IRC-Galleria

Oltiin kolmistaan, eli minä, poika ja vauva, ulkoilemassa tänään. Tein samalla päivätalleja, vauva nukkui vaunuissa, välillä vähän kitisi, mutta tyyntyi aina kun vaihdettiin paikkaa, ja vaunut vähän heijasivat. Annoin viimeiseksi heinät tuossa talon lähellä oleville, ja jätin vaunut siksi aikaa kotiportaiden viereen. Vauva oli ilmeisesti alkanut itkeä, ja poika oli oma-aloitteisesti päättänyt pikkuisen työnnellä vaunuja, että vauva rauhoittuu. Hieno ajatus, mutta pihaan on jäätynyt möykkyjä ja traktorin jälkiä, ja poikaa on siksi kielletty vaunuja työntämästä, hän kun ei välttämättä jaksaisi pitää niitä pystyssä.

Eikä jaksanutkaan. En ole koskaan, siis ikinä, pelästynyt niin kovin, kuin sillä hetkellä kun poika huusi äitiä apuun, käännyin ja näin pihan toisella puolella pojan nostamassa vaunuja pystyyn kuomupäädystä. Takapyörät oli ilmassa ja kuomupääty nojasi poikaan.. Voi luoja ja kaikki pyhimykset, juoksin kuin olisi siivet kasvaneet selkään. Huusin pojalle varmaan säikähdyksissäni aika pahasti, jotain siitä että häntä on kielletty työntämästä vaunuja, en oikeastaan muista mitä, mutta kaikki kolme siinä itkettiin. Onneksi vauva ei ollut tippunut kyydistä, ei mennyt mitenkään mukkelismakkelis, oli vain valunut kuomupäätyyn. Mutta aika haipakkaa mentiin kyllä riisumaan ja tarkastamaan tyttö tarkemmin. Vieläkin alkaa sydämestä ottaa kun ajattelee miten huonosti olisi voinut käydä. Loppuviimeksi poika varmaan säikähti eniten, kun tajusi pienessä päässään koko homman. Enkä minä kyllä siinä tilanteessa tosiaankaan osannut häntä lohduttaa, vasta sitten myöhemmin kun tajusin itsekin että vauva on kunnossa, hoksasin pojan omantunnontuskia lievittää.