IRC-Galleria

aavikkohiekka

aavikkohiekka

roadtrippin through the desert to get to nowhere
PUNAINEN TAIVAS

"Katso, taivas palaa."
Rauhallinen, matala ääni julistaa ja kalpea, pitkäsorminen kämmen repäisee aukon tummanpunaiseen, värehtivään horisonttiin kuin omistaisi pitkät, terävät raatelukynnet. Koko taivas todellakin näyttää liekehtivän.

Tummanpunainen horisontti valahtaa keltaiseksi elämän yläpuolella. Valkeat pilvet olivat muuttuneet tummanharmaiksi ja karanneet lieskoilta.

Tähdet ovat sammuneet, ja on vain äärettömiin jatkuvaa keltapunaista pyörrettä. Pian romahtava taivas heijastuu siniharmaista silmistä. Hopeiset hiukset taistelevat taivaan värien kanssa. Riepotteleva myrskytuuli repii vaatteita, riistäen niitä riekaleiksi.

Sormet kietoutuvat toisiinsa, pitävät kiinni kuin viimeistä päivää, saattaa todellakin olla viimeisiä hetkiä tehdä niin.

Mustaa sadetta tyhjältä taivaalta. Vain mausta ymmärtää sen olevan öljyä. Siltikin se haisee bensalta. Musta, tiheä aine sotkee kalpean ihon, hopeiset hiukset, saa katsojan sulkemään siniharmaat silmänsä.

Toisen ihmisen hengitys iholla tuntuu kuumalta, kuumemmalta kuin ilma, kuumemmalta kuin kärventävä tuuli. Kyllä, toisen hengitys saa ihon lähes kuplimaan ja kääriytymään pois lihan päältä.

Toisen hiljainen kuiskaus vihloo korvissa, saa tärykalvot puhkeamaan ja maan katoamaan jalkojen alta. Pölyinen, musta maa tuntuu jääkylmältä.

Toisen katse on jossain ulottumattomissa, raskaiden silmäluomien takana. Ripset sulautuvat yhteen, tekevät katseen kohtaamisen mahdottomaksi. Suu on kuiva, huulet halkeilevat eikä puhe kantaudu toisen ulottuville. Vahvat, rohkaisevat sanat.

Pitkät sormet tuntuvat maatuvan routaiseen maahan, käsivarretkin tuntuvat liian raskailta. Hiukset levittäytyvät ohuina vanoina kehystämään kasvoja.

Punainen taivas raivoaa, musta sade alkaa hukuttaa maata. Laihat kehot vierekkäin mustassa, kuolleessa maassa. Kaikki puhdas värjääntyy mustaksi, likaiseksi. Kaikki kaunis kuolee, kuihtuu kokoon. Yhä vain hahmot makaavat aloillaan, toisiinsa, riutuneisiin vartaloihin, kietoutuneina.

Vain punaista, silmänkantamattomiin. Punainen, agression väri. Silti... Olo on rauhallinen. Terävä sade jatkaa piiskaamistaan, hukuttaa raskauteensa. Kuin iho repeilisi, luut murskaantuisivat sen kaiken painosta. Kuin ihmisten synnit ja pahuus sataisivat takaisin maahan. Punaiset, kuumat, puhdistavat lieskat ovat kaukana, kaukana... Musta, kitkerä neste hukuttaa kaiken, tunkeutuu keuhkoihin, polttavana.

Taivas muuttuu tummemmaksi, hipoo mustuuden rajoja. On pimeää. Hiljaista. Myrskytuuli on laantunut, mutta pieni tuulenvire lyö pieniä väreitä mustan meren pintaan. Myrskyn jälkeen on rauhallista. Viimeisetkin elonmerkit ovat kadonneet, katkerat, kalpeat ruumiit hohtavat kalvakkaa valoaan mustuuden pohjalla, kohmeista maata vasten.


tekotaiteellista paskaa

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.