IRC-Galleria

”Sinä olet kurttuinen”, peilikuva sanoi.
”Ja sinä olet vanha”, Kanerva sanoi ja peitti lasisen pinnan valkoisella liinalla.

Sukat kastuivat syksyn aikaan saaman vetisen maantien takia. Kenkiä tämä vanha rouva ei ollut koskaan käyttänyt, ja tuskin koskaan tulisikaan. Tai toki lapsena äiti oli pakottanut suojaamaan pienet varpaat, mutta ei isoksi kasvettuaan Kanerva ollut siitä enää välittänyt. Tässä maailmassa kengät tehtiin nahasta eikä hänen ajatusmaailmansa antanut periksi sellaiseen eläinten tuhlaamiseen. Samantienhän sitä pystyi rikkomaan omat ihon rippeensä.
Vanhojen, likaantuneiden kynsikkäiden verhoamat kämmenet olivat väriltään oranssit. Tauti oli vaivannut vanhusta jo pitkään, mutta kukaan ei ollut osannut tarkalleen kertoa mistä koko homma juonsi juurensa. Tai oliko kyseessä edes mitään tappavaa.
Iloisena laulaen hän jatkoi huoletonta matkaansa maantiellä kohti löytötavaratoimistoa. Hän oli kadottanut muistinsa aikoja sitten, samoin kuin vaatteensakin kynsikkäitä ja sukkia lukuun ottamatta. Ei siis ollut ihme, että hänen tyttärensä oli halunnut hänet asumaan taloon, joka sijaitsi tien toisessa päässä. Ja toisessa sijaitsi sitten se löytötavaratoimisto.

”Kas, Kanerva-rouva se sieltä taas viuhahtelee!” totesi löytäjä Löllyräinen viiksiensä lomasta.
”Sano rehellisesti, olenko minä kurttuinen?” Kanerva kysyi huolestuneena ystäväiseltään.
”Ettehän toki, rouva. Hieman vain ehkä alasti. Etsitäänpä ne Teidän vaatteenne.”
Löllyräinen katosi pahvilaatikkojen sekaan.
”Peilikuvani väittää minua kurttuiseksi.”
”Johan se viime viikolla väitti Teitä mieheksi. Ehkä sen olisi aika muistaa ottaa lääkkeensä.”
Kanerva tuijotti sinisten silmiensä takaa Löllyräistä, joka ojensi kirkkaanpunaista matkalaukkua naiselle.
”Siinä olisi rouvan tavarat taas tällä kertaa”, Löllyräinen totesi.
”Kiitos. Taidan käydä kaupan kautta. Kyllä ne nykyajan ryppyvoiteet tekevät ihmeitä!” Kanerva huikkasi ovelta.

Ja niin kirkkaanpunainen matkalaukku löydettiin myöhemmin bussipysäkiltä.

I

Kiroilen
nähdessäni
edessäni
sen.

Suttuisen
Likaisen
Tuhruisen.

Paperin.

Käsialasi on karmivaa.

II

Älä revi silmäluomiani.
Haluan vielä peittää
pahuuden.

III

Milloin viimeksi kaipasin kosketusta?
Veitsen terän kylmää rakkautta.
Metallista kaikua,
Vuolasta virtaa.
Eilen.

IV

Itke ihoni.
Kuivukoot sisälmykseni kuin rusina!
Istu olkani
Katso itsesi yli, mikä kapina!
Anna otsani
Harminryppyjen ilotanssi
sormiini.

V

Ikkun alasin toisella puolen
on vain peili.
Minä.
Minuus.
U lkomaailma,
yhtä paha kuin tämä maailma.
Milloin pääsen pakoon?

VI Kieltoja

Älä syö kuivaa
kuollutta
mätänevää.

Älä itke vanhaa
harmaata
ryppyistä.

Älä nuole kuumaa
valuvaa
lämmintä.

Ä lä juo viinaa
vettä
maitoa.

Älä istu katolle
portaalle
soralle.

Älä milloinkaan tee
kuten käsketään.

VII Hengenvaara

Vihreä muki hiirimaton vierellä.
Kännykkä latautuu hiljalleen.

Kaiuttimet rikkovat hiljaisuuden.

Lattiaa ei jalka koske.
Silmäluomet taistelevat.

Hämähäkin verkkoihin peittynyt
tyttö.

Vaikket sä voikaa mua korjata, mä toivon että sä voisit tehdä niin.
Ja vaikka sä oot ainoo, joka sais tän paskan loppumaan, sä et halua lopettaa sitä. Tai ehkä sä et vaan voi. Tai ehkä sä et vaan tiedä.

Joka kerta, kun mä meen tien yli, mä toivon että mulla olis voimaa jäädä siihen makaamaan ja hoitaa kaikki asiat. Mennä siitä missä aita on matalin. Miksi heikkouteenkin tarvitaan voimaa?

Ja joka kerta, kun mä nään sen mitä mä haluankin, mä huudan. Sisäisesti. En mä oikeasti halua nähdä sitä, en mä oikeasti halua tuntea näin. Voisko joku repiä multa silmät päästä? Tai samantien, viekää mun sydän pois. Ei sillä mitään tee kuitenkaan. Ei se merkitse mitään mulle eikä kenellekään toiselle.

Samalla joka ikinen kerta mä tunnen miten mä en vaan jaksa.
Miten mä en pysty siihen. Ja kuinka kaikki tuntuu vaan olevan olematta.

Jos mä ennen luulin olevani surullinen, niin mitä helvettiä mä nytten oon?
Jos mä ennen luulin olevani epäonnistunu, niin mitä helvettiä mä nyt oon?
Kuinka mä ennen luulin kuolleeni, vaikka mä tiesin, että ei se voi olla totta?
Toisaalta, on sitä kuulemma kuolemaakin pahempaa. Se on kai se nykyhetki sitten.

Mun pää hajoo, se hajoo vaan. Miksei mikään poista tätä paskaa mun päästä, miksei mikään auta. Ihan turha koittaa ajatuksia muuttaa tai yrittää olla mukana muiden jutuissa. Kun kaikki jutut kerääntyy vaan yhteen ja jäljelle jää yksi ajatus, joka on yhtä tyhjän kanssa.
Siksikö se on niin lujaa kiinnittynyt? Koska ei ole edes pelkoa, että se menisi pahempaan suuntaan, eikä varsinkaan parempaan? Siksikö vain?

Mä luulin, että elämä menee niin, että kärsimyksetkin palkitsee itsensä joskus. Tätä menoa mun pitää elää varmaan satavuotiaaks, että niin käy, koska tää lasku maksaa itseään takaisin vain pieninä osina eikä minään sellaisena mikä sais mut itkemään onnesta. Vaikka pienet asiat onkin oikeasti tärkeempiä kuin ne suuremmat, niin voisi niitäkin ottaa huomioon.

Mä oon kyllästynyt itseeni. Peilikuva ärsyttää. Kaikki mussa on etovaa. Kaikki on jollain tapaa kamalaa. Ja mä olin taas melkein päässyt siitä yli. Mutta se ei päästä irti. Miksei se päästä? Mä haluan tietää.

Ehkä käperryn syksyisten vaahteranlehtien alle tai viileänä syysyönä nautin Kuusta, jos sen satun näkemään. Makoilen vain kalliolla ja annan luonnon tuudittaa uneen. Ilman kyyneliä, täysin rauhassa. Rauhallisin mielin. Mutta en mä osaa nukahtaa niin, mä en vaan osaa.

Mutta, entä jos syyt elää muuttuvatkin syiksi kuolla?
Sehän vasta hassua olisi jos syyt kuolla muuttuisivatkin syiksi elää!
Tosin siinä riippuu puhummeko henkisistä vai fyysisistä syistä. "Syy" kuolla - esim. syöpä - voi hyvinkin muuttua syyksi elää. Henkisellä puolella pelkästään tapahtuva muutos onkin sitten se hassu juttu!


Onko elämänhumalan jälkitila, eli krapula, kuolema? Onko siis yhtälö kuolema = krapula, krapula = kuolema lähemmälti totuutta? O.o
Ja jos tämän jälkeen uskomme Helvettiin ja Taivaaseen, oletammeko, että Helvettiin joutuvilla elämänhumalaisilla on tämä jälkitila edessä, mutta Taivaaseen joutuvilla ei ole?
Toisaalta, mitä järkeä tuossakaan on O.o Jos ELÄMÄ = Helvetti, niin mihin sitä jälkielämää enää tarvitaan? Varmaankin heille, joiden elämänsä on Helvetin yläpuolella. Ahhah!




Jos MINÄ saisin PÄÄTTÄÄ, ei PÄITÄ olisi täällä niin KENELLÄKÄÄN!
Olette saastaisia, likaisia, täysin epäinhimillisiä ihmisen tuotoksia. Minä kiroan teidät alimpaan lokeroon jonka lukitsen ja himoiten syön avaimen. Hauskaa elämää, kuolevaiset!

Olemme pelkkiä unia, harhakuvia. Toisillemme.
Se se vasta ongelma on, kun SUA ei oo eikä MUA oo. Mut ollaan sentää yhdessä olematta. Hah!

Poikaystävistä:


"EIKS OO SÖPÖ? se törmäs tuulilasiin ja kuoli! äiti me mennään naimisiin huomenna!"

Tahdon viiltää kurkkuni auki
ja kuolla
Tahdon vereni lattialta
nuolla
Vaikka en omiin
hautajaisiini
kutsua saisikaan,
en harmistunut olisi
laisinkaan.
Enhän mitään merkinnyt
itselleni milloinkaan.

-Cia- 15.9.2006



Lievästi väsynyt.

Määrään henkeni pulloon
vangiksi.
Vain, jotta säilyisin
hengissä.

Eikö se muka ole loogista?

Ja muistakaa!

Pullolla on pohja, jota
alkoholistit eivät näe. Onko
Sinun elämältäsi pudonnut jo
pohja?

6.10.2006 ihQboXi ihqttaa.

"Pidä ny jumalauta paremmin kii!"
"Älä sä vittu mulle huuda!"
"Turpa kii huora!"
Pian veren ja sateen sotkuinen tytön ruumis retkotti pojan olkapäillä puoliksi.
"Mun ei tarvitse kuunnella tollasta."

Jos ihminen on kykeneväinen ilmoittamaan tarvitsevansa apua, hän ei sitä voi saada, sillä hän ei ole tarpeeksi syvällä sen ansaitakseen.

Nukkukaa hyvin, kauniita unia!

Ystävältäni Kuulta
en toivo mitään muuta
kuin pienen hetken valossa
kulkea, kuin viaton sodassa.

Sateelta pyydän:
"Pisarat kätkekää kyyneleeni"
Niitä eivät muut näe milloinkaan.
Ovatko ne edes totta?

Ja minä pyydän
voimaa
mistä vain sitä irtoaa
jotta jaksan tämän päivän
sekä huomisen.
Hymyillen.

Ja minä pyydän voimaa,
sillä olen kuluttanut itseni loppuun.
Lukemattoman monta kertaa.

Eikä aina voi jaksaa.

Kaikki. Entiset sanat. Nykyiset.

Ja niin, ne tulevat.