IRC-Galleria

Vieläkään tiedä mistä kirjoitan rakkaustarinani. Saanut aikaan pari lähinnä pehmopornoon tai huonoon filosofiaan liittyvää katkelmaa. Rakkauteni takia haluan olla parempi ihminen, ja jos sinä rakastat minua niin se ei ole edes vaikeaa. Miten pukea tullainenkin siirappinen ajatus tarinamuotoon? Niin joo tuo "Haluan olla parempi ihminen tähtesi" ajatus taisi olla Elämää on ihanaa-leffassa. Mistä Hunt ja Nicholsson saivat oscarit. Eli kai sen aika hyvinkin voi pukea tarinaksi.

Mutta jotenkin en vaan osaa. En tiedä olenko niin kyyninen että haluan liian hyvät perusteet hahmojeni rakkaudelle vai mikä mättää. Tai ehkä se tulee vielä minulle, en ole taas pariin päivään saanut edes jateltua asiaa kunnolla.

Ja miten kirjoittaa aiheesta jotenkin tuoreesti? Tai kyllähän ihmiset taitavat niin edelleen tehdä. No pistetään nyt jotain kornia tähänkin.

Tartun ojennettuun käteen ja Johanna auttaa minut ylös. ”Jotenkin luulin että vetäisit minut perässäsi” ”se olis ollu liian helppoo, kultaseni. Mut kyl sun aikas viel koittaa” Virnistän ja halaan äkisti yltä päältä märkänä. Hän avaa nenää nyrpistäen suunsa, katsoo sitten silmiin ja huulet kohtaavat. Selkää pitkin nousevat märät käteni tuovat väristyksen ja kai kostona hän näykkäisee alahuultani ennen kuin työntää minut taas selälleni kahluualtaaseen ja asettuu sitten istumaan lantioni päälle. Rakastan niin että koko kroppa säkenöi.

En minä kyllä tällaista ala toivottavasti kirjoittaa. Jonkun "No rakastan saatana" hahmon haluaisin kirjoittaa, mutta en tiedä osaanko.

Kylmä tuuli hyväilee ikiaikaisia pihtoja jossain Siperian syvyydessä. Tuuli on tänne päästäkseen ylittänyt koko Euroopan, ja avaran siivun Aasiaa. Se on antanut ja ottanut paljon matkallaan. Vain hämärä vivahdus tarkoitusta kertoo sen olevan se sama tuuli joka nuorena, vihreänä ja suolaisena jakautui eri vuonoihin eristäytyvässä Norjassa ja virtasi sitten vuorenhuippujen yli katselemaan jotenkin entistä epävarmempaa Skandinaviaa. Itämerellä tuuli vaihtoi suuntaa ja kävi katsomassa ristiriitaista elämää Saksassa ja Ranskassa. Kanaalin yli se kuuli Brittien olevan kaikesta huolimatta edelleen hauskoja. Italian ylittäessään se huomasi viinin tuoksuun sekoittuvan edelleen jotain mätää, ja Kreikkakin tuntui entistä väsyneemmältä. Entisessä Jugoslaviassa toisilla meni paremmin, niin kuin Puolassa ja Baltiassakin. Ja Moskovassa toisilla meni tosi hyvin.


Muualla Venäjällä ei mennyt ihan yhtä hyvin, ja jo viikon maailmaa nähneenä tuuli on vanha ja väsyt. Helpottuneena se kuiskii viestinsä vanhojen puiden oksistoille ja kuolee sitten syntyäkseen taas jonain päivänä uudelleen.

Tuulen mentyä metsä on hiljainen, hiljaisempi kuin se on pakkasen vain silloin tällöin paukahdellessa talven kylmimpinä öinä. Suuret puut ajattelevat tuulen kertomaa päivän hitaasti muuttuessa yöksi, eikä kukaan tohdi niitä tärkeässä työssä häiritä. On sininen hetki.

Aamun tullessa puut ovat miettineen tarpeeksi kuulemansa. Ne nauttivat auringon heikkojen säteiden tanssista neulasten kärjillä ja kuuntelevat hajamielisesti pienten tuulenvireiden lörpöttelyä. Vieläkään ne eivät katso tarpeelliseksi tehdä muuta.

Olen jotenkin romantisoinut alkoholin käyttöä itselleni vuosia. Punaviiniä ja suurta runoutta tai jotain. Nyt olen alkanut ehkä vähän yli-ikäisenä tai myöhäiskypsänä tutustua rappiorunouteen ja vastaavaan, ja ironisesti samalla huomannut että alkoholi ei sitten kuitenkaan pahemmin auta. Tai ehkä joskus sosiaalisena liukasteena, mutta en minä oikeastaan sellaista tarvitse.

Pystyn nykyään ajattelemaan aika selvästi melkoisessa humalassa, kirjottamaankin vain vähän enemmän typoja tehden. Mutta vähänkin luovuuden se tappaa ja tekee laiskaksi ja poistaa itsekritiikin, siis lähinnä hyvän itsekritiikin. Kai se voi joissakin herättää taiteilijan, mutta alan kyllä epäillä vahvasti. Ehkä Bukowskikin oli kirjailija enemmän viinasta huolimatta, joskin ilman viinaa ei tietenkään olisi voinut elää sitä elämään joka kuitenkin oli keskeinen osa hänen tuotantoaan. Mutta ehkä hän silloin olisikin kirjoittanut jotain muuta, ja ehkä jopa parempaa. Tai ehkä viina auttoi kestämään ja suorastaan pakotti taiteilijan elämään, ja ilman viinaa hän olisi tehnyt jotakin mukavampaa. Mistä minä tiedän.

Mutta itselleni viina taitaisi sitten kuitenkin olla vain tapa kestää itseäni täydellisenä keskinkertaisuutena. Ja sen lisäksi se ennen kaikkea masentaa. Ei sellaisella tuottavalla, vihaisella tavalla vaan sellaisella välinpitämättömällä, laiskistavalla ja tyhmentävällä tavalla.

Yksin juomisen päätin jo hetki sitten lopettaa, mutta taidan pistää sosiaalisen juomisenkin tauolle. On jotenkin kivempi olla tyytyväinen itseensä ja siihen että pystyy johonkin. Aika surullista että jo tässä iässä juomisen lopettaminenkin on tavallaan saavutus. Mutta sitten taas positiivistä tajuta jo tässä iässä että se ei tee minulle mitään hyvää vaikka en alkoholisoituisikaan. Ja sen kanssa tuhlatun ajan voi käyttää siihen että lukee ja kirjoittaa oikeasti.

Joinakin iltoina käyttäessäni messengeriä selvin päin olen ajatellut olevani kamalan tylsä ja tyhmä verrattuna siihen miten näppärä olen muutaman lasin tai koko viinipuollon juotuani. En tullut ajatelleeksi että olin juonut varmaankin edellisenä iltana, ja se sitten latisti minua seuraavan iltana vaikka krapulaa ei missään vaiheessa ollutkaan. Eli humalainen luontevuus vaatisi joka tapauksessa jatkuvaa käyttöä jotta olisi mitenkään mahdollista sen johtavan mihinkään hyvään. Jotenkin en pidä tarjotuista todennäköisyyksistä. :)

Aloin taas ajatella Bukovskia ja taitelijuutta. "What do you think about Hemingway? I never think about Hemingway" sanoi hän yhdessä haastattelussa jonka sisällytti sitten runoonsa. En tiedä tapahtuiko itse haastattelua. Sanottuhan voi tarkoittaa sitä ettei hän ajattele Hemingwayta hahmona, tai sitä ettei hän ajattele Hemingwayn tuotantoakaan. Ja luulen että kyse on ensimmäisestä, kyllähän mies harrasti kirjallisuuskritiikkiäkin, ja tuntuu ajatelleen kirjallisuutta aika lailla paljon melkein koko ikänsä.

Mielenkiintoista on ajatella ettei Bokowskia ehkä kiinnostanut kirjalijan hahmo vaan tuotanto samalla kun mies itse liitetään melkein aina vahvasti tuotantoonsa, kuten minäkin taannoin tein. Ja ajattelin että ensisijaisesti hänen elämänsä elämä teki hänen taiteensa. Mikä ei taida pitää paikkaansa.

Siinä Bukowskielokuvassa hän esittelee itsensä aina kirjailijana, ja kirjoittaa aina. Hän lukee kyllä vähemmän, mutta ehkä se on vain jätetty pois elokuvasta. Ja luulen että kirjoittamisen kautta hänestä tulee kirjailija, sen kautta että hän tarpeeksi kauan miettii miten asiat kuuluu sanoa. Sitä miettimistä on vain vaikeampi näyttää kuin asioita jotka tapahtuvat siinä sivussa ja kieltämättä osaltaan vaikuttavat hänen kirjoittamiseensa.

Eli kirjailijat kirjoittaa, elää ja lukee. Kahden jälkimmäisen arvojärjestys vaihtelee, mutta kirjoittaminen on välttämättömyys.

Unessa olin epämääräisessä olohuoneessa pienen nätin pitkätukkaisen blondin kanssa. Juteltiin niitä näitä ja syötiin ainakin kuivattuja luumuja ja aprikooseja. Ei mitään hajua miksi. Päädyttiin vierekkäin sohvalle ja suudeltiin mutta minä suutelin suu supussa kun oli luumunkappaleita suussa. Pitä nousta mumisten jotain ja käydä huuhtelemassa suu ja palata. Minkä jälkeen suudeltiin ja halailtiin jonkin aikaa. Sitten maattiin siinä sohvan nurkassa sylikkäin mutta minulla oli huono asento ja pyysin tyttöä vähän väistämään. Kun sain parannettua asentoa ja hapuilin tyttöä hän ei ollut siinä enää ja heräsin yksin. Silloin viideltä se tuntui aika traagiselta mutta sittemmin on alkanut lähinnä luoda uskoa elämään. Lisäksi olin aika virkeä saman tien unen jälkeen ikään kuin se olisi tehnyt tehtävänsä ja loppui sitten kun oli valmis.

Ja kuudelta jo pitikin lähteä töihin hetkeksi.

Youssou Ndour / Neneh Cherry - Seven Seconds

And when a child is born into this world
It has no concept
The tone the skin is living in


There's a million voices
There's a million voices
To tell you what she should be thinking
So you better sober up for a second

Tulipa taas katsottua aika hyvä leffa, siis tuo Children of men. Kertoo ajasta jolloin ihmiset eivät enää pysty saamaan lapsia ja tappavat toisiaan. Ja kai se minulle kertoo lähinnä siitä etteivät ihmiset osaa arvostaa oikein mitään ennen kuin menettävät sen. Tulevaisuus on aika iso asia menetettäväksi, ja rupesin miettimään että mitä itse mahtaisin tehdä ilman tulevaisuutta. Siis tulevaisuutta kenellekään. Enkä tiedä olisiko se enemmän vapauttavaa vai ahdistavaa. Todennäköisesti alkaisin kliseisesti nauttia kaikista paheista mitä maa päällään kantaa. Ja minun pitää lopettaa sanan "kliseinen" käyttö koska se saa minutkin pitämään itseäni ylimielisenä snobina joka ei osaa olla aito mihinkään suuntaan. Aitoutta olen miettinyt aika paljon enkä kyllä ole päässyt puusta pitkään. Sen verran väittäisin että kaiken tärkeän ja kauniin ei tarvitse olla aitoa. Ehkä ei minkään tärkeän ja kauniin. Toivottavasti pystyn nopeasti luopumaan aitouden tavoittelusta jos en sitä saavuta.

Ja tätäkin katsoessa itkin aika paljon, ja taas se oli vapauttavaa mutta taitaa kärsiä inflaatiota pikkuhiljaa. Enkä sitäpaitsi voi tilata himoitsemaani anti-emo t-paitaa hyvällä omatunnolla jos jatkan moista.

What has happened to it all?
Crazy, some'd say
Where is the life that I recognize?
Gone away

But I won't cry for yesterday
There's an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive

En tykkää kaikista biisin sanoista, mutta tästä kohdasta kyllä.

Viime viikoina olen itkenyt ehkä enemmän kuin parina vuonna tätä ennen. En silti kovin paljon, mutta joka tapauksessa siitä tulee hyvä olo.

Tänään käsi otti jo aika pienestä pahasti nokkiinsa, mutta taidan kuitenkin jättää lupaamani etikan juomisen väliin, tyydyn pahaan kahviin ja hiljaiseen kiroilemiseen. Luulen että on hiusmurtuma vaikka jotkut pelottelee reumalla. Oli mitä tahansa, vanhuus ei taida tulla yksi. Eikä mulla olis aikaa varoa tuon paskiaisen käyttämistä, enkä mielestäni edes ole lyönyt sitä mihinkään, vain nostellut äijänä liian painavia pöllejä. Buu-huu, maailma on niin hirvittävän epäreilu jne.

Tänään vois yrittää taas pitkästä aikaa olla tuottava opiskelurintamallakin, jopa soul searching jaksaa viihdyttää vain tiettyyn pisteeseen.

Eikä vieläkään hajua siitä mistä kirjoittaisin rakkaustarinani.

Kuuntelen Sigur Rossia, luen nettisarjakuvia ja olen jossain määrin alakuloinen. Turha päivä koska olen ilmeisesti tehnyt siitä sellaisen.

Hetken kun yritti jotain tehdä niin eikös vaan käsi alkanut taas särkeä niin että hyvää päivää. Mikäköhän rasitusvamma siinä nyt sitten mahtaa olla, ja kauankohan se mahtaa eloani riivata. Toisaalta voihan sen ottaa vaikka ylempien tahojen merkkinä siitä että fyysinen työ ei ole minua varten, vaan olen osa jotian henkistä ja suurta suunnitelmaa. Tietty olisivat voineet lähestyä negaation sijasta position kautta, että sen sijaan että estäisivät muut aktiviteetit olisivat vaikka antaneet jonkun inspiraation sen tulevan suurtekoni tiimoilta.

Mutta kuullostaapa verrattain pirtsakalta ranskalainen Michiko 66, eli voisi oikeastaan käydä tarkastamassa Päiväkodissa. Autolla vai pyörällä, kysymys johon ei toistaiseksi ole tarjota vastausta. Hämy sanoitus tytöllä joka tapauksessa.