IRC-Galleria

mä en tunne mitään. kuin olisin melkein hukkunut, äänet vaikeaa massaa korvissa, liikkeet ovat pysähtyneet ja tapahtuu vain väistämätön vajoaminen. kun ei kukaan ojenna mulle kättä, niin luulen. täällä on jo monet kädet ojentuneet minua kohti, minua nostamaan vedestä, mutta mä en vaan näe, en kuule, en tunne. olen hukkunut.

aivan kun eläisin taas kuplassani. tälläkertaa vaan aivan erilaisessa. tämän kuplan seinät on terästä ja vääntyneet valheista, vihasta, pelosta, odotuksesta ja petoksesta. ne seinät ovat piikkejä, lasinsiruja, katkeruutta. ja ne pitää huolen ettei yksikään pääse enää liian lähelle.

mitä mä sitten tällä suojakerroksellani teen? no suojelen. miltä? loppujen lopuksi vain itseltäni.
ja mä osaan hymyillä monille tosi kauniisti ja luvata. ja sitten rikkoa. ehkä rikkoa kaikista parhaiten. ehkä jos on itse jo tarpeeksi rikki niin alkaa rikkoa myös muita. ja mä olen pahoillani. mutta kun kukaan ei tunnu olevan mulle pahoillaan siitä että mä joskus liian pienenä menin rikki. se jolla on kova ääni ja hallitsevat silmät paiskasi mut lattiaan eikä edes siivonnut murusia. eikä se sano ´anteeksi´. ja kostohan elää aina. minussa.

ja kauneus on kadonnut. itku on vaiennut. pehmeät kädet ei kosketa enää ja silmissä hiekka koskee niin paljon. se haluaisi niin tulvia itkuna ja huutona ulos! mä haluan vaikka repiä sen ulos! mutta mun silmät on jo liikaa sen hiekan väriset.

onko mitään tietä, vai onko kaikki jo kuljettu? onko kaikki jo nähty? ja tätäkö mä halusin, kokea niin paljon että musta tuli itsestänikin vain kokemus. yksi kokemus ja siinä se. tyhjä.