IRC-Galleria

Ukko viimeistä päivää töissä, jippii sitten kesälomille mummolaan koko pienen perheen voimin.
Takasin tulen vasta heinäkuun alussa, että älkää ihmetelkö jos ei koneella näy..
Huomenna grillailemaan ja vaunuilemaan jos on hyvät kelit.
Pitää alkaa pakkaamaan jumalatonta kasaa tavaraa ja siivoskelemaan ku poika suostu pitkällisen väsyttämisen jälkeen päikkäreille:)

30.7.2006 Raskaustesti positiivinen, suunnaton ilo ja onni.

raskausviikko 8
ensimmäinen neuvola, kaikki hyvin, haluatko mennä sikiöseulontoihin? kysyy minulta neuvolatäti ja kertoo niiden etsivän joukosta raskauksia jossa lapsella on jokin kehitysvamma tai rakennepoikkeavuuksia, "tottakai" minä haluan , otan laput matkaani ja unohdan koko asian.

raskausviikko 10
ensimmäinen ultra, vauva odotettua kaksi viikkoa nuorempi, niskaturvotusta ei voitu vielä mitata, uusi aika kahden viikon päähän

raskausviikko 12
toinen ultra, pieni sätkii ympäri ruutua ja katsellaan sitä tippa linssissä, kätilö mittaa niskaturvotuksen 1.6mm , "oikein hyvä ja normaali, näyttäisi vauvalla olevan kaikki hyvin mutta en löytänyt nenäluuta"(down-syndroomaa sairastavilla tätä ei näy välttämättä alkuraskauden ultrassa)
menin vielä verikokeeseen josta katsotaan istukkahormonin ja papp-a eli sikiön erittämien valkuaisaineiden määrää (kehityshäiriöiset/rakennevikaiset lapset jäävät monesti kiinni tästä seulonnasta)

raskausviikko 13
neuvolassa kysyn että miksei minulle ole tullut vastauksia niskaturvotuksen ja veriseulonnan yhteisvastauksesta (siis riskistä siihen millä todennäköisyydellä lapsi on kehitysvammainen) " ei hätää kyllä ne olisivat ilmoittaneet jos jotakin ois ollu" "hyvä" unohdan koko asian edelleen

raskausviikko 14
Uni. Painajainen. Näin unta että synnytin 16. raskausviikolla vauvan ja harri kantoi turvakaukaloa ja kysyi koska vauva tulee kotiin, en voinut sanoa ettei niillä viikoilla syntynyt vauva voi elää. Vauva kuolee. Herään omaan kiljuntaani ja hiestä märkänä. Pelottaa. Sanon harrille että kaikki ei voi olla hyvin vauvalla. Harri lohduttaa ja nukahdan.

raskausviikko 15
romahdus. nukun, olen yksin kotona, puhelin soi , en jaksa vastata puhelimeen vaikka näen että se soitetaan jostain kaupungin numerosta. Numerosta soitetaan välittömästi uudelleen. vastaan ja pala nousee kurkkuun kun kuulen mistä soitetaan. "nämä olisivat nyt tulleet nämä sikiöseulontavastaukset" - ai " tämä tulos on hälyyttävä" - siis mitä, miten hälyttävä
"tämä suhdeluku on poikkeuksellisen korkea sinun ikäisellä ja viittaa siihen että lapsella on kehitysvamma" - ei ei ei, alan itkemään ja menin jonkinasteiseen paniikkiin.
" suhde on 1:230 eli jos on 230 synnyttävää naista niin näistä 1 saa vammaisen lapsen, normaalisti sinun ikäisillä suhde on 1:2500 ja sinulle suositellaan että teet lapsivesipunktion (eli neula työnnetään kohtuun josta otetaan lapsivettä josta viljellään lapsen kromosomisto, keskenmenoriski 0,5%-2% )"joko olet päättänyt mitä teet" - siis että mitä teen " no punktion ja sitten mahdollisen abortin" olen ihan paniikissa ja soittaja käskee minun rauhoittua "kuule ei tämän välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään mutta ei sinun tarvi vammaista lasta kotia viedä" sovitaan äitiyspolille kahden päivän päähän uusi aika, kätilö lopettaa iloisen kuuloisena puhelun. Laitan puhelimen kiinni ja tipahdan lattialle. Huudan niin että ihan kuin olisin ulkopuolinen kuuntelemassa sitä. Se kuulostaa kamalalta. En ole ikinä ollut niin tuskissani. Soitan harrille ja itken ja huudan mitä olin vasta kuullut puhelimessa. Menee kymmenen minuuttia ja harri tulee itkien kotiin.

Itkemme monta tuntia vierekkäin sanomatta juurikaan montaa sanaa. On kamala tunne kun ajattelee ettei tiedä saako pitää lapsen jota sisällään kantaa, onko hänellä kaikki elimet, onko kehityshäiriötä tai muuta. Päätämme lähteä siskoni luokse muutaman sadan kilometrin päähän.
Matkalla pysähdymme kahville ja istun autossa, yhtäkkiä JUMPS. Mikä se oli? Ensimmäinen vauvan potku! Harri sanoi että hippula haluaa sanoa äidille että älä höpötä.

Elämän peruskysymyksiä, lohdutusta, epätoivoa, herään aamuisin omaan itkuuni ja oksentelen pitkin päivää, haluanko tätä vauvaa, miksi potkit kun en saa pitää sinua, rakastan sinua, voi hyvin, kuole jos sinulla on vikaa, pysy kultapieni matkassa, ajatukset ovat sekaisin.
Haluanko punktiota? mitä jos tulee sen takia keskenmeno ja lapsi onkin terve? voisinko antaa sitä ikinä anteeksi? Mitä jos en tee punktiota? pelottaa.

Raskausviikko 16.
aika lääkärille. Tulemme kotiin edellisenä iltana. En nuku ollenkaan. Harrikin on kalpea. Menemme äitiyspoliklinikalle . Odotusaulassa pidättelen itkua, meidät kutsutaan sisään kätilölle, tämä näyttää kromosomikartastoa ja kertoo mitä muita vauvalla voi olla kuten huuli ja suulakihalkiota, palleaherniaa(vie hengen), downin syndrooma, 13 ja 18 trisomiat (kuolevat jo kohtuun ja ovat epämuodostuneita), turnerin oireyhtymä, sydänvika, munuaissairaus, hermostosairauksia, kampurajalat, kystia aivoissa tai jokin muu tai sitten voi olla että lapsi on tervekkin.
Olen ihan loppu, kätilö kysyy taas että joko tiietään mitä tehään . -ei. katson kätilöä ja tämä tajuaa olla kätisemättä enempää, antaa mukaan vaan lapsivesipunktio laput ja pistää odottamaan lääkärille.
Sympaattisen näköinen vanhempi naislääkäri kutsuu meidät sisälle ja harri on kalpeampi kuin koskaan. Kyselee samoja kysymyksiä kuin kätilökin ja mainitsee vielä että sydänvikaiset lapset on raskasta katsottavaa näin lääkärinkin näkökulmasta. Näyttää verikoarvot ja kertoo että riski on suuri ikäiselleni, ja arvot viittaavaat juuri down- syndroomaan. Kertoo kehitysvammaisuudesta, 40% down lapsista sydänvika, lyhyemmästä elämästä, erityistarpeista.
En pysty puhumaan sillä jos aukaisisin suuni, alkaisi itku ja se ei koskaan loppuisi.
Harri kyselee järjettömiä, tajuan sen hakevan jotain pakoreittiä että kaikki olisikin vain suuri erehdys.
Tunnen epäonnistumista, aivankuin olisin tehnyt jotain väärin.
Lääkäri on ihana, sanoo että ultrataan nyt ja katsotaan sillä mitä voidaan ja kysyy että nyt pitäisi tietää tehdäänkö punktio.
-Ultrataan ensin, saan sanottua.

ULTRAUS:
vie melkein 1,5 tuntia, mitataan olkaluita, etsitään kaikkea kehityshäiriöön/ rakennevammaan viittaavaa, katsotaan sydämenvirtauksia ja yhtäkkiä hälyyttää paikalle toisen lääkärin ja sanoo että sydämestä kuuluu vääränlainen ääni, että mahdollisesti sydänvika. En osaa enää edes itkeä alan valmistautua siihen ettei vauva selviä ja pelkään että sitä sattuu. Toinen lääkäri saapuu paikalle ja ultraa ja ultraa kunnes helpotus: "kuules riitta(1.lääkäri) sie oot kuunnellu maksalaskimoa" eka kertaa nauran melkein viikkoon, sydämessä ei näyttäisi olevan vikaa, nenäluuta ei edelleenkään löydy joka voi olla huono merkki mutta muuten kaikki on mallillaan. Vauva liikkuu hyvin mutta lääkäri muistuttaa ettei se välttämättä tarkoita mitään. Suurimmat rakenneviat on karsittu mutta vauva on vielä hyvin pieni ja siten ei voida vielä sanoa kun se ettei ole 13 ja 18 trisomiaa, ja downin syndroomaa ei voi koskaan sanoa ultralla että onko vai ei.
"tehdäänkö punktio? se on teidän päätös ja se päätös on ainoa oikea"
Uni.
Muistan unen minkä näin keskosena syntyneestä vauvasta joka kuoli. Se oli 16.viikko.
Katson harria ja näen jo hieman lohtua niissä silmissä.
Huokaisen ja tiedän tekeväni elämäni pahimman tai parhaimman päätöksen, mahdollisuudet 50/50
- Ei, sanon
Lääkäri kiittelee minua päättäväisyydestä ja sanoo ihailevansa ihmisiä jotka ovat valmiita ottamaan vastaan sen mitä heille annetaan ja kyselee miksi emme halua punktiota.
- ei lapsia voi tilaamalla tehdä, ja ei se rakkaus siitä mihinkään muutu vaikka ei olisikaan terve, yhtä rakastettu hänestä tulee , ainoastaan pelkään että lapsi kärsii.
Menemme kotiin ja tiedämme että olemme tehneet oikean ratkaisun. Meitä pelottaa vauvan puolesta.

RAKENNEULTRA.
Käyn pari viikkoa aikaistetussa rakenneultrassa jonka tekee lääkäri kätilön sijaan ja uusimmalla laitteella avustajan kanssa. En nuku paria edeltävä iltana, pelkään mennä sinne uudestaan, pelkään sitä hiljaisuutta lääkärien sanojen välissä.
Kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä, suuria rakennevikoja ei ole. 70% tyttö. Painotetaan että ei voi olla varmoja. Olen helpottunut, olin niin sekaisin että olin aamulla laittanut eriparisukatkin jalkaan, toisen valkoisen ja toisen beigen, nauramme.
Mennään kahville kanttiiniin, katselen pientä lasista enkeliä ja ensimmäisiä kertoja ajattelen ostavani vauvalle tavaroita. Helpottaa hieman.

raskausviikot 19-27
Vauva kasvaa, pelko kalvaa minua enemmän, harri sanoo tietävänsä ettei vauvalla ole hätää ja näenkin sen hänestä, rauhallisuuden.
Nautin potkuista ja jokaisesta uudesta aamusta minkä saan viettää vauvan kanssa. Pikkuhiljaa ostelen vauvan tavaroita mutta kiellän itseäni nauttimasta liikaa.

raskausviikko 27
kaadun. Alan vuotamaan verta. Menen kemiin ja jään sairaalaan onneksi harri tuli myös. Vauvan syke on todella korkea. Verentulo lakkaa ja seuraavana aamuna ultraan. Istukka on kunnossa, vauva on kunnossa ja kasvaa hyvin. Olen niin onnellinen. Saan mukaani ultrakuvan jossa näkyy pieni pippeli ja isot pallit. Harri on onnesta soikeana. Minä helpottunut sillä en olisi kestänyt menettää vauvaa vaikka se ei olisikaan terve.

27-40+1
toiset päivät on hyviä toisina vain itken ja linnottaudun sisälle, en halua tavata ihmisiä. Jotkut pelkäävät ajatusta että kannan sisälläni vammaista lasta. Pikkuhiljaa alan järjestelemään asioita vauvalle valmiiksi, pedatessani eka kertaa pinnasänkyä pelkäsin etten koskaan saa vauvaa niihin nukkumaan. Kateus toisia raskaana olevia kohtaan, viha, ärsytys kun jonkun suurin huolenaihe on rattaiden värit tai että onko tyttö vai poika.
Pelko, suunnaton pelko vauvan puolesta
Synnytys läheni ja pelko laimeni, tuli vain kutkuttava odotus, kohta ei tarvi enää miettiä vaan tietää, ja toivottavasti saa vauvan syliin. Ultrakuvien katselemista ja vauvan miettimistä.

9.4.2007
klo 2.48 vauva itkee, minun vauva, meidän vauvamme, se on syntynyt ja osaa itkeä.

klo 2.50 Äidillekkin tiedoksi ettei vauvassa ole mitään vikaa, terve poika.
Perhe. Onni. Kaikki

tänään lähden järjestämään ristiäisiä, niitä ristiäisiä jota en koskaan uskonut tulevankaan.
Kiitos sinulle lapseni että olet olemassa.
Äiti halusi sinut sellaisena kuin olet. Juuri sellaisena.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin
silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän
onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan ollut tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon...

Ennen kuin minusta tuli äiti.

Katsele kuva-albumiani ja valitse sieltä yksi parhain/hauskin/kaunein kuva joka on
mielestäsi ylitse muiden tai vaan paras. Siis vain yksi kuva ja linkitä se päiväkirjaani.

Sen jälkeen lisää tämä omaan päiväkirjaasi ja katso, mistä kuvasta muut pitävät eniten.


Ja kaikki laittaa :)

voima ikuinen,
kuin rakkaus hiljaa sydämeeni lipuen
saapuu aika loppumaton,
kuin purjevene meren aalloissa,
on ikäväni sinua kohtaan rajaton

la pour d´amour elikäs mie:I

mä tänä yönä olin allapäin,
voiko elämä mennä näin,

ihan yksinäni jäin.

yhtäkkiä sinä huudat sängyssäsi,
olet kai ikävissäsi

otat kädestäni kiinni,
huuto lakkaa

silitän sinua
omaa pientä ihmettäni

unta vastaan taistellen
silmät unesta lopsuen
puristat lujempaa,

nukahdat
hymy huulillasi

silloin tajusin,
sain kaiken mitä aina halusin

-hippulalle, rakkaudella äiti-

hippulalla oli tänään neuvola:


5viikkoa

painoa 4285g (3305g), 55,7cm (50cm) , päänympärys 38,8cm (35cm)

*suluissa olevat on syntymämittoja*

Nimiehdotuksia otetaan vastaan

Hippulan synnytys
Supisteluja sateli enemmän ja vähemmän tiheään muutamien päivien ajan, hieman irtoili myös limatulppaa mutta näytti siltä että lähtö ei tule sitten koskaan. Kaksi päivää ennen laskettua käveleskelin käytävällä ja yhtäkkiä tuli semmonen olo ettei tässä kauaa kestä. Lauantaina (39+6) olin koko päivän kipeä ja häpykummun alla tuntui outo paine , sain kuitenkin yön nukuttua itkettyäni ensin kukka-amppelin puolesta kun ukko oli sen unohtanut kastella ja se oli vinossa. Yöllä heräsin muutamaan kovaan supistukseen mutta siinäpä ne. Sunnuntaina 8.4 sitten heräilin yhdeksän aikaan ja outo paine oli senkuin kasvanut. Pyöriskelin koneella tovin juttuja lukemassa ja sitten menin vessaan. Olisittepa nähneet minun ilmeeni kun pikkuhousunsuojaan oli tullut tuhruvuotoa ja limaa ! Miehelle huusin että nyt sitä tulee ja varmasti tulee lähtö kun vertakin tulee! Supistelut alkoivat säännöllistymään melkein heti ja kymmenen/yhdentoista maissa olin jo 5-10 min välein aika tuskissani, pyörittelin lantioita, pakkasin sairaalakassia mattimyöhäisenä tajuamatta mitä kaikkea vielä puuttuu ja löpisin puhelimessa (siltikään en uskonut että lähtö tullee oikeasti nyt). Yritin syödä muttei siitä mitään tullut. Iltapäivällä supistukset tulivat jo 5- 7min välein ja miehen kanssa pelattiin uuno-pelikortteja muutama erä muttei keskittyminen enää siihen riittänyt vaan painuin suihkuun nelinkontin lattialle ja mies hieroi selkää. Jossain vaiheessa soitin laitokselle ja sanoivat että taitaa kuulua taudinkuvaan että tervetuloa sitten kun et enää kestä olla kotona.
Klo 16 aikaan sitten lähdettiin sairaalaa kohti ihan rauhallisilla mielin, mieskin ajoi ihan nopeusrajoitusten mukaan. Kätilö tuli avaamaan oven meille ja jätti miehen aulaan ja mentiin tutkimushuoneeseen. Olin sormelle auki, olin että ei v*ttu saman verran ku olin ollut jo monta viikkoa. Otettiin käyrää ja supistuksia tuli edelleen. Kätilö tokaisi että voit mennä kävelemään ettei tässä ole mitään tapahtumassa (supistukset ei näkyny monitorilla lopussakaan) vaikka olin jo tosi kipeä, että voisin ottaa peräruiskeen ja kattoa tapahtuuko mitään. Olin ihan maassa ja meidät ajettiin tunniksi käytävälle odottelemaan jona aikana otettiin uusi äiti sisälle. Olin ihan kyrsiintynyt koko tilanteeseen ja siihen että piti odottaa vaikka olin jo kipeä ja olisin halunnut jotain kipulääkettä. Viiden aikaan sitten tuli virolainen mieslääkäri ja kätilö ja lääkäri tutki minut, kahdelle sormelle auki, kalvorakko pullottaa. Siinä olin jonkin aikaa käyrällä jonka jälkeen sain peräruiskeen ja menin suihkuun sen 20 minuutin vessasession jälkeen, aina kun luuli olevansa valmis niin melkoinen varpusparvi pölähti uudelleen! suihkuteltua aikani minusta otettiin verinäytteitä ja sitten olinkin jo tervetullut synnytyssaliin. Miehen kanssa sitten oltiin salissa, mies meni käymään kotona vielä kun kiirettä ei ollut ja mie join teetä. Joskus 19 aikaan sain vasta kipulääkettä, petidiiniä joka oli ihan sama kun olisi mehukattia ruiskutettu selkään, ei mitään tehoa. Saleissa oli kiire ja kätilö kävi vain pyörähtämässä harvoin ja sitten vaihtui vuoro 8 aikaan ja sain kätilön suoraan helvetistä! Ilokaasua aloin nappailemaan siinä 7 aikaan ja vaikutti kipuihin hyvin, taisin kiskoa sitä liikaa (7tuntia) ja olinkin alusta asti aika pöhnässä siitä (itse en kyllä tajunnut) hihittelin ja välillä voivottelin ja sain kuulohäiriöitä (imin loppuajasta ilokaasua aina niin kauan että henki ei meinannu enää kulkea) . Klo 20 lääkäri tuli ja olin 4 senttiä auki, hän halusi puhkaista kalvot, meinasin mennä paniikkiin että ei... (johtui varmaan siitä punktioajatuksesta missä on se keskenmenoriski) kuulin vain kun kätilö kysyi lääkäriltä että piikillä vai koukulla, olin ihan paniikissa ennenkuin tajusin etteihän se tee kipeää, kiskoin kaasua ja lääkäri ronkki tosi kovakourasesti ja alusastiaan ropisi melkein litra lämmintä vettä + pari maksivaippaa myöhemmin. Sain samalla myös tuonne alapäähän jonkin puudutteen ilmeisestikin paracervikaali puudutteen jos oikein ymmärsin , ainoa ilokaasun lisäksi mikä toimi, vauvalle laitettiin pinni päähän samalla (syke). Olin jo aika väsynyt kivusta ja supistuksista jotka tulivat salakavalasti päälle. Kätilöä ei edelleen näkynyt juuri koskaan onneksi oli mies käyttämässä minua niiden letkujen kanssa vessassa ja vaihtoi minulta vaippoja kun lapsivettä lorisi jalkoja pitkin. Tämän jälkeen tajusin minkä virheen olin mennyt tekemään kun pyysin epiduraalipuudutusta, sen vuoksi joutuu tippaan ja verenpainemittaukseen 5 minuutin välein ja hapetusarvoja katsotaan samalla. Olin niin tympääntynyt letkuihin ja siihen etten kätilöiden kiireiden takia ollut päässyt edes ammeeseen aiemmin kun piti olla vain sängyssä kiinni kun ei ollut lupa liikkua. Mies auttoi ja tuki todella hyvin. Klo 24 aikaan tuli anestesiologi laittamaan epiduraalia mikä oli helvetti, ei odottanut että supistus loppuu ja monta piti minusta kiinni ja sillä neulalla se osu johonkin hermoon ja mulla jalka nytkähti. Tämän jälkeen alkoi mulle kamala huuto että älä liiku voit halvaantua jos liikut ja miksi liikuit ja mie yritin sen itkupaniikin keskeltä sanoa että se osu hermoon, loppujen lopuksi se sai laitettua sen epiduraalin ja ärisi siinä vielä jotain, ihan kuin sitä ihminen tahallaan haluais halvaantua! Ja tadaa yksi kivuton supistus ja siihen loppui se ihanuus puolentunnin neulalla tökkimisen jälkeen ja ne kaikki letkut ihan turhaan! Mies meni ennen yhtä käymään kahvilla ja olin jo tosi kipeä, kouristelin sängyllä ja sain perkele vielä oksitosiinia suoneen että supistukset lisääntyis ja sitten tulikin alle 2 min välein ja välillä tauotta supistuksia, sain onneksi siltä kusipää kätilöltä ruikutettua että lopeta se tiputus. Laitoin viestiä miehelle että äkkiä takaisin olin jo niin tuskissani että lopetuspiikki olisi ollut helpotus. Olin kahden aikaan 6 senttiä auki ja ilokaasu vietiin pois kun olin kuulemma niin sekaisin siitä, kätilö oli tosi tympeä äkäisi vain kaikkea ja oli just semmonen ettei kiinnosta ollenkaan. Oli papereihin kirjoittanut että todella kipeä äiti. Yritettiin saada nukutuslääkäriä paikalle että olisin saanut lisää epiduraalia muttei se joutanut, joten se kätilö ruuttasi annostelijasta itsekseen sitä lisää mutta sama se sille kun ei toiminut niin ei toiminut. Tässä välissä särjin puhelimeni, tipahti lattialle viestiä kirjoittaessani miehelle ja silloinkin kätilö huusi että puhelin pois! olin että joo kait sitä saa miehelle sanoa että kohta se tulee että tule tänne että kerkeät. Yritin pissiä alusastiaan mutten tuntenut oikein lihaksia kun pää painoi joten piti katetroida ja senkin kätilö teki tosi kovakourasesti. Oltiin miehen kanssa siinä uskossa että kyllä aamulla syntyy kun näin etenee. Kätilö tuli taas puolta tuntia ennen ponnistusvaihetta ja sanoi että laitetaan minispinaali jos ei ole auennut enempää, sitä ennen olin tuntenut hassua ponnistamisen tarvetta vähän muutaman supistuksen ajan mutten tajunnut sitä. Siinä se sitten kopeloi ja ilme meni vähän kummalliseksi,- kuule tämä on täysin auki, huomasi että hänkin tajusi kuinka kipeä olin kun alle puolessa tunnissa aukes 6---) 10, sain siis alkaa ponnistelemaan ja mies siihen että hyvä kulta se on loppusuoralla. olin että ei auta tässä kestää ikuisuus. Ensin ponnistin kyljeltäni joku 15min meni semmoseksi ähräämiseksi kun ei uskaltanut ponnistaa kunnolla sen kivun läpi, tuntui että peräreikä hajoaa sitten pääsin kätilöiden jäkättämisen jälkeen selälleni puoli-istuvaan sukka-asentoon (kätilö huusi että rauhotu, hengitä syvään, älä kouristele, laske se käsi, KUULITKO , ) yritäppä siinä rauhottua kun se omalla käytöksellään hämmensi minua lisää (mies oli samaa mieltä). Mies tuki niskaa sen aikaa mitä sai sekin sitten kiellettiin:) olin jo etten kuunnellut sitä kätilöä en halunnut sen pilata sitä hetkeä ja hyvin siinä onnistuinkin. Pää alkoi tulemaan suhteellisen nopeasti ja ollessaan puoleksi ulkona hippula käänsi päätä poskelta toiselle, lastenhoitaja,kätilö ja mies naureskelivat ihan hirveänä ja kätilö sanoi että onpas synnyttäjän lantio kun vauva nuin mahtuu pyörimään kanavassa. Mies oli ihan intopiukeana kun alko pää näkymäänSmile pää tuli aika nopeasti ulos ja sitten vielä pari ponnistusta kun kätilö auttoi olat ulos ja sitten vauva solahti ulos ja isä ja äiti itki jo ennen kuin vauva. Vauva oli pari minuuttia minun jalkojen alla en nähnyt ollenkaan sitä ja mies otti kuvia ja itkettiin ja mies katkasi napanuoran ja siitä otettiin näytteitä , kuivasivat vähän vauvaa ja ilmeisesti antoivat lisähappea vähäsen kun oli rohinaa keuhkoissa . Äkkiä vauva parahti ja lastenhoitajan ja isän mielestä Terve vauva. Sitten sain tuon limaisen, lämpimän vauvan rinnalle joka heti tapitti minua isoilla silmillään ja heti siinä tajusi ettei sillä hätää ole. Sen jälkeen vauva annettiin isille ja minua paineltiin ja ponnistin istukan ulos n,20min päästä vauvan syntymästä, ei tarvinnut leikata välilihaa olin ihan että älä kuseta. Alle sentin repeämä tuli ja siihen 3 tikkiä mitä ei kuulemma olis välttämättä tarvinnut. Inhottavalta kyllä tuntui ne tikkaamiset kun ei malttanu kätilö oottaa että puudutus toimisi. Siinä sitten kävin suihkussa minne meinasin pökrätäWink saatiin kahvia ja pullaa ja leipää ja mulla oli niin jano että join kahvimaidotkin jotka oli hienossa astiassa:) siinä ihmeteltiin ja sitten mentiin osastolle ja isä lähti kotiin. Poika meni vauvalaan kun loppuvaihe oli niin raju. Eihän siinä uni tullut, radiosta tuli mombasa -laulu ja seinällä oli taulu missä kaksi lasta katsovat pientä purjevenettä, ja voin vannoa kun suljin silmät niin tunsin sen meren tuoksun enkä ikinä ole hengittänyt niin vapaasti!

faktoja.
rv 40+1, 9.4 klo 2.48
3305g, 50cm, py 35

apgar pisteet 8 ja 8 - väri - ärtyvyys
kivunlievityksenä, kaurapussi, suihku, ilokaasu, pcp, epiduraali, petidin.

kokonaiskesto 17h (sairaalan papereissa 14)
i vaihe 13t 15 min
2 vaihe 33min (ponnistusvaihe)
trt - tarjonta
jälkeisvaihe 20min

lähtöhän se tuli samana päivänä 40+0, hippula syntyi 9.4.2007 klo 2.48 3305g/50cm rv40+1
väsyneitä ollaan mutta niin onnellisia!