IRC-Galleria

Blogi

- Vanhemmat »

David BohmPerjantai 13.02.2009 16:58

BTW jos jotakuta kiinnostaa, niin alan kirjoittaa foorumi.fi sivulle tieteellistä (yrittävää) artikkelia David Bohmin esittämästä tulkinnasta kvanttimekaniikkaan. David Bohm kumoaa teoksessaan "Wholeness and the Implicate Order" monia nykyfysiikan lainalaisuuksia (joita kouluissakin opetetaan "totuutena"), kuten kausaliteetin ja asettaa kyseenalaiseksi klassisen fysiikan arvostamat käsitteet "ajan" ja "paikan" (jotka toi keskiöön Einsteinin suhteellisuusteoria (neljä ulottuvuutta. Kolme paikkaan liittyvää (kolmiulotteisuus)ja yksi aikaan liittyvä). Moderni kvanttifysiikkaan perustuva fysiikka on löytänyt tapauksia, joissa newtonilaiseen klassiseen mekaniikkaan liitetyt käsitteet, kuten juuri kausaliteetti eivät olekaan tarpeeksi kokonaisvaltainen selitys.

osastopäiväkirja (sivu 3) Maanantai 26.01.2009 04:05

Valehtelin. Tietenkin. Akuuttipäivystyksen lääkäri kysyi peruskysymyksiä, kuten: "Onko kotonasi välineitä, joita voisit käyttää itsemurhayrityksessä ja oletko harkinnut niiden käyttämistä tähän tarkoitukseen." "Ei, en. Tämä oli aivan väärinkäsitys. Paha olo meni jo ohi. En ole koskaan tehnyt mitään itsetuhoista tosissani [Yeah right! Mitä nyt vähän työntänyt radion antennia pistokkeeseen ja rakentanut verhoista ja nyrkkeilysäkin rautakoukusta hirttoköyttä. En siis vain harkinnut vaan aktiivisesti käyttänyt. Ja vieläpä addiktoitunut nautintoon itsekidutuksesta]." Valehteleminen oli ehkä tyhmää, eihän minua voitu auttaa, jos en kertonut ongelmistani totuudenmukaisesti. Mutta pelkäsin, enkä halunnut osastolle. Nyt palaan takaisin peruskertomukseen. Eli siihen, jossa jo olin osastolla. Huonetovereitani oli kaksi. Aasialaisen näköinen nuori nainen (josta minulle tuli heti mieleen, että hän ei ehkä edes tiennyt olevansa mielisairaalassa. Ehkä hänet oltiin löydetty itkemästä Helsinki-Vantaan lentokentältä, tuotu tänne, kun maahanmuuttovirasto ei osannut käsitellä itkevää naista ja kun hän ei suomeakaan osannut niin ei voinut kertoa, mikä on hätänä ja pumpattu täyteen rauhottavia, vaikka ongelma olisi ollut ratkaistavissa tai ei olisi mitenkään viitannut itsetuhoisuuteen. Itse asiassa palaan samanlaiseen teemaan myöhemmin erään vanhan naisen kohdalla, tuolla naisella ei nimittäin välttämättä ollut "mielisairautena" kuin hämmennys ja hankala elämä. (Olikohan minullakaan), toinen huonetoverini oli pitkähiuksinen, hoikka ehkä kolmikymppinen nainen, joka näytti tutulta. Myöhemmin keksin, miksi. lähdin ulos huoneestani. Etsin sopivan kokoisia kenkiä (sillä nämä olivat valtavat) ja lisää sukkia (oli helmikuu. Sairaaloissa on kylmä). Parempia kenkiä ei ollut tarjolla, mutta lisää sukkia sain. Laahustin valtavissa kengissäni olohuoneeseen, jossa muut potilaat katsoivat televisiota. Television takana oli ikkunasyvennys, jossa oli kaktuksia ja muita kasveja ja siitä näki bussipysäkeille ja ulkona (vapaudessa, onnekkaina) käveleviä ihmisiä ja erään lastentarhan pihalle. Syvennys oli viihtyisä ja siinä oli kaksi tuolia. Istuin toiselle. Mustahiuksinen poika istui viereeni, katsoi minua ensin varovasti ja sitten selkeämmin. Taukoamatta, laajoin pupillein ja aloitti jutustelun. Puhuimme kaikesta mahdollisesta (hänen elämästään esimerkiksi, ja siitä, miksi hän oli osastolla mutten kerro siitä nyt mitään, koska tämä on tosi kertomus ja hän tuskin haluaisi minun kertovan omista asioistaan tässä). Hän kertoi minulle kaikenlaista (että eräässä toisessa osastossa, jossa hän oli ollut (p7) oli ikkunat pleksilasia ja jos niihin heitti tuolin, se kimposi takaisin. Minusta se oli viihdyttävää ja piristävää). Hän vei minut oleskeluhuoneeseen ja pyysi kuuntelemaan ja katsomaan läpi eräästä sumeasta lasimaisesta ikkunasta. Näin hahmoja ja kysyin, mitä ne olivat. Hahmot tulivat välillä lähemmäs seinää ja kolahtivat siihen, välillä pysyivät kaukana. "Toi on p3, siel o iha hulluu. Noi on niin lääkkeis siel. Ne vaan kävelee zombeina päin seiniä. Siel on myös lepositeet. Mä olin sellasis p7:lla." Kysyin mitkä lepositeet ovat ja hän vastasi niiden olevan se sängynnäköinen, johon leffoissa näkee joskus rimpuilevan "hullun" tulevan sidotuksi. Niissä on jaloissa ja käsissä kiinnitysremmit ja remmi rintakehän yli, ettei voi rimpuilla. Poika ihmetteli, etten ollut koskaan nähnyt livenä lepositeitä. Olin järkyttynyt. Hyi saatana. Sairasta. Ja samaan aikaan niin uutta, eksoottista ja kiinnostavaa. Menimme takaisin syvennykselle. "Noist kaktuksist puutuu. Anna käsi!" annoin käteni ja poika pisti sitä yhden kaktuksen piikillä. Se ei sattunut vaan tuntui mukavalta. Kuin huumaavalta. "Siistii!" Revin itsekin pari piikkiä. Kello oli 22:20. Hoitajat katsoivat meitä lämpimästi. Mutta nyt heidän oli pakotettava meidät nukkumaan (nukkumaan menoaika oli kymmeneltä). Ihmettelin, miksi kaikki asettuivat jonoon hoitajien kopin eteen "Nyt jaetaan iltalääkkeet", poika selitti. Sain kaksi valkoista pilleriä ja poika sai omansa. Kysyin hänen pillereidensä nimiä ja vaikutusta ja ne osoittautuivat vahvoiksi lääkkeiksi. Varmaan 20 kertaa vahvemmiksi kuin omani. Minun vuoroni tultua hoitajat neuvoivat, että ekana yönä kannattaa ottaa pilleri nukahtamiseen (vaikutus kestää 3h, sitten nukkuu omillaan). Suostuin. "Mene suoraan sänkyyn. Lääke vaikuttaa heti. Sen vaikutus on aika vahva", hoitaja vihjaisi. Olin kuitenkin ensikertamaisen naiivi ja ajattelin pystyväni käymään vessassa,jonne sitten nukahdin. Tulin ulos hieman nolona "Nukahditko?". Onneksi olin saanut pillerin nukahtamiseen. Aasialaisen näköinen nainen itki hiljaista itkua koko yön ja olisin halunnut pystyä auttamaan tai edes rohkaistua kysymään, mikä häntä satutti.
Eli lue runo ennen tätä kohtaa. Tää on tuoreempi merkintä niin lukee ennen tota runoa, mut tarkotus ois lukea runo ensin... Ennen tätä: Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän houkutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo: Kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva. (Ja hyvä onkin). Perustulkinta ja runo löytyvät googlaamalla "Keijujen kuningas sanat". Poika siis kuolemanhoureissaan pyytää isäänsä apuun, mutta tämä ei osaa nähdä tilannetta ja sanoo(2. Säkeistö suomeksi): Pääs peität - mi laps, sua peljättää? -Isä, keijujen kuningas - etkö nää? Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon? -Se on, laps kulta, vain sumua suon.
Olen löytänyt tästä alunperin saksankielisestä Goethen runosta vain sen verran huonoja suomennoksia, että kirjoitan erään englanninkielisen käännöksen. Loppuun liitin myös erään yleisen tulkinnan runosta. THE ELFKING 1. Who rides so late through the windy night? The father holding his young son so tight. The boy is cradled safe in his arm, He holds him sure an he holds him warm. 2. Why is your face so frightened my son? The king of elves, father, see him yon? The Elfin king with his tail and crown? It is the fog, my son, streaming down. 3. Yes, you my dear child, come go with me! The games I play, you'll like them, come see. The shore is coloured with flow'rs in bloom, My mother's gold gowns, you will see soon. 4. Oh father, father, can you not hear what the elfking promises? I fear! Be calm, stay quiet my dearest son, the wind blows the dry leaves of autumn. 5. My darling boy, won't you come with me? I have daughters in whose care you'll be. My daughters dance round the fairy ring. Each night they'll cradle you, dance and sing. 6. Father, dear father, can you not see The elf king's daughter staring at me? My son, my son, I see it so well: Gray meadows on which the moonlight fell. 7. I love you for your beauty of course, if free you'll not come, I will use force. Father, dear father, he's touching me. Of elf king's hurt, father please, free me. 8. Dread grips the father, he spurs the roan, in loving arms he feels the boy moan. At last the courtyard, with fear and dread, He looks at the child; the boy is dead.

Osastopäiväkirja (sivu 2)Keskiviikko 15.10.2008 21:46

Ambulanssimiehet jättivät minut aulaan ja lähtivät, he olivat työnsä tehneet. Eivät kai he nyt ylimääräistä tekisi ja kertoisi, mitä minä nyt teen (ainoa ratkaisu mikä ei ollut vieras, olisi että olisin lähtenyt pois, mutten minä sitä voinut tehdä, minuthan oli tuotu tänne väkisin). Onneksi yksi ambulanssimiehistä, nainen, joka oli kaikenlisäksi vasta harjoittelija, sanoi että minut on tuotu akuuttipäivystykseen ja että voin istua odottamaan, että minut kutsutaan sisään. Odottaminen oli uhkaavaa. Muutkaan eivät voineet psyykkisesti hyvin ja eräs nainen oli tipassa. Joku mies huusi. Odottaminen kesti kaksi tuntia. Sitten psykologi kutsui minut sisään selvittääkseen olinko akuutisti itsetuhoinen

Osastopäiväkirja (sivu 2)Keskiviikko 15.10.2008 21:37

Kun seisoin siinä tietämättä ollenkaan, mitä minulta odotettiin ja miten reagoida tai mitä tehdä seuraavaksi, tuli mieleeni eräs toinen tilanne, jossa oli käynyt samoin. Olin sinä aamuna lähettänyt tekstiviestin psykologilleni, jossa sanoin, että siskoni saa kaiken mitä omistan. Parin tunnin päästä sain soiton, että sihteeri oli nähnyt viestini ja että heillä oli ollut asiasta hätäkokous. Sanoin, että kuolemanhimo oli kadonnut (tuolloin mielentilani vaihtelivat äkisti) ja että olin ok. Puhelu loppui ja menin yläkertaan lukemaan. Kuudelta illalla ovea pakotettiin auki. Menin alakertaan katsomaan ja siellä oli kaksi oranssiin pukeutunutta miestä. Sanoin etten tarvitse ambulanssia ja että olin juuri lukemassa pääsykokeisiin. Juuri silloin siskoni tuli sisään ja hänet pakotettiin mukaani pukeutumaan. Siskoni joutui käsittelemään ambulanssimiehien mielipiteen, että ilman siskoani vieressä, olisin viiltänyt ranteet ja hän olisi menettänyt minut.

OsastopäiväkirjaKeskiviikko 08.10.2008 14:14

Ironista sinänsä, että jouduin osastolle juuri karkauspäivänä. Paitsi siksi, että olisi tosiaan tehnyt mieli karata, myös siksi että karkauspäivää ei ole joka vuosi. Tuntui, että jos tämä olisi sattunut jonain toisena vuonna, koko tapahtuma olisi pyyhkiytynyt pois. Hoitaja tuli minua, äitiä (joka oli tullut mukaan henkiseksi tueksi) ja minut sisään kirjoittanutta lääkäriä vastaan, ja valkoinen, kalterinen ovi sulkeutui takanamme. Hoitaja vei minut ensin kierrokselle. Keittiössä oli keski-ikäinen nainen keittämässä kahvia mielisairaalamaisessa aamutakissa. Nainen näytti uupuneelta elamäänsä, kuin hän tietäisi ettei koskaan pääse ulos. Sitten menimme olohuoneeseen, jossa istuivat kaikki ne, jotka eivät surreet yksin huoneissaan. Huomasin nuoren pojan, jolla oli mustat pitkät hiukset, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Hoitaja vei minut huoneeseeni ja otti minulta pois kaikki omat tavarani. Se oli yleinen käytäntö, meillä ei saanut olla mitään millä voi satuttaa itseään. Kaikki tavarat luokiteltiin tällaisiksi. Huonetoverini (2) lähtivat ulos huoneestamme, jotta hoitaja saisi selittää käytäntöjä rauhassa. Tavarani merkittiin omaisuudekseni ja sain aamutakin, pyjaman ja tossut (omat vaatteeni luokiteltiin vaarallisiksi, sillä minihameessani kulkee pitsien välillä satiininauha, jolla voisi kuristautua)... Jatkuu...

Platon maailmasta... Weird stuff...Sunnuntai 28.09.2008 18:15

Silmiä se ei tarvinnut, koska ulkopuolella ei ollut mitään katseltavaa, eikä kuuloa, koska ei ollut mitään kuultavaa, eikä sen ulkopuolella ollut ilmaa, joka olisi vaatinut hengittamistä. Se ei tarvinnut mitään ruumiinosaa, millä ottaa sisäänsä ruokaa tai minkä kautta poistaa sulamatonta, sillä mitään ei tullut siihen lisäksi eikä lähtenyt siitä, koska mitään muuta ei ollut olemassa. Se oli siten rakennettu, että se käytti ruokanaan omia jätteitään, ja kaiken mitä se teki tai mitä sille tehtiin, se itse aiheutti.

defining pain and pleasureMaanantai 22.09.2008 01:55

Lapsesta asti oon ollu herkkä, ailahtelevainen, itkuinen. Kaikki asiat on koskettanu mua. Maailma kiinnostanu. Jossain vaiheessa kaikki alko kusee. Mun mieli hajos palasiks ja aloin nähä itteni muissä. Mun oma sielu oli kuollu ja kaikki ulkopuolinen niin kaunista. Jo joskus viisveenä mul oli ollu fantasioita kuolemasta. Nyt ne lisäänty ja aloin viillellä ja kuristaa itteeni ja muuta.
- Vanhemmat »