IRC-Galleria

Tämäkin tuli taas avattua joten yhtä hyvin sitä voi pistää pientä update:a jos joku vanha tuttu sattuisi vaikka tänne vielä törmäämään. Eli naimisiin menin 2008 maaliskuussa ja suomenruotsalainen (WTF!?) poikani syntyi heinäkuun lopulla. Nyt teen sekalaisia töitä ja ehkä jaksan taas ensi syksynä vaivautua yliopistollekin. Life is good, wife is good and offspring is quite tolerable :)

Eron saa ensi maanantaina ja exä kutsui erobileisiin, saatan mennäkin. Sen avokki on paikalla eli ehkä voisin viedä oman avopuolison (se teki muuttoilmoituksenkin jo) mutta ehkä se ei kuitenkaan tykkäisi.

Luova vimma tosiaan katosi tyystin, kaiken sortin töitä tullut tehtyä pari kuukautta ja pottereita aloin lukea. Ihan jees mutta hysteria aiheen ympärillä kyllä tuntuu lähinnä sattumalta. Toisaalta oma korkealentoisempi suunnitelma vähän samasta aiheesta on alkanut hahmottua. Tuskin siitä kuitenkaan mitään tulee.

Ajattelin pitää puolittaisen välivuoden kirjallisuustieteestä kun tukea ei kuitenkaan taida herua siipan tulojen takia, eikä armaani erinäisistä syistä voi sponssata vaikka rattopoikana oloa en toki vastustaisi. Joka tapauksessa ajatus rennommasta palloilusta töiden ja opiskelun välimaastossa kiinnostaa. Ehkä jaksaa paremmin lukea ja kirjoittaakin jotain taas vaihteeksi.

So, love U all, but reserve the right to not like or stand you if you are ignorant or stupid. ;)

Elämä on entistä söpömpää. Miksi edes yritän blogata? :)

Hyvä fiilis jatkuu, eli olen liian tyytyväinen jaksaakseni ajatella mitään niin rasittavaa kuin kirjoittaminen. Toisaalta ehkä voidaan sanoa että hankin materiaalia rakkauskertomustani varten. Ainakin toivossa on hyvä elää :)

Eipä muuta tällä erää, toivottavasti hyvä fiilis ei pitkity ja latista luovaa vimmaa. :)

Kaikki, myös tyhmät ja ärsyttävät ihmiset on kauniita kun välittää tosistaan, ja perhe on tärkeintä. Eikä ollut edes yhtään imelä leffa. Tykkäsin isosti. Feel alright.

Vieläkään tiedä mistä kirjoitan rakkaustarinani. Saanut aikaan pari lähinnä pehmopornoon tai huonoon filosofiaan liittyvää katkelmaa. Rakkauteni takia haluan olla parempi ihminen, ja jos sinä rakastat minua niin se ei ole edes vaikeaa. Miten pukea tullainenkin siirappinen ajatus tarinamuotoon? Niin joo tuo "Haluan olla parempi ihminen tähtesi" ajatus taisi olla Elämää on ihanaa-leffassa. Mistä Hunt ja Nicholsson saivat oscarit. Eli kai sen aika hyvinkin voi pukea tarinaksi.

Mutta jotenkin en vaan osaa. En tiedä olenko niin kyyninen että haluan liian hyvät perusteet hahmojeni rakkaudelle vai mikä mättää. Tai ehkä se tulee vielä minulle, en ole taas pariin päivään saanut edes jateltua asiaa kunnolla.

Ja miten kirjoittaa aiheesta jotenkin tuoreesti? Tai kyllähän ihmiset taitavat niin edelleen tehdä. No pistetään nyt jotain kornia tähänkin.

Tartun ojennettuun käteen ja Johanna auttaa minut ylös. ”Jotenkin luulin että vetäisit minut perässäsi” ”se olis ollu liian helppoo, kultaseni. Mut kyl sun aikas viel koittaa” Virnistän ja halaan äkisti yltä päältä märkänä. Hän avaa nenää nyrpistäen suunsa, katsoo sitten silmiin ja huulet kohtaavat. Selkää pitkin nousevat märät käteni tuovat väristyksen ja kai kostona hän näykkäisee alahuultani ennen kuin työntää minut taas selälleni kahluualtaaseen ja asettuu sitten istumaan lantioni päälle. Rakastan niin että koko kroppa säkenöi.

En minä kyllä tällaista ala toivottavasti kirjoittaa. Jonkun "No rakastan saatana" hahmon haluaisin kirjoittaa, mutta en tiedä osaanko.

Kylmä tuuli hyväilee ikiaikaisia pihtoja jossain Siperian syvyydessä. Tuuli on tänne päästäkseen ylittänyt koko Euroopan, ja avaran siivun Aasiaa. Se on antanut ja ottanut paljon matkallaan. Vain hämärä vivahdus tarkoitusta kertoo sen olevan se sama tuuli joka nuorena, vihreänä ja suolaisena jakautui eri vuonoihin eristäytyvässä Norjassa ja virtasi sitten vuorenhuippujen yli katselemaan jotenkin entistä epävarmempaa Skandinaviaa. Itämerellä tuuli vaihtoi suuntaa ja kävi katsomassa ristiriitaista elämää Saksassa ja Ranskassa. Kanaalin yli se kuuli Brittien olevan kaikesta huolimatta edelleen hauskoja. Italian ylittäessään se huomasi viinin tuoksuun sekoittuvan edelleen jotain mätää, ja Kreikkakin tuntui entistä väsyneemmältä. Entisessä Jugoslaviassa toisilla meni paremmin, niin kuin Puolassa ja Baltiassakin. Ja Moskovassa toisilla meni tosi hyvin.


Muualla Venäjällä ei mennyt ihan yhtä hyvin, ja jo viikon maailmaa nähneenä tuuli on vanha ja väsyt. Helpottuneena se kuiskii viestinsä vanhojen puiden oksistoille ja kuolee sitten syntyäkseen taas jonain päivänä uudelleen.

Tuulen mentyä metsä on hiljainen, hiljaisempi kuin se on pakkasen vain silloin tällöin paukahdellessa talven kylmimpinä öinä. Suuret puut ajattelevat tuulen kertomaa päivän hitaasti muuttuessa yöksi, eikä kukaan tohdi niitä tärkeässä työssä häiritä. On sininen hetki.

Aamun tullessa puut ovat miettineen tarpeeksi kuulemansa. Ne nauttivat auringon heikkojen säteiden tanssista neulasten kärjillä ja kuuntelevat hajamielisesti pienten tuulenvireiden lörpöttelyä. Vieläkään ne eivät katso tarpeelliseksi tehdä muuta.

Olen jotenkin romantisoinut alkoholin käyttöä itselleni vuosia. Punaviiniä ja suurta runoutta tai jotain. Nyt olen alkanut ehkä vähän yli-ikäisenä tai myöhäiskypsänä tutustua rappiorunouteen ja vastaavaan, ja ironisesti samalla huomannut että alkoholi ei sitten kuitenkaan pahemmin auta. Tai ehkä joskus sosiaalisena liukasteena, mutta en minä oikeastaan sellaista tarvitse.

Pystyn nykyään ajattelemaan aika selvästi melkoisessa humalassa, kirjottamaankin vain vähän enemmän typoja tehden. Mutta vähänkin luovuuden se tappaa ja tekee laiskaksi ja poistaa itsekritiikin, siis lähinnä hyvän itsekritiikin. Kai se voi joissakin herättää taiteilijan, mutta alan kyllä epäillä vahvasti. Ehkä Bukowskikin oli kirjailija enemmän viinasta huolimatta, joskin ilman viinaa ei tietenkään olisi voinut elää sitä elämään joka kuitenkin oli keskeinen osa hänen tuotantoaan. Mutta ehkä hän silloin olisikin kirjoittanut jotain muuta, ja ehkä jopa parempaa. Tai ehkä viina auttoi kestämään ja suorastaan pakotti taiteilijan elämään, ja ilman viinaa hän olisi tehnyt jotakin mukavampaa. Mistä minä tiedän.

Mutta itselleni viina taitaisi sitten kuitenkin olla vain tapa kestää itseäni täydellisenä keskinkertaisuutena. Ja sen lisäksi se ennen kaikkea masentaa. Ei sellaisella tuottavalla, vihaisella tavalla vaan sellaisella välinpitämättömällä, laiskistavalla ja tyhmentävällä tavalla.

Yksin juomisen päätin jo hetki sitten lopettaa, mutta taidan pistää sosiaalisen juomisenkin tauolle. On jotenkin kivempi olla tyytyväinen itseensä ja siihen että pystyy johonkin. Aika surullista että jo tässä iässä juomisen lopettaminenkin on tavallaan saavutus. Mutta sitten taas positiivistä tajuta jo tässä iässä että se ei tee minulle mitään hyvää vaikka en alkoholisoituisikaan. Ja sen kanssa tuhlatun ajan voi käyttää siihen että lukee ja kirjoittaa oikeasti.

Joinakin iltoina käyttäessäni messengeriä selvin päin olen ajatellut olevani kamalan tylsä ja tyhmä verrattuna siihen miten näppärä olen muutaman lasin tai koko viinipuollon juotuani. En tullut ajatelleeksi että olin juonut varmaankin edellisenä iltana, ja se sitten latisti minua seuraavan iltana vaikka krapulaa ei missään vaiheessa ollutkaan. Eli humalainen luontevuus vaatisi joka tapauksessa jatkuvaa käyttöä jotta olisi mitenkään mahdollista sen johtavan mihinkään hyvään. Jotenkin en pidä tarjotuista todennäköisyyksistä. :)

Aloin taas ajatella Bukovskia ja taitelijuutta. "What do you think about Hemingway? I never think about Hemingway" sanoi hän yhdessä haastattelussa jonka sisällytti sitten runoonsa. En tiedä tapahtuiko itse haastattelua. Sanottuhan voi tarkoittaa sitä ettei hän ajattele Hemingwayta hahmona, tai sitä ettei hän ajattele Hemingwayn tuotantoakaan. Ja luulen että kyse on ensimmäisestä, kyllähän mies harrasti kirjallisuuskritiikkiäkin, ja tuntuu ajatelleen kirjallisuutta aika lailla paljon melkein koko ikänsä.

Mielenkiintoista on ajatella ettei Bokowskia ehkä kiinnostanut kirjalijan hahmo vaan tuotanto samalla kun mies itse liitetään melkein aina vahvasti tuotantoonsa, kuten minäkin taannoin tein. Ja ajattelin että ensisijaisesti hänen elämänsä elämä teki hänen taiteensa. Mikä ei taida pitää paikkaansa.

Siinä Bukowskielokuvassa hän esittelee itsensä aina kirjailijana, ja kirjoittaa aina. Hän lukee kyllä vähemmän, mutta ehkä se on vain jätetty pois elokuvasta. Ja luulen että kirjoittamisen kautta hänestä tulee kirjailija, sen kautta että hän tarpeeksi kauan miettii miten asiat kuuluu sanoa. Sitä miettimistä on vain vaikeampi näyttää kuin asioita jotka tapahtuvat siinä sivussa ja kieltämättä osaltaan vaikuttavat hänen kirjoittamiseensa.

Eli kirjailijat kirjoittaa, elää ja lukee. Kahden jälkimmäisen arvojärjestys vaihtelee, mutta kirjoittaminen on välttämättömyys.