IRC-Galleria

-"Jos et ole kiltti, Runar tulee ja vie sinut."

Joskus kävellessä tuntuu, että minä kannan palloa eikä pallo minua. Se hyppää harteilleni ja yrittäessäni ravistaa sitä selästä tarttuvat kynnet, kuin kissalla, ihooni ja repivät selkärankani rikki. Erityisesti tänään.
Kävelyni suuntaa kohti suurta rakennusta, joka tunnetaan nimellä Valtion virastotalo. Valkokeltainen rakennus, jossa on tuhat ikkunaa ja jokaisen ikkunan takana nyrpeä naama, joka hallitsee yhden ilmeen.
Rakennuksen etupihalla ohitseni kävelee tyttö, jonka hajuveden tuoksu tuo muiston silmieni eteen. Sama tuoksu oli sinun ylläsi siellä mökillä, jossa sinä piiritit minua ja minä olin vastahankaan. Se vasta oli mukava leikki. Minä olin kuskina ja sinä kyyditettävänä, mutta se aika on mennyttä. Sinä olet jo päässyt (tai joutunut) naimisiin ja saanut (tai väkisin siittänyt) lapsia minun kierrellessä viraston tiskiltä toiselle. Voisinpa palata takaisin tuohon päivään kauan kauan sitten. Olisinko enää vastahankaan?
Astun pääovesta sisään. Kaikkialla on valkoista lukuunottamatta punaisia numeroita ja kirjaimia, jotka ovat jonotusnumerotaululla. Ihmiset istuvat aneemisina ryppäinä, kuin viinirypäletertut tuolirykelmissä varoen katsomasta toisiaan silmiin, lappu puristettuna kouraansa, toisen käden pidellessä pipoa, jonka tupsu surullisena roikkuu kohti maata. Näyttää siltä, kuin pipo itkisi. He kaikki näyttävät kovin lannistetuilta. On kuolemanhiljaista. Vain varovaisia yskähdyksiä nyrkkiin, jossa hiestä rypistynyt lappunen pikkuhiljaa sulaa. "teloitusryhmääkö täällä odotetaan?", mietin.

Noin viiden minuutin välein kuuluu ovikelloa muistuttava ääni ja yksi ahteri pomppaa penkistä ylös ja suuntaa kohti juuri auennutta ovea, joka kalahtaa perästä kiinni lopullisen kuuloisesti. Kuin suuren suuri kala olisi juuri niellyt madon. Käännän katseeni vapautuneelle paikalle, mutta en näe sitä missään. Sekin on jo nielty.

Menen ensimmäiseen jonoon, jossa jonotetaan varsinaista jonotuslappua. Tiskejä on kolme. valitsen tiskin, jossa minua ennen on kaksi ihmistä, muissa on kolme. Huomaan sen kuitenkin nopeasti virheeksi, sillä minun tiskini virkailija on vanha ja hidas. Hän on jo muuttunut osaksi virastoa. Hänen naamansa on valkokeltainen ja silmät siinä, kuin tuhat ikkunaa ilman valoa. Liikkeet, jos niitä liikkeeksi voi kutsua, ovat kuin hänet olisi valettu marmorista ja joku päivä hänestä tulee lopullisesti osa tätä taloa. Vain kauhusta auennut suu jää seinään muistoksi. Näin talo on päässyt kasvamaan niin valtavaksi, kuin se onkin. Seinät on muurattu menneitten virkailijoiden sieluista.

Mutta en enää ehdi vaihtaa jonoa, sillä muut jonot ovat jo pitkiä kuin Rytkönen.

Aikaa kuluttaakseni alan miettimään miltä ihmiset näyttäisivät ilman vaatteita. Katson viereisen jonon miestä ja minua alkaa naurattamaan. Toivon, etten koskaan päädy samaan saunaan hänen kanssaan, sillä todellisuus harvoin vetää vertoja sille, mitä toinen toisesta pään sisällään muovailee.
Ehkä joku tirskuu katsoessaan minua jonon perältä, mutta en minä muista koskaan nauraneeni suihkussa. Katson taakseni, mutta kaikki ovat joko syventyneet lukemaan lehteä, tai tutkimaan varpaitaan ja sitä ovatko ne kenties vielä tallella.

Viimein tulee minun vuoroni. Virkailijani nimi on Marjatta. Näen sen nimilapusta, joka on kiinnitetty hänen vaaleanpunaisen villapaidan rinnukseen. Hän on noin 60-vuotias ja ilmeisesti naimisissa, koska hänellä on sormus sormessa. Tosin en voi olla asiasta aivan varma, sillä sormus on uurtunut niin syvälle, tai sormi on paisunut vuosien saatossa niin, ettei sormusta saisi pois, kuin rälläkällä tai rautasahalla, jos ikuinen rakkaus paljastuisikin hitaaksi erilleenkasvamiseksi. Hänen hiuksensa on mahonginpunaiset ja kynnet lakattu räikeämmällä punaisella. Hitaasti hän hakee tietoni näytölle kysyttyään ensin sosiaaliturvatunnukseni. Minusta tuntuu, kuin olisimme maailmassa, jossa kaikki ovat juuri pudonneet avantoon ja sieltä nostettu jäälle palelemaan. Pu-hee-ni-kin laa-haa kuin lau-see-ni o-li-si e-lä-mä-ni en-sim-mäi-nen. Sitten hän kysyy muutaman kysymyksen, joihin vastaan rehellisesti, joihinkin valehtelen. "Yksilön edun mukaisesti.", tuumin. Sitten hän ottaa pienen paperilapun, johon kirjoittaa jotain, antaa sen minulle ja käskee tulla huomenna uudestaan, sillä tänään ei enää ehdi noihin salaperäisiin huoneisiin, jotka syövät ihmisiä samoin kuin meri nielee aaltoja. Paperissa on päivämäärä. Sanon kiitos, nousen ja laitan pipon, jonka tupsu roikkuu surullisena, päähän ja astun ulos tuon valtavan talon kidasta. Virasto yksi, Minä nolla, mutta se oli vasta erä yksi, huudan mielessäni ja porhallan kadulle ja poispäin tuosta valkokeltaisesta pyramidistä. Pihalla tuoksuu vieläkin hajuvesi.
Olisinkohan vieläkin vastahankaan, pohdin ja menen keittämään kahvit.

Noin.
Esikoisromaanini on kirjoittamista vaille valmis.

- "Sekuntikaan ei hukkua saa!"
ei enää
vuoteellas kiroten kaikki ne -

takaan sen!

takaisin

pyydät, itkien anellen

Nyt kun Eino Leinosta on päästy, on minun aika nousta näyttämölle, eikö niin? Älkää pelätkö, en aio käyttää nimeä Jussi Pussi, Jussi Nussi tai Jussi Tussi, vaikka monet näitä jo ala-asteella minulle tyrkyttivätkin, Koko nimen komeasti kalskahtaessa Jussi Pussi Puuta nussi.

- "Sieltä se Puutanussin poika polkee kauppa-autolle jäätelöä hakemaan."

Noh, selvisin kuitenkin. Toivottovasti myös Sompin perheen Pinja-tytöllä on hyvät hermot ja nopea suu. Ne tulevat eittämättä tarpeeseen tässä petoeläinten valtaamassa maailmassa.

Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks`
ja vuodet ne käy yhä haikeammiks`


Turhaan, ei turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.



Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;




Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.





Rauhattoman rukous

Minä tääl' olen vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.

Mietityttää, raavin mahaani ja mietin. Jossain tällä hetkellä ammutaan, joku pelkää kuollakseen, kyyristelee roskatynnyrin takana piilossa synkällä kujalla, jossa asfaltti kiiltää kaupungin valoissa. Jossain tehdään lapsia, kaksosia. Jossain yritetään ja epäonnistutaan. Heidän lapsensa kaapataan toiseen kohtuun.
Joku jätetään, ilman tunnontuskia syitä lausumatta, toinen rakastuu. Toinen hyppää taivaasta, harmaasta tiilestä tehdyltä katolta. Mäjähtää asfalttiin, joka kiiltää kaupungin valoissa, solahtaa siitä läpi, kuin ohuesta jäästä ja laskeutuu , kuin pehmeälle patjalle, tuhansien tyynyjen sekaan. Häkeltyneenä katsoo ylös, jossa maailma näyttäytyy kuin järven pohjasta tuijottaisi pintaa, johon aurinko iskeytyy. Näkee utuisen kuvan, jossa mies vapisee, käsillä huiskien kuin lentoon pyrkien, kunnes punainen maito peittää sumuisen seinän, ja päättää jäädä tyynyjen sekaan, sillä siinä on hyvä.

Ajattelin ostaa niitä talipalloja. Hurjan paljon, sillä yksi harakka vie yhden pallon, talitintti pärjää vähemmällä, koska sillä on pieni nokka ja maha, johon ei mahdu liikoja. Jotkut ihmiset tekevät sellaisia ruokintapönttöjä tai -paikkoja,johon ei harakka mahdu. Vain pienet sinitiaiset, punatulkut ja tintit saavat syödäkseen. Harakat, eihän ne ole edes söpöjä ja äänikin kuin valtamerilaivan sumutorvi.
Nämä ihmiset ovat tarpeeksi viisaita päättämään mitkä linnut saavat omillaan pärjätä ja mitkä kädestä syödä.
He ovat kuin pienoismalleja yhteiskunnan suurista koneistoista, jotka suoltavat kilometrikaupalla turhaa A4-saastetta.

Tein pizzaa, ahmin sitä sormet rasvassa. Pizzaa kuuluu syödä käsin. Muuten se ei ole maukasta. Viinaan en ole tänä vuonna koskenut, vaikka sitä kuuluu kiskoa molemmin käsin, ohimot rypyssä suupieliin asti.
Kirjavinkkinä suosittelen Marko Tapion Mummokultaa.

ps. Marko Tapio ei ollut Kari Tapion veli.

vrt. Kain Tapper

Katson ulos. Pitkään parkissa viihtynyt auto on hävinnyt ja paljastanut mahansa alta ruskean suorakaiteen valkoiseen pihapiiriin. Kuin joku olisi heittänyt piparin kermavaahtoastiaan.
Talitintti pöyhistelee rintaansa koivussa, jonka oksat kurkottelevat kohti maata, kuin hamuitakseen sieltä jotain tärkeää.
Näen ikkunastani 33 puuta, mutta yhdessäkään en huomaa lintulautaa tai talipalloa. Ehkä jo huomenna myös tuo, maiseman ainoa keltainen, pieni liikkuva piste, on kadonnut.