IRC-Galleria

Kymmenen vuotta olen odottanut että joku tappaisi minut, sinä teit sen, tosin henkisesti.
Korvaushoito, metku, piri, Subutex, pamit ja viina.
Tiesi onneen ovat siunatut, olet varmaan leppoisaa seuraa kun olet pihalla, lapsesi on kuollut vuoksesi, kuten perheesi, exäsi ja minäkin.
Riidaton eroprosessi, uhkailua ja uusi, kunhan teen niin kuin sinä tahdot.
Maksan laskujasi opintolainalla, se hölmö jota oli helppo käyttää ja silti, silti rakastin aina vaan.
Rakastin sinua niin että yhä itken ja pelkään, kun kävelin koulusta Brahen korttelin ohi, kuulin musiikin, helvetin tutun, tiesin heti mistä se tulee.
Panikoin, ripuloin ja sairastan, murtunut mieleni antaa ylen kyyneleistä, rakastin, rakastin niin etten voi tajutakkaan.
Olen eloton, niin kuin sinä halusitkin.
Kun tulen ovista, olen hiljaa ja katson joka paikkaan, ettet vaan olisi lähellä, pelkään sinua enemmän kuin kuolemaa.
Kun tajuni silloin hämärtyi ja ajattelin hypätä ikkunasta, pois sinun kahleistasi, olin jo kuollut tyranniasi alle.
Tyrmäävä rakkaus musersi kaidat olkapäät alleen.
Kyyneleitten sumentaman katseen läpi kirjoitan tätä paskaa pois minusta, eli siitä joka on aina ollut mielestäni arvoton. Olen helppo kohde.
Peloissani kuin orava moottoritiellä, kuunvalossa kaupungin auetessa ympärille.
Tulin metsän siimeksestä, keräsin kävyt jotka sinä rakas veit, ruokkiaksesi uusia poikasiasi.
Turvalukkoja, kahleita ja uskomatonta hiljaista utopiaa ympärillä.
Kaupungin humua, sanoja joita kammoksun; ethän sinä voi, olethan mukava ja hyvä kuuntelija. Tekisi mieli riuhtoa, elämä pois minun rikotusta rajatilastani.
Ole hiljaa, kerrankin toivon ettet sano mitään.
Älä kerro, älä satuta enempää, hajotit taivaani, jonka rakensin pienistä siruista kun sinua lohdutin.

-Noora, varjo-

Olen hölmö, ulosanniltani sekava, ruumiiltani sairas.
Silti kaunis, juuri tälläisena kuin olen.
Kirjoitan nämä sanat jotta itse uskoisin.
En usko kuitenkaan mutta ainakin yritin.

Kudosnesteet ja vatsahapot sekoittuvat sokeissa silmissäni.
Missä on se kallio jolla joskus lepäsin auringossa?
Sammal joka hyväili lapsen ihoani?
Missä piileskelee hymysi josta joskus sain hymykuopat omille kasvoilleni?
Missä on käsi joka joskus koski hiuksiani ja sai tuhannet perhoset lepattamaan ruumiissani?
Kaikki se entinen on nyt vain jotain surullista, lopullista, joka pakottaa minut kouristelemaan ja kirjoittamaan jotain yhdentekevää.
Ajantajuni katoaa kun silmäni pyörivät hakien turvallisia kasvojasi ja ruumiini tuntee kätesi ympärillään ilman mitään todellisuuspohjaa.
Halaa minua maailma, vapauta toisesta pahasta, muuten en jaksa enkä halua, nähdä sitä mikä syö käteni kalpeissa vaatteissa.

Tik, tik, tik, tik, tak...
Aika kuluu ohi.
Tänään en pystynyt katsomaan edes peiliin.
Kiloja yhdessä vuorokaudessa, neljä! Niin neljä, vaikken edes syönyt juurikaan, oksentelin light-limpparia.
Kroppani on jossain tulehdustilassa, nukun, kuumeilen, yskin kuivaa yskää, päähän sattuu, herään, nukun, herään, käyn vaa-alla. Petyn.
Ikävöin jotain mennyttä missä ei ole mitään järkeä.
Yöllä kuulin juhlat naapurissa, olisin halunnut mennä mukaan vaikka yleensä en todellakaan haluaisi, en voinut, sormenikin ovat kuin nakit, tai makkarat.
Vittu kun omistaisin sinappia, söisin ne sormet.
Tyhmää tilittää tämmöistä, jollain on isompia ongelmia.
Omassa maailmassani tämä vaan on jonkinlainen kriisitila, kertoo siitä miten pahassa jamassa varmaan olen kun kudos kerää nestettä, terve kudos ei sitä noin laajassa mittakaavassa tee.
Kävelen ympyrää ja vääntelen voimattomia käsiäni tajuamatta mitä tekisin.
En näe tulevaa, mennyt on sumua ja tätä hetkeä en haluaisi elää, en ainakaan näin kamalan turvonneena, olenhan pinnallinen paska.
Kaipa flunssalla kuitenkin on tapana mennä ohi, samoin kuin nesteturvotuksella. Pyh, kamalalta se tuntuu silti.
Tahtoisin ehkä että joku keskustelisi kanssani, toisaalta en jaksaisi edes puhua, saatika että joku minut näkisi näin heikkona ja rumana.

On taivaan tosiasia etta tilani alkaa lahennella kriittista nollapistetta.
Suoraansanottuna perseesta etta nuori ihminen kuihduttaa itsensa hengilta.
Tajuan oman sairauteni, tiedan etta se on vaarin, minulla vain ei ole aseita sita vastaan.
Olisi helppo luovuttaa ja vajota alas, alemmas ja niinedelleen, kunnes kasvan taas nukkaa ja katoan.
Omaa tyhjyyttaan on helppo haivyttaa sumuverhon taakse.
Olla niin psykoosissa ettei tarvitse ajatella, se on turvallista.
Tieto lisaa tuskaa.
Toivon etta opiskelu toisi muutakin sisaltoa tahan tyhjyyttaan kumisevaan tynnyriin.
Ajokortti on pian ajettu ja muuttokin suunnitteilla.
Mita ihmetta teen kun paasen turkuun, minulla ei ole siella paljoakaan tuttuja.
Pelottaa etta vajoan vain syvemmalle itsekriittisyydessa ja tavoittelen jotain mika on elavalle ihmiselle sula mahdottomuus.
Energian voi suunnata opiskeluun, mutta siinakin on se vaara etta perfektionismi ottaa ylivallan, alan suorittaa sairaanloisesti ja palan loppuun.
Voisin muuten vaihtaa taman paivakirjan nimeksi vuodatusfoorumi. Aika lohdutonta tekstiahan taalla vaan on.
Jos joku naita lukee, voin lohdutukseksi todeta etta on minulla toisinaan aika kivaakin, tama on vain helppo kanava analysoida ja jasentaa niita paskoja olotiloja.

Tämä kesä on tarjonnut kuolemaa joka tuutista.
Antakaa sen edes olla arvokasta tai irvokasta, luonnollista se on ainakin joskin ei oman käden kautta.
Onko edes ollut kesää?
En ymmärrä ainakaan eläneeni, olen taistellut surun ja ahdistuksen sisäisessä syklissä.
Aamuaurinko tuntui vaan piinaavalta ja huusi suuhuni sanoja jotka oksensin.
Joku painoi kasvojani lokaan ja kuiski olenko edes elossa.
Kävelen haamuna illalla kaupungilla, en tunne mitään, hymyilin kaupassa.
Kukaan ei tervehdi, en minäkään.
Kun kotona nukahdan, herään tunnin päästä, hiukan mehua, en edes tajua mikä vaivaa.
Hukassa.
Elämäni arvon määrittää vaaka, kun se näyttää tarpeeksi vähän olen kuningas, kun olen ylimäärää, tipun katosta ja hajoan lattialle.
Teippaan oviaukon tiiviiksi, postiluukun kiinni ja menen pitkälleni matolle.
En uskalla liikkua mutta mitä siitä, olen turvasssa.

Rakas mammani kuoli tänään, siitä on vain mutamia tunteja kun hän nukkui pois.
Mamma oli todella läheinen minulle, hän hoiti minua pienenä ja teininä siivosin hänen luonaan ja tein kauppareissuja. Olimme pienenä kesäisin mamman mökillä, kävimme mattopyykillä ja kävimme yökylässä. Minulla oli onnellinen lapsuus ja mamma oli suuri osa sitä.
Pienenä pelkäsimme pikkuveljen kanssa mammaa kun hän teki meille ilmeitä ja käskimme äidin sanoa aamulla mammalle ettei hän tekisi niitä, mamma oli myös hyvä puhumaan puhelimessa ja usein hän sitä tekikin.
Joskus mamman puhuessa päätin parturoida hiukan tukkaani ja tulos oli vähintään, hmm... Mielenkiintoinen. Muistan yhä mamman ilmeen kun tulin onnellisena huutamaan miten hieno tukka minulla nyt on.
Usein myös suljimme itsemme vessaan salaa uittamaan leluja.
Mamma tuli oventaakse kyselemään mitä teemme("mitä tee siäl kluttat"), no emme tietenkään omien sanojemme mukaan mitään, kuhan kyhnimme vessassa. Mamma taisi silti jotain arvata kunnemme suostuneet ovea avaamaan ja päätti siinätilanteessa sitten sanoa "mää noja ovehe". Mamma sitten nojasi ja me paruimme naamat punaisena vessassa ja hakkasimme ovea, lopulta sitten pääsimme ulos ja usein saimme plättejä episodin jälkeen, niitä söimmekin pienenä aika usein, mamma paistoi maailman parhaat plätit.
Kuolema ei tullut yllätyksenä eikä puuntakaa mutta silti tuntuu kuristavan pahalta.
Miten voin suhtautua rakkaaseen ihmiseen jota ei vaan yhtäkkiä enää ole?
Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ymmärrän sen mutta silti se nielaisee kuin musta aukko.
Mamma, missä ikinä oletkin, tahdon sanoa sinulle kiitos turvallisesta lapsuudesta ja huolenpidosta, rakastan sinua.

Paniikkihäiriö



Olen sairastanut paniikkihäiriötä nyt noin vuoden ja se on tuottanut minulle hankaluuksia selvitä normaalista elämästä ja syö tuhottomasti energiaa.

Alku oli todella pelottavaa ja turhauttavaa aikaa, koin olevani täysin turta ja yksin kyseisen ongelman kanssa, en tiennyt mistä oli kyse, luulin kuolevani.

Ennen luulin olevani lähes kuolematon, elin todella rankan teini-iän masennuksineen, viiltelyineen ja syömishäiriöineen, joka piinaa minua yhä ja tekee arjestani todella kummallista normaalin, terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna.

En kirjoita nyt syömishäiriöstä sen enempää koska tämä ikään kuin itselleni kirjoitettu kirje käsittelee nyt paniikkihäiriötä.
On yllättävän hankalaa analysoida omaa psyykettään ikään kuin ulkopuolisen henkilön silmin, mutta koitan tehdä parhaani ja jättää tunteet taka-alalle.

Yleistä paniikkihäiriöstä

Paniiihäiriö luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin ja sitä sairastaa muutama prosentti suomalaisista.
Eniten kyseessä olevaa häiriötä on nuorilla aikuisilla ja se on yleisempää naisilla.

Jokaisella ihmisellä paniikkihäiriön oireet ovat vähän erilaiset. Kaikkia oireita ei tarvitse olla edellä mainitusta luettelosta, vaan oireet vaihtelevat yksilöittäin. Kohtaus kestää yleensä joitakin kymmeniä minuutteja, harvemmin tunteja. Kohtaukset ovat toistuvia ja ilmenevät yleensä äkisti ja täysin odottamatta. Paniikkikohtaus on potilaalle pelottava, mutta ei itsessään vaarallinen kokemus.
Fyysisiä oireita:
• Käsien tärinä tai vapina
• Raajojen tunnottomuus, pistely ja puutuminen
• Sydämen tykytys tai kiihtynyt sydämen rytmi
• Rintakipu tai puristuksen tunne rinnassa
• Huimaus
• Pahoinvointi[1]
• Epävarma olo, pyörtymisen tunne
• Tajunnan tason häiriöt tai hämärtyminen
• Epätodellisuuden tunne
• Kontrollin menettämisen tai sekoamisen pelko
• Kuoleman pelko
• Näkyjen näkeminen
Paniikkihäiriö voi kestää kuukausia, jopa vuosia, riippuen kuinka ja milloin hoito aloitetaan. Jos häiriö jätetään hoitamatta, se saattaa vaikeuttaa siitä kärsivän henkilön elämää pisteeseen, jossa hänen henkensä on vaarassa paniikkikohtausten ja sen peittely- tai välttely-yritysten vuoksi.lähde? Itse asiassa monilla sairaudesta kärsivillä on ollut vaikeuksia ihmissuhteiden kanssa heidän yrittäessään selvitä sairauden kanssa. (lainattu wikipediasta)

Henkilökohtainen Paniikki

Huomaan usein jo aamulla jos minulle on kehittymässä paniikkikohtaus päivän aikana, se on kuin lumipallo joka vierii alemmas, alemmas ja vaan alemmas, kasvaen kovaa vauhtia
.
Aluksi tunnen jatkuvaa levottomuutta, ahdistusta ja epätoivon tunteita. Kuin valuisin suohon. Minun tapauksessani koitan lievittää sitä tunnetta bulimisin oirein, ehdottoman huono keino! Koen vaan lisää ahdistusta kun mietin mitä kaikkea minuun tällä kerralla ehti imeytyä, syyllisyyttä, häpeää ja itsevihaa. ”Miksi teen näin?” On lause, kysymys jota itselleni hoen jos siinä voimattomuuden ja vajoamisentunteessa siihen kykenen.
Jollen edes kykene kyseenalaistamaan omaa toimintaani, olen todella loppu, viekää minut sairaalaan kiitos, mutta kuka senkin näkee milloin ollaan siinä tilanteessa, ei kukaan.

Olen näissä maanisissa olotiloissa myös usein pelännyt että menetän kontrollin täysin ja teen itselleni tai jollekin muulle jotain lopullista, satutan…

Toisaalta minun tapauksessani ei ole mitään akuuttia itsemurhariskiä koska rakastan elämää, pelkään kuolemaa ja saan tyydytystä monista pienistä arkisista asioista.
Olen koittanut omaksua elämänmyönteisen ja positiivisen asenteen näiden (8) mustien vuosien jälkeen, olen tajunnut että elämä kantaa ja asenne on se mikä loppupeleissä ratkaisee.

Koitan oppia pikkuhiljaa rehellisyyttä, niin itseäni kuin muita kohtaan, tarttua realiteetteihin, siihen mitä minulla on, ei siihen mitä joskus menetin tai mitä peili tai vaaka näyttää.
Kohtele muita niin kuin itse haluaisit tulla kohdelluksi on täysin pätevä argumentti josta jokainen voisi ottaa oppia.


Niin asiaan, elikkä paniikkikohtaukseen.
Minulla se ilmenee hyvin voimakkaasti, ehkä siksikin että olen sisimmältäni äärimmäisen herkkä ja jopa sairaanloisen vainoharhainen, joka on ilmennyt siten että olen koittanut tukahduttaa kaikki tunteet, alkoholin, huumeiden ja täydellisen välinpitämättömän käyttäytymisen keinoin, se ei toimi, voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä vaikka vasta parikymppinen olenkin. Olen pahoillani kaikkien läheisten puolesta, en voi muuta sanoa.

Paniikkikohtaus on minulle pieni kuolema jos näin voin sanoa, En koe minkäänlaista turvallisuuden tunnetta, olen vain kaarnalaiva tulvivassa joessa.
Raajojani pistelee, kieli puutuu, silmät eivät mene kiinni kun yritän räpsyttää ja kuivuvat, lihakseni kramppaavat, näen näkyjä, kuulen ääniä, uskomattoman outoja ääniä ja kuvia, tie tuntuu jotenkin vinolta, tekee korkkiruuvia, taivas valuu ja puut sulautuvat siihen, kaikki pyörii ympyrää tai muuttuu mustavalkoiseksi, kuin lumisadetta TV:ssä, kummaa sulamista.
En saa selvää sanoista, ahdistus on niin pistävä etten osaa sitä edes kuvailla, kertoa sitä tyydyttävästi edes näin tekstin muodossa joka on minulle helppo lähestymistapa puhumiseen verrattuna.
Tuntuu kuin vajoaisin mustaan kuiluun, fyysinen ruumiini tai se mitä siitä nyt on jäljellä tuntuu hallitsemattomalta dynamiitilta joka räjähtää hetkenä minä hyvänsä, tai sumulta joka menee tuulen mukana, en toisinaan tunne ruumistani, se on pelottavinta.
Jotain häiriön vakavuudesta kertoo sekin että olen joutunut sairaalaan sen takia, en kyennyt kävelemään, makasin maassa ja kramppasin, huusin haparoivia sanoja, luulin että minulla on sydänkohtaus, luulin kuolevani siihen paikkaan, suustani tuli vaahtoa.

Kuolemanpelko on myös täysin uusi tunne, ennen ajattelin sitä lähinnä sanana, en ajatellut kuolemasta mitään, lähinnä että se tuo helpotuksen johonkin mitä minulla ei ikinä edes ollut, päätös pelolle, häpeälle.
Olen päättänyt olla vahva, selvittää ongelmani ja haen niihin nöyrästi apua, se on ainut vaihtoehto, vaikka vaikeaa tulee olemaankin.

Mitä tästä opimme?

Se tulikin jo varmasti ilmi mutta olen päättänyt selvitä, selvittää ne ongelmat mitä tässä pienessä päässä liikkuu.
Minun pääni on kuitenkin minun maailmani, minun elämäni ja jotten alkaisi nyt liian minäkeskeiseksi niin myös läheisilleni aika oleellinen asia.
Onneksi minulla on perhe jota rakastan enemmän kuin mitään, jonka takia jaksan toistamiseen laskea hengitysrytmiäni etten alkaisi hyperventiloimaan ja kramppaamaan.
Minulla on ihmisiä jotka oikeasti jaksavat välittää ja tukea, vaikka loppujenlopuksi olenkin yksin mielenterveysongelmien kanssa.
Minulla on tulevaisuus ja elämä, suunnitelmia ja haaveita, ehkä joskus joku rakaskin joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen, häiriöineni kaikkineni.





-Noora

Voi jukopliut, joku on pannut koko aamun seinän takana. KIITOS! Alkaa pian ärsyttää tuon akan vinkuminen.