukka, joka valui maahan asti ja hangen päälle. Olento katsoi minua, veitikkamaisesti hymyillen, ja sanoi..
-Kukkuu!

Katsoin tuota ihmismäistä olentoa äimistyneenä, ja oli kuin tuo yksi sana olisi laukkaisut taas uuden ketjureaktion; olento ponnisti ylöspäin, kuin vatsalihaksia tehden, minä käännyin nurinniskoin sen käsissä, ja sudet hyökkäsivät. Ensimmäiset leuat louskahtivat puun alla, yksi susista alkoi kakoa kuin se olisi saanut suunsa ja kurkkunsa täyteen multaa, ja minä huomasin päätyneeni pelastajani kainaloon, edelleen tassut kohti taivasta, tämän istuessa kyykyssä paksulla oksalla. Omituinen otus tutki hiuksiaan, joista susi oli haukkannut, ja muuten niin luonnollinen tyyli oli saanut seurakseen rikotun otsatukan. Aioin kehua kiusallani pedon tyylitajua, mutta sainkin vain uikahdettua, kun hahmo kohottautui (ja miten pitkä se olikaan) ja alkoi kiivetä yhä ylemmäs. Eikä siinä vielä kaikki!

Päästyään aivan kuusen latvaan katsoi tämä olento minua hymyillen, panipa vain paremmin kainaloonsa, ja loikkasi. Allamme oli tyhjää, ulvaisin hädissäni, ja sitten hän olikin jo tarttunut seuraavaan latvustoon ja hypännyt uudestaan. Allamme juoksi räkyttävä ja ulvahteleva susilauma, joista joku pärskähteli silloin tällöin saatuaan lunta päälleen, mutta me olimme kymmenen metrin korkeudessa ja siksi turvassa. Lopulta ne luovuttivat, ja minä, kun en rimpuillakaan uskaltanut, tuijottelin taivasta ja kuun valaisemaa siluettia olennosta, joka näytti minusta kovin haltialta.. Koskaan en ollut sellaista tavannut, ja nyt kun tapasin, tein sen todellakin pohjanmaan kautta... Lopulta olimme kallioni vieressä kasvavan kuusen nokassa, ja kevyesti kuulasihoinen olento pudottautui luolani edustalle ja laski minut maahan.
-Tervetuloa kotiin, hupsu.

En osannut muuta kuin tuijottaa, lumessa istuen, toinen etutassu hiukan koholla, joten pelastajani kyykistyi eteeni, tarttui tassuuni ja ravisti sitä.
-Hopeakorva, koivukukkuja, kiva tavata.
Häntäni liikahti hiukan kun änkytin vastaan.
-P-P-Pufffi, kiitos samoin... Tota mitä kuka milloin täh?
Hopeakorva nauroi ja pörrötti päätäni, viitaten luolani suuntaan viittansa laskoksista taskumattia kaivellen.
-Tarjoatko teetä, niin jutellaan? Tässä olisi pirtua, Muumimamman salaisella reseptillä. Olet varmasti jäässä, tämä lämmittää.

Ja niin minä tapasin Hopeakorvan.

Haiskun logiikkaa, osa I.Sunnuntai 03.01.2010 00:13



Oletko koskaan nähnyt pienen mustan koiran kipittävän hirveällä kiireellä pitkin katua, metsätietä tai lumista peltoa? Olet varmaankin nähnyt minut. Olen aina kiireinen, koska jalkani ovat lyhyet; pitää ottaa niin monta askelta, ja niin monella jalalla! Se on herkkää taidetta, ettäs tiedät. Käveleminen.

Minun nimeni on Pufffi, ja olen siis pieni musta koira, jos et sitä vielä ymmärtänyt. Asun pohjoisessa, aborginaalien alueen ulkopuolella, ja olen varmasti ainoa koiraeläin täällä, jonka luolassa on sähköt. Olen siitä kovin ylpeä. Luolani on korkean, korkean, vielä korkeamman kallion päällä, keskellä mäntymetsää. Siellä minä elelen. Olen levittänyt oviaukon peitteeksi hirven taljan, sain sen isältäni. Hän karhu, näin ohimennen ja puun takaa.

Luolassani ei ole paljoa. Siellä on kori, jossa nukun, takka, joka pitää sen lämpimänä, kolo, josta pääsee kellariin, ja laiskanlinna. Onhan minulla tietysti kaappi, jossa säilytän tärkeitä tavaroitani. Niihin kuuluu kaulapantoja ja tietysti tämä tietokone. Se on herkkä kapine, parkuu aina kun käytän sitä, mutta tottelee ainakin jotenkin. Koulutan sitä vielä. Se on rodultaan Vista, ja se on kovin oikullinen rotu, ja kärsii terveysongelmista... Mutta on se silti hyvin ihmisystävällinen.

Haluaisin kertoa sinulle, rakas haahuilija, joka tähän tekstiin eksyit, vähän perheestäni. Siihen kuuluu äitini, hän on metsäkauris, ja kovin rakastettava. Isäni jo mainitsin, hän loistava metsästäjä, mutta hiukan ärtyinen joskus.. Pidän hänestä silti. Veljeni on ahma, jännittävä eläin, jonka pää liitelee pilvissä, mutta hän on kovin herkkähampainen.. Kannattaa pysyä kauempana, jos olet erimieltä hänen kanssaan. Sitten on tietysti rakkaani, hän ponitaur ja nimeltään Muru. Selvennyksenä sinulle, joka olet tietysti nukkunut biologian tunneilla, ponitaur on kuin kentaur, mutta vain ponin ruumiilla. Usko pois, hän on ihana. Ja niin, siskoni ja paras ystäväni! Hän on haltia, kutsuu itseään koivukukkujaksi, ja nimeltään Hopeakorva. Hänen ja Murun kanssa minä seikkailen usein. Rakastan heitä.

Mitäpä tästä voisi itsestään sanoa, ulkonäköni jo näetkin, jos tuo kuvantapainen edes toimii. Sanoin olevani pieni musta koira, kuten olenkin, minussa on vain vähän sinistä.. mausteena, voisi sanoa.

Ehkä kerron itsestäni hiukan? Olen vilkas, mukavuudenhaluinen ja kokemuksia kaipaava olento, ja parhaiten minua ehkä kuvaisikin sana ristiriitainen. En tiedä mitään parempaa, kuin loikoilla takkatulen ääressä Murun kanssa, mutta yhtähyvin saatan kokeilla kuuseen kiipeämistä Hopeakorva seuranani tai pitää puhetta pikkulinnuille. Olen kyllä hiljainen, mutta ollessani yksin tai tutussa seurassa, ei minua saa hiljaiseksi edes pesäpallomailalla (ja se on kuule testattua tietoa.) Minulla on ehkä aivot, mutta logiikkani on sumeaa, ajatteluni erikoista ja motokseni kävisikin "Koska sydän sanoi niin".

Minä rakastan kirjoittamista. Teen sitä enimmäkseen tällä rakkaalla sylilemmikilläni, mutta joskus kaivan kalkkunansulkakynäni esiin ja raapustan muutaman rivin. Kun mietin oikein ankarasti, otan esiin piippuni, lataan sen teellä, eukalyptuksella ja mintulla ja heiluttelen korviani polttaessani. Kyllä se tavallisesti siihen auttaa!

Kun muutin tähän luolaan, etsin paikkaa sen takia, että täältä oli hyvät liikenneyhteydet. Minä kuljen opettajani luo katakombeihin pelikaanilla, ja ne eivät pidä laskeutumisesta. Täältä pystyn hyppäämään lennosta kyytiin ja saan kuskilta kiitokset. Opettajani on ikivanha norsu, kerrotaan, että hän antoi ihmisille tulen, tiedä siitä sitten.. Kuitenkin, kun muutin tänne, löysin kellaristani lähteen. Mutta toisin kuin voisi olettaa, ei sieltä pulpunnut vettä, tai öljyä, tai edes laavaa.. Sieltä virtaa jotain tummanruskeaa, kuplivaa ja maukasta. Opettajani kutsui sitä "colaksi" ja sanoi että se on pirullisin aine heti heroiinin jälkeen.. Mutta kyllä se vain on hyvää!

Tälläistä täälläpäässä. Seikkailuistani kerron lisää myöhemmin, tässä nyt ovat vain perustiedot pienestä mustasta koirasta... Näkemisiin, mellonamit!
- Vanhemmat »