olen aina, siis ihan joka kerta, onnistunut hämmentämään ihmisiä, kun multa on kysytty, mitä musiikkia kuuntelen. luultavasti myös monien teidänkin karvat nousevat pystyyn kertoessani ikuisen lempparibändini olevan Tokio Hotel.
mutta ilman sitä porukkaa mun tyylini ei ikinä olisi sitä, mitä se nyt on. kolme vuotta sitten mä hurahdin niihin, erityisesti laulajaan, Bill Kaulitziin, ja samalla mun tyyli alkoi oikeasti kehittyä - jos sitä edes voi sanoa sanalla kehitys.
tykkään oudoista jutuista, mutta siinä on jotain hyvääkin.
Tokio Hotelin kautta uskon saaneeni itseluottamusta. en enää välittänyt, mitä muut ajattelee mun ulkonäöstä ja tyylistä - päin vastoin; mä halusin erottua.
Tokio Hotelin kautta uskon saaneeni itseluottamusta. en enää välittänyt, mitä muut ajattelee mun ulkonäöstä ja tyylistä - päin vastoin; mä halusin erottua.
mun tyylin, ja luultavasti myös Tokio Hotelin, koko touhun pointti on varmasti, ettei saa välitää mitä muut ajattelee. niin kauan kun sitä ei mieti, voi vapaasti kehittää tyyliään ihan mihin suuntaan tahansa. useimmiten tämä ensimmäinen suunta on puska, mutta eihän se haittaa. jälkeenpäin voi lohduttautua sillä ajatuksella, että "no, tykkäsin siitä ainakin sillon"
minä en ala ketään käännyttämään TH-faniksi, en todellakaan. itseasiassa musta on mahtavaa saada olla jollakin tavalla outo ja erilainen, eikä aina se massan mukana menijä.
älkää hyvät ihmiset pelätkö olla erilaisia! :) sillä voi olla hyvät seuraukset. joskus ihmisellä vaan olis hyvä olla voimaa näyttää just siltä miltä itse haluaa, ja sitä on ainakin Bill Kaulitz.
ps. kuinka monen karvat nousee pystyyn Tokio Hotelista? ;)
"You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are"
(Alice in Wonderland)
~Millabella