IRC-Galleria

En itkeny ollenkaan. Kuvitelkaa. En yhtään. Tänään siis. Vaikka saatoin Juhan juna-asemalle asti ja näin kun niiden auto lähti pois. Olin siirtäny surkeuden vattaan ja se olikin niin pipi etten pysyny pystyssä. :) Sit en enää osannu ruveta itkemään kun mietin et sekin olis parempi kun hirvittävä kipu.

Nyt on molemmat poissa, tai kaikki kolme. Kipu, itku ja mieskin. Oon vaan vähän varovainen nyt.

Tuntuu ettei särkyminen välttämättä oo kovin kaukana vaikka nyt onkin Raisa yhtenä palana.
Oon ehkä laatikossa. Semmosessa missä on pehmeet kulmat (Se ei silti oo pyöree!). Kattelen maailmaa sen läpi ja kävelen varovasti ettei se säry. Koska ulkopuolella on todellisuus. Se lotju ei oo kovin kestävä, mut vähän. Sillä voi mennä pikkukivien päältä. Välillä se kirkastuu ja sit näkee maailman läpi semmosena kun se on, mut välillä se on aika hämynen. Sumunen. Ei nää ihan kirkkaasti. Siellä on pehmeetä ja aika mukavaa. Mut joku päivä se poksahtaa ja mä oon taas vaan tässä maailmassa. Kokonaisena ja onnellisena toivonmukaan.


Toivottavasti kaikki menee hyvin ja saan ehjän rakkaan ystävän takasin.