IRC-Galleria

olipa kerran elämä
kauan sitten
eilen
nikamat ja taipuvat sääret
kiehnäykset jotkut, joskus olleet..
ja nyt, lapsi
hän katsoo kun luen bukowskia
päässäni valtavat kuulokkeet

tähdet tuijottavat
eivät ketään erityisesti
mutta mitä kuulevat
kuulisivat?

minä voin ajatella tämän
matkalla veeärrän junassa
kolmen ihmisen verran
yön siimeksessä

kuin jossain suojassa
hekin kuvittelevat

tuossa peto-laitteessaan
raiteillaan
lävitsemme jyristelevä tuomiopäivä

kohti ikuista unohdusta
peittojen mutkassa
sotaratsujen selässä
rakastaen, ratsastaen..

heidän rauhallisten sydämiensä peitossa
villissä laukassa
piileskelevää pelkoa
ikuisuutta murskaantumassa tomuksi
ja ennenkaikkea ei mitään
paitsi mikä voi olla

täällä tyhjyydessä. (kyllä, tyhjyys on aina olemassa)
Asiat ovat aika huonosti, ja itsekseen niiden kanssa koettaa vain pärjätä jotenkin. (toisin sanoen välttelee mahdollisuuksia)
En ole tarpeeksi vahva muuhun. (ja taas)

Voi vain jotenkin yrittää täyttää sitä tilaa, huolimatta viisaudesta ja mistään hyveistä. (siihen on pyrittävä koko ajan huolimatta mistään mikä sen voisi estää)

Juuri nyt elämä on siinä tilassa että se on karmeaa pysähtynyttä kaaosta ja kaiken säteilyä missä ainoa oikeutus on itsensä selviäminen huomiseen, sokeana rampana tai kuolleena. (ei juuri nyt vaan aina ja ei kuitenkaan)

vittumaisen yksin vaikka sitä koettaakin kieltää, vittumaisen väsynyt vaikka koettaakin olla pirteä
vittumaisen ahdistunut vaikka tietääkin että on olemassa jotain muutakin
peloissaan että tämä kestää vaikka tietää että tämä ei kestä (se on totuus eikä ainaisuus muutu mutta mitä tein sen eteen?)

väsynyt menetyksistä kuolemasta totuuksista valheista itsestä ja unista ja pankeista ja puhumisesta ja nauramisesta ja hekumasta ja seksistä ja raakuuksista ja verestä ja mielikuvituksesta ja kirjoittamisesta ja hulluudesta ja kaipauksesta ja pettymyksistä ja yksinäisyydestä ja yrittämisestä (väsynyt muttei koskaan todella voimaton, enemmänkin pelokas)

väsynyt elämiseen, sen paljouteen mahdollisuuteen ja kaikkeuteen minussa (kyllä ja nyt olet tässä)

jos ja kun on väärin, totuus mikäli haluat sen mieltää totuudeksi
on että se on nyt tai ei koskaan

koko ajan henki on olemassa
mä olen hengen ori ratsu ja jos tahdon siihen vajota niin hengen rappio
mä olen hengen siunaaja ja ovien avaaja

suuri on tyhjyys
mikä on kuva joka tehdään siihen tästä meistä itsestä
se on loputon mahdollisuus

Vuosi 2009. Taivas on matalalla ja pilvet lipuvat häivähtäen. Hennon harmaat pilvet ovat pyöreitä, untuvaisia ja loistavia. Taivas näyttää juhlalliselta. Taivaan alla on talo, auringossa. Talon sisällä on huoneistoja päällekkäin, sivuttain, vieri vieressä. Talon vieressä on puiden rivi, ja niiden takana maantie. Tiellä liikkuu autoja hiljakseen. Yksi linja-auto pysähtyy pysäkillä ja tummatakkinen nuorukainen nousee sisään. Bussikuski murahtaa. Matkarahat laskeutuvat näkyville. Nuorukainen lausuu hiljaisella, mutta korkealla äänensävyllä: Kiitos. Nuorukaisen iho on varsin kalpea. Hän katsahtaa muita matkustajia varovaisesti kävellessään valitsemalleen istumapaikalle. Vanha rouva, nuori nainen, nuori mies. Bussikuski kääntää hiljaa autonsa liikkeelle, renkaat sutivat hieman kevätpakkasen kiillottamalla tiellä. Radiosta kuuluu niin hiljaa jotain musiikkia että se peittyy auton äänten alle. Bussin etääntyessä, nuori poikalapsi katsoo äänettä talon ikkunasta ja näkee kuinka Kristusta kootaan kaupungin ylle. Aurinko menee pilvien taakse, mutta pilvet ovat yhä pyöreitä ja untuvaisia.

En ollut pettynyt, siksi hän lakkasi kirjoittamasta.

Vannon että jonakin näistä päivistä lähden vielä ulos, kunhan tiedän tarkkaan missä on "jonnekin".

Silloin on väsynyt rukoilemaan, kun jumalakin ajaa jo henkilöautoa.

Yksi askel johtaa savupiippuun, väärä askel taivaalle.

Ikkunasta katsoessa peiliä ei aina edes muistakaan.

Rakkaus auttaa meitä kamppailussamme selväjärkisyyden kanssa.

Selväjärkisyys on sveitsiläinen linkkuveitsi, harmi vain että elämme usein mielisairaalassa.

Mitä vittua, tehtiinkö 90-luvun lopussa vielä hyvää musiikkia Amerikassa? No totta hemmetissä, tai niin ainakin minun korviini solahtelee ja kun katson että Lowercase on tehnyt tämän levytyksen vuonna 1999 on pakko kääntää kelloa taaksepäin ja ajatella että jätkäthän pilailee! Ja tämä on luokiteltu vielä emoksi, last.fmn urpon urpolauman toimesta. Sathanas, tämä mitään emoa (eli nykyajan purkkapoppia) ole, tämä on rock'n'rollia, eli vaarallista ja lähellä kuolemaa.

(Tosin jos ajatellaan että emo alkoi embracesta ja päättyi tähän yhtyeeseen, niin olen yhtä mieltä. tahtoisin myös oikeastaan nähdä sen BFMV-fanitytön joka tätä suostuu kuuntelemaan. Hän voisi olla mielenkiintoinen tapaus.)

Jossain määrin tämä muistuttaa etäisesti, eli aika hyvällä tapaa alitajuisesti Joy Divisionia mutta on kuitenkin varsin erilaista. fiilis on samanlaisen uhkaava, etäinen, surullinen, periksiantanut. Mutta tässä ei ole samanlaista öisen kaupungin tuntua mielestäni, vaan enemmänkin sellaista hyvinkin pientä, henkilökohtaista, rantojen ja hylättyjen omakotitalojen tuntua, samalla tapaa kuin 90-luvun alussa vaikuttaneella Codeinella.

Tämä on myös raskasta musiikkia. Rouhevaa, tytisevää, humisevaa, huojuvaa, hallusinatoorista. Koska itsekin tätä kirjoittaessani elän varsin kaamoksellisessa tilassa, tämä musiikki ikäänkuin luo täydellisen soundtrackin omille ajatuksilleni. Ennenkaikkea tuntuu siltä että näillä jätkillä on ollut pakottava tarve tähän musiikkiin, joka on tunne jota ei voi tekemällä tehdä. Se tulee jos on tullakseen.

kylmien vartaloiden yössä he ovat yksin mutta katsovat toisiaan
ja heidän käsillensä kuin tatuointia piirtää yö varjojaan
ja heidän kasvoillaan on monenmonta kyyneltä vierähtänyt alas
tietöntä metsää heidän kasvoillaan, heidän käsillään
heidän metsänsä on kylmä ja tyhjä
kunpa he katsoisivat toisiaan kasvoihin

minä olen nähnyt tulen metsän siimeksessä
kylmän liekin lämmittävän käsiäni kaukaa
minä olen kaivannut askelten johtavan läheltäni kauas
minä olen kaivannut sitä reittiä etäisyyteen

minä olen kaivannut käsivarsia omilleni
olen kaivannut otetta kaulallani joka on hento
se on pienten sormenpäiden liike ihollani
se on pienen katseen kulku minun selälläni
se on pienen suun liike minun korvallani kuiskaamassa
se on kaipaus, haave, se ei ole todellista

mutta minä kuljen tätä polkua joka johtaa niityllä
sen niityn keskellä on kylmä liekki joka valaisee
sen niityn keskellä on meri josta liekki kohoaa
ja sillä liekillä on tumma katse
se on luontoa osa ja sillä on sydämen lyönti
se on veren virtaus suonissa sydämen tahtiin
sen rytmi on kiihkeä ja vapaa mutten pelkää
olen elävä elävä ihminen olento oleminen ja tulen sinuun
ovi ei sulkeudu vaan jää auki, ovi on avoin yölle
joka laskee tähdet viileänä selkäämme vasten

meidän rintamme kohoaa yhteen, meidän kehomme on liekki ja niitty
ja polku joka johtaa pois muttei katoa

pelkkä ajatus, haavekuva, on totta

Yleisesti ottaen olen vähän kuin torpedo, minulla on kapea vartalo ja se mihin osun räjähtää. En puhu tietenkään fyysisestä räjähdyksestä, paitsi jos haluatte ajatella asioita sillätapaa intensiivisesti. Enhän voi kieltää teitä kuvittelemasta. Siinätapauksessa voinen antaa mielikuvan siitä että antamani räjähdykset vastaavat jotakuinkin Pearl Harborin kuolleiden laivojen palavia massaliekkejä tai ehkä parhaimmillaan jopa Hiroshiman kaltaista infernoa, vaikka kyseinen olikin ydintulta. Voinhan minäkin olla ydintorpedo.

Antakaa mielikuvituksenne virrata, ette voi olla väärässä toisin kuin minä usein koen olevani, eli useimmiten väärään kohteeseen osuva täsmälataus, hukattua energiaa.

En kuitenkaan tuhlaa juurikaan energiaani siihen että murehtisin kyseistä asiaa, eihän se loppujen lopuksi ole minun asiani tai murheeni, sillä minä olen uudelleensyntyvä ja uudelleenrakentuva kokonaisuus, siis melkeinpä pelottavan täydellinen ase tietyssä mielessä. On vain harmillista että aseilla ei yleensä tee mitään tilanteissa joissa tarvitaan kynää tai rauhansopimuksia, mutta toisinkuin useimmat myönnän vain oman rajallisuuteni ja teen sen mihin minut määrätään minua ylempää, henkimaailmasta tai päinvastoin.

Ehkä olen kuitenkin hivenen röyhkeä tässä luokittelussani, sillä annan itsestäni liiankin mahtipontisen kuvan. Voisin sanoa että torpedo on minusta vain ehkä neljännes, ja loput on kuin Hitchcockin kaikki elokuvat yhteensulautettuna, alkaen niistä huonommista parempiin. Vertigoa voisi sanoa ehkä päällisimmäksi puoliskokseni, sillä olen samalla tapaa eteerisen painostava ja minussa on usein hermojavavisuttava lopetus.

Mutta ihmissuhteissa olen suoraan sanottuna vähän kuin pornoleffa, minä menen suoraan asian ytimeen ja olen hyvin tyydyttävä heille jotka tietävät mitä minusta haluavat. En ehkä aivan kykene tyydyttämään erikoisempien himokkaiden haluja, mutta voisin sanoa olevani silti varsin monipuolisesti perverssin eläväinen.

Minä tuijotan sinua häpeämättä kasvoihin, niihin joihin aurinko luo aamuisin varjoja ja jotka yöllä kuutamo kirkastaa. Minä tuijotan sinun vartaloasi jonka melankolia on sykkivää heppiä ja jonka ilo on kähertynyt 5 päivän sängeksi, jalan roikkuessa juopuneesti reunan yli laminaattilattialle. Sänkymme on keittiön lähellä, tarvitsemme ruokaa seksimme ohella ja televisio on parkkeerattu jääkaapin päälle. Jääkaappi on matala, kaukosäädin vanha teipattu mutta toimiva. Sillä sohit aina iltaisin töllöttimen yleiseen suuntaan, ajatustesi harhaillessa jo minun alapuoliskoni tietämillä. Sillä hetkellä tahdomme toisiamme kovasti kun ääni muuttuu kohinaksi ja hämärä laskeutuu kytkimellä yllemme. Vain kankaiden kahina tummanvalkeilla pakaroillamme ja hikisten sormenpäiden risteytyminen, kuin ajomatka pilvien halki jotka taipuvat tieltämme ratsastaessamme. Olemme kuin ritareita, mutta rakastamme syntiä, siis todellisia eläviä, emme valheellisia, ainakin sillä hetkellä uskomme niin jokaisella hengenvedollamme, jokaisella puristuvalla nikamalla ja lihaksella kehossamme.

Levoton irvistys jatkuu muotokuvan vasemman kasvolohkon keskeltä oikeanpuoleisen lohkon toiseen reunaan, rapistuvan kartanon eteisessä jossa mies jonka kalju kimaltelee hiestä ja mies jonka kädessä on matkalaukku tuijottavat toisiaan, mutteivat myönnä sitä. Kaljun miehen nimi on Robert Stimson, hän on syntynyt vuonna 1978 ja hänen äitinsä on punahiuksinen nainen jonka uuma oli tarpeeksi leveä rekkakuskille joka ei osannut aakkosia mutta joka oli tarpeeksi älykäs vaihdelaatikoille.

Robert ei itkenyt syntyessään, mutta siinä vaiheessa Robert oli tarpeeksi vanha itkeäkseen syystä kun hänen äitinsä kaatui vahingossa keittiön lattialle unohdettuaan siivota sen tarpeeksi tarkkaan miestään varten. Robertin ajatukset olivat kymmenvuotiaana keskittyneet kirjoihin ja tehokkaaseen suorittamiseen, asioihin joihin hän saattoi laittaa mukavat ajatukset kuin erillisiin karsinoihin ja ajatusten mustat lampaat keskitysleiriä muistuttaviin rakennelmiin, sellaisiin joista hän oli nähnyt kuvia jo pienenä, isän avatessa pienen halvan mustavalko-television poika sylissään.

Robert näki sinä yönä unia keskitysleireistä ja muutaman vuoden myöhemmin myös kaatuneesta äidistä ja hän silloin hän jo nyki hiuksiaan jotka olivat tummat ja kiharaiset. Hänen yöpöydällään oli valikoima pelikortteja, 45 kappaletta muttei ässää. Hän koetti pelata pasianssia muttei isä koskaan opettanut häntä. Hän ei koskaan tiennyt isänsä nimeä, ja siksi häntä ilkuttiin koulussa äpäräksi.

Hänen isänsä oli kuollut ennen kuin hän pääse ala-asteen ensimmäiselle luokalle, siksi Robertin kymmenen peruskouluvuotta, eli yhdeksän ja yksi ylimääräinen, ovat hänelle vaikeita koska hänen äitinsä käyttää aikaansa siivoamiseen ja halpaan viskiin. Hänen isänsä on kuollut eikä hän muista isänsä nimeä vaikka hän voi kuvitella äitinsä lausuneen sen kaatuessaan lattialle mutta hän herää aina sillä hetkellä unestaan hikisenä ja tarttuu pelikortteihin joita hän on kantanut kaikissa repuissaan, kasseissaan ja matkalaukuissaan siitä asti kun ensimmäisen kerran tajusi olevansa yksin maailmassa, jotenkin pohjattomasti yksin.