IRC-Galleria

shinyjack

shinyjack

on the floor!

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Modernit klassikot: SherlockSunnuntai 04.03.2012 20:51

sherlock.jpg

Minulla on monta suosikkietsivää. Rakkain niistä on minulle ollut aina Hercule Poirot, tuo suloinen belgialainen herrasmies. Moni muu niin kirjallisuuden kuin televisionkin etsivä on miellyttänyt minua vuosien varrella Komisario Palmusta aina Fitzin kautta Basil Hiireen. Silti Sherlock Holmes on jostain syystä jäänyt vähälle huomiolle. Pitkällisestä tahattomasta vastustuksesta huolimatta olen viime aikoina alkanut tutustua tähän Sir Arthur Conan Doylen luomaan hahmoon sen eri inkarnaatioissa, ja niistä suosikikseni nousi 2010-luvun versio Sherlock (suom. Uusi Sherlock).

Hellanlettas, että tämä se on hieno!

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kaksi kautta, ja ne koostuvat kolmesta 90-minuuttisesta jaksosta. Tutustuin tähän sarjaan huonoissa merkeissä. Katsoin väsyneenä ensimmäisen kauden keskimmäistä jaksoa, ja koin sen tylsäksi päivitysyritelmäksi. Tuo kokemus myrkytti sarjan minulle kovin pitkäksi aikaa, kunnes eräs toveri mainitsi sarjasta tämän vuoden alussa. Koska suositus tuli Battlestar Galactican ja Tim Minchinin minulle esitelleeltä taholta, koin voivani antaa Sherlockille vielä uuden mahdollisuuden.

Sarjan pilottijakson jälkeen olin positiivisesti yllättynyt. Eihän tämä sarja olekaan tylsä! Tämähän on oikeastaan aikas hyvä. Eipäs, vaan loistava! Aloin hypettämään sarjan hienoutta jo ensimmäisistä minuuteista lähtien. Aiemmalla tutustumiskerrallani menettämäni hahmojen verraton esittely toi todella paljon lisäpisteitä sarjalle. Sherlockia esittävä Benedict Cumberbatch on kerrassaan mainio roolissaan, ja The Officesta tuttu Martin Freeman on tähän mennessä minulle mieluisin Watson.

Sarjan luojat Steven Moffat ja sarjassa Mycroftia esittävä Mark Gatiss ovat onnistuneet täydellisesti päivittäessään Sherlock Holmesin 2010-luvulle. Sherlockin kaltainen, sosiaalisesti rajoittunut etsivänero ei sovi nykymaailmaan yhtä hyvin kuin menneisyyteen, ja tämä asetelma on kirjoitettu hyvin tyylikkäästi. Muut poliisit ovat kateellisia hänelle ammattitaitonsa vuoksi, ja häntä pidetään friikkinä alan piireissä. Silti tiukan paikan tullen Scotland Yardin Lestrade (Rupert Graves) pyytää häntä apuun.

Myös Watsonin hahmon sotavamma Afganistanissa on saatu hienosti mukaan. Sherlockin ja Watsonin suhde on alusta asti toisiaan täydentävä: 1) Molemmat ovat teknisesti huonoja kämppiksiä, mutta sopivat toisilleen. 2) Aina, kun Sherlock tekee hämmästyttävän havainnon, Watson kehuu häntä. Sherlock myhäilee tyytyväisenä. 3) Watson saa etsivähommista jännitystä, jota kaipaa entisenä sotilaana.

Sherlockin ihmissuhdetaidot ovat pitäneet hänet suhteellisen tuntemattoman outolinnun asemassa, mutta Watsonin mukaan tultua hän vaikuttaa pikku hiljaa avautuvan maailmalle. Sherlockin lämpimän puolen saa esiin sarjassa lähinnä Rouva Hudson (Una Stubbs), heidän Baker Streetin asuntonsa vuokraemäntä. Myös alkuperäisten kirjojen Watsonin muistelmat ovat nyt muuntuneet blogikirjoitukseksi, ja näin myös Sherlockin maine alkaa kasvaa kansan silmissä.

Tämä suosio herättää myös hillittömän yliampuvasti Andrew Scottin esittämän Moriartyn huomion. Sherlockin suurimmaksi faniksi itseään nimittävän Moriartyn suunnitelmien monimutkaisuus ja täydellisyys tuo mieleen ajoittain The Dark Knightin Jokerin, jonka vastaavat suunnitelmat hipovat realistisuuden rajoja. Silti, kaikki jaksot, joissa Moriarty on, ovat sarjan parhaimmistoa.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneistä kuudesta jaksosta löytyy kuitenkin korjattavaa. Molempien kausien toiset jaksot ovat valitettava notkahdus laadussa, ja koko sarjan pohja on ehdottomasti sen toinen jakso. Tälläkin katsontakerralla se oli yhä tylsä, eikä se tuonut mielestäni tarinaan tai hahmoihin mitään mullistavaa. Tietenkin kausien ensimmäiset jaksot ovat loistavia, koska niillä on tarkoitus koukuttaa katsoja kauden loppuun asti. Kausien viimeiset jaksot puolestaan pitävät huolen siitä, että katsoja katsoo myös seuraavan kauden ensimmäisen jakson. Kolmen jakson kausissa tämä todella vaikuttaa kausien 2. jaksoihin merkittävästi. Jäljelle jäävät neljä loistavaa jaksoa ovatkin sitten parasta televisioviihdettä, mitä olen kokenut pitkään aikaan.

Lue lisää juttujani


“There’s funny, then there’s Jimmy Carr.”

Jimmy Carr – tuttu telkkarista. En olisi uskonut näkemieni QI-jaksojen perusteella, miten räävitön ja ilkeä koomikko Jimmy Carr onkaan. Toki, hän on osoittanut olevansa älykäs ja improvisoi ohjelmassa mainiosti, mutta tätä en osannut odottaa.

Jimmy Carr on verbaalitaituri, ja yksi tämän hetken nerokkaimpia koomikoita. Se näkyy jo keikan aloittavassa rykelmässä nopeita leukoja. Siinä, missä Tim Vinen kertomat pikapuujalat herättävät lähinnä myötähäpeää, Jimmy Carr saa aikaan yleisössä sen parhaan mahdollisen “tiedän, että tälle ei saisi nauraa, mutta…” -reaktion. Hyvin suuri osa materiaalista perustuu tällaiseen tasapainotteluun. Sanon “tasapainotteluun”, mutta Carrille soveliaisuuden raja on kaukana horisontissa. Ja siksi hän onkin niin loistava. Koomikko, joka huokuu itsevarmuutta ja seisoo sanojensa takana saa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan loukkaannu. Tämä tyylitelty välinpitämättömyys toi minulle mieleen Bill Hicksin sekä Ricky Gervaisin. Carr tiedostaa roolinsa, ja olettaa yleisön tietävän sen myös. Hänen juttunsa ovat saastaa, ja siksi yleisö rakastaa niitä.

Kaikista tähän mennessä arvostelemistani stand up-koomikoista Jimmy Carr on ehdottomasti loistavin käsittelemään yleisöä. Hän ei pelkää “hecklereitä” vaan kutsuu heitä luokseen. Toisin kuin esimerkiksi verraten kiltti Dara Ó Briain, Carr loukkaa liki jokaista kommentoijaa, ja vääntää julman vitsin kenestä tahansa. Hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväksi, ja omistaa kokonaisia osuuksia yleisön kanssa juttelulle. “Uudet versiot vanhoista vitseistä”, “improvisaatio” ja yleisökysymykset ovat keikan parhaimmistoa.

Yksi kohokohta on jazz-bändin ilmestyminen lavalle. Soiton ja savukoneen säestämänä aikana Jimmy pohtii muun muassa “tulevatko homoseksuaalit ulos kaapista, koska he pelkäävät luurankoja?”. Mietelmien jälkeen show rullaa loppuun asti omalla painollaan, eivätkä jutut missään vaiheessa tunnu junnaavan paikallaan. Keikka on loistavasti rytmitetty annos ilkeää huumoria, ja sen päättävä häiritsevän likainen vitsi kruunaa kokemuksen.

Tämän vuoden aikana tutustumistani koomikoista Jimmy Carr on toistaiseksi paras, yllätyksellisin ja julmin. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan hänen materiaaliinsa esimerkiksi YouTubesta löytyvien Live At The Apollo -pätkien kautta. Tämä tietenkin, mikäli olet yli kahdeksantoista vuotta, etkä ole luonteeltasi “päivi räsänen”.

101!Maanantai 20.02.2012 00:35

Sata ja yksi kirjoitusta blogillani!

Klikkaa linkkiä, ja humallu.

Haaviston kampanjaan indie-mainosPerjantai 03.02.2012 19:56

Kauhun lokakuun paluuTorstai 08.12.2011 04:42

Linkit tämän vuoden kauhun lokakuu-kirjoituksiin:

Kauhun lokakuun paluu I - Lesbovampyyrintappajat karanteenissa vahamuseossa!: http://wp.me/pNBxu-dv

Kauhun lokakuun paluu II - Tucker & Dale Saw Evil Ed Rec ²: http://wp.me/pNBxu-dP

Kauhun lokakuun paluu III - SahaSahaSahaSahaSahaSahaSaha: http://wp.me/pNBxu-ea

Kauhun lokakuun paluu IV - Critters Drag Me to Hausu: http://wp.me/pNBxu-eb
« Uudemmat - Vanhemmat »