IRC-Galleria

I learned the hard way
That they all say things you want to hear
My heavy heart sinks deep down under you
And your twisted words, your help just hurts
You are not what I thought you were
Hello to high and dry

Promise me you'll leave the light on
To help me see with daylight, my guide, gone

Jos voisit rullaa päivän mun messis, tietäisit millast tää on
Miten skarppin tähän menoon verrattun meitsin pää on
Millast mun elämä on

Kuolleita haaveita, tuskaa ja surua
Tomua ja tuhkaa, usvaa ja sumua
Mitä tekis, kenen takia ja miks?
Välil tuntuu, ettei se oo ees mun päätettävis
Mä tunnen niskassa hengityksen
Ja ku käännän päätä, saan tilitykses vaan
"Unelmat on sut saaneet piloille."
Ne sanoo, et haaveet on haaveijiloille
Mut ne ei tunne tän tarinan sydäntä
Automaattinen "Ei" sillon kun ei ymmärrä

Mä seison paikallaan jos mä haluun
Ja vaikket sitä nää, siin on punanen naru

Tää on terapiaa, joka auttaa vaivoihin
Mä koitan kurkottaa mun unelmaa kohti
Enkä matkallani kuuntele laihaa kohvii
Tehään selväks, että tarvii ohjaajii
Jotka rakentaa mielensä mukast kollaasii
Mun elämästä, johon oon täysin tyytyväinen
Mä kuljen auringossa tai sateessa hyräillen
välil tää palkitsee, ja välillä hajottaa

Ilman sua nainen mun ois todella vaikeet jaksaa
Ilman sua nainen kaikki ois monellailla raskaampaa
Oot mulle tärkein sä teet mut onnelliseks
Rakastan sua päivä toisensa jälkeen vaan kovemmin
En pysty kuvitteleen elämää ilman sua ees enää<3

Tää on ku matkustajakone boeng 747,
Se on tyhjän ihmisist, mut ruuma pursuu haaveista
Siel istun yksin ja kelaan mikä reistaa
Ku oon matkal kohti pilvenpiirtäjää, vitut tavotteista
Pakokauhussa sydämeni takoo,
Mun sielu tahtoo pakoon
Paniikissa jostain laskuvarjo käsiin
Pää edel pudotukseen se on koko elämäsi
Kerosiini palaa, katson sitä ilmasta
Kaikki meni, nyt on vaan hiljasta
Sen varjon avaaminen on liian työlästä
3,2,1 liian myöhästä

Avaan silmät, se ei ollukaan ohi
Tyhjä valtamerialus lipuu vuorta kohti
Ei auta paljo pohtii, ku ei oo välii miten toimii
Tän tavarajunan pysäyttämiseen meil ei oo voimii
Tulevaa ei oo vielä, eilinen meni
Pieni muru siitä tarttu aivokalvolleni
Vaan tää hetki on todellista millään tasolla
Mä tunnen et mä panikoin, vaik pitäs antaa vaan olla
Sido mun kädet selän taakse etten käytä niitä
Maisemat ohi vaan kiitää
Mä tiedän et mä törmään, mut mitä siitä
Ku pelkkä tahto ei vaan riitä
Keula pystys se laiva menee pohjaan
Muit tääl ei oo, kai ne oletti et mä ohjaan
Hypotermias uiminen on liian työlästä
Venaa, nyt mun sydän lakkas lyömästä

Minä rakastan sinua, koko sydämestäni.
Minä rakastan sinua, siinä kaikki.

Ei riitelyy, rakkaut, ei tunteit vaan merkityksillisii määräaikasii suhteit.
Vaan lihallista, ei mitään virallista. Mä en päästä ketään niin lähelle, oma valinta.
Tunteet ei pysy hallinnas, mä blokkaan ne, ainoot pelot joit mieluummin pakenen ku kohtaan ne.
Vois tatskaa otsaan: "Sen tiedät mitä alotat, mä oon kaikkee sitä mistä äidit poikiaan varottaa."
Frenditkään ei käsitä miks mä oon yksin. Komee, huomaavainen, välil vienti lähtee käsistä.
Silti mä panen jätkii joista en välitä, vaan unohtaakseni sen ainoon jol oli väliä.
Klovnin kyyneleet, kaikki tarvii rakkaut siihen asti, et se nappaa mut.

Kylmät väreet nousee takautumista, sait mut pelkäämään rakastumista.
Niin kun et, oon mieluummin yksin ku haavoittuva niin kauan ku en saa mielestä pois sua.
Mä välttelin ihastumista kun tautii, mut valehtelisin jos väittäisin et yksinäisyydest nautin.

Ne sanoo, et rakkaus on maailman suurin vankila, mä viilaan kaltereit siellä.
Ja mä pakenen sen sijaan että antaisin sen hallita, ero on niin katkeraa niellä.

Välil mä haluisin vaan rauhottuu, jakaa illan sun kaa. Todellisuudes mä en voi jakaa samaa ilmaa sun kaa.
Sä tiedät mitä se on, mä tiedän mitä se on, joten särkyneellä sydämel mä jatkan ilman sua.
Pelkään mitä haluun, ku oisin piruuttaan yksin, rakkauslaulut vaan vituttaa yksin.
Mä venaan et silmät sulkies ei näy enää sua, ja mä löydän jonkun joka täydentää mua.

Sä olit mun syksyn lehdet ja märkä asvaltti. Mä olin kai talvipakkaset ja lumihanki.
Sä sait tuntee talvella kevään rinnassa, kesällä mä sain sut tunteen pakkasta ilmassa.
Liian tyyntä ilman myrskyä sai pohtiin, kuljenks mä jo oikeesti onneeni kohti?
Oon sulle velkaa selityksiä, enkä osaa kertoo niistä ilman laulua meistä.
Lensin perhosen lailla valoja kohti, siihen rappioon ja onnettoman lohtuun johti.
Oispa syksy saanu lisää aikaa, mut talvella oli tapana kiirehtii joka paikkaan.
Mä haluun uskoo siihen mitä mä tunnen, sä olit mun syksy, mun hyvänolon tunne.
Sen talven tajus vasta ku lumi veteen tippuu, nyt mä tiedän miltä tuntuu yksin istuu.

Salaisuuksia sulle, älä muille kerro. Mä haluun raottaa mun sydämeni verhoo.
Epäonni vie itsetunnon kaverilta, epäonnistumiset värin paletilta.
Hengitys on tyhjää, sydän tuntuu betonilta. Kun kaipaat yhtä ja tunti tuntuu sekunnilta.
Silti sama rytmi, silti sama maisema. Niinku nytki tässä kelloo vastaan taistellaan.
Mutta sä et voi pettää pessimistii, joka ei aina pysty kysyy muuta ku: "Miksi?"
Miksi minä? Miksi kukaan meistä? Minkä takii mä en pysty tukevasti seistä?
Onks se kohtaloo vai omaa saamattomuut? Oon kirjottamalla yrittäny esiin saada totuut.
Onni löytyy jostai, siks mä sinne jonotan. Muuta mä en pysty, mä vaan istun ja odotan.

Pilvet peittää viimesen auringonsäteen, ei sade tunnu miltään kun ei sekään jää käteen.
Rakkaus haihtuu pois, mä en oo enää se joku jonka sä tunsit nahoissa.
Mä yksin matkustin kauas nähdäksein lähelle ja tajusin ettei täält yksin hengissä kävele.
Ei aamusuukkoi, eikä halauksia. Ei hyvän päivän toivotuksia joista saa vauhtia.
Ja nyt mä vaan istun. Kuinka monta korvaa ihminen tarvii kuullakseen itkun? Mul on kaks..
Ku piirrän kynällä sun kauniit kasvot taivaalle. Nään sun silmistä, et onni avas meidän maailmamme.
Mut se myös sulki sen. Sä tulit lähelle ja nyt oot juossu niin kauas etten mä sua nää edes.
Voiko rakkaudesta koskaan ottaa voittoa? Tuntuu etten voi ku istuu, odottaa ja toivoa...

Tää ei ollu suunniteltu muutos, askelii pois laidalta
Mut yks kaks kulkuri viihtyy paikallaan.
Enkä mä tänne asti yksin kävellytkään
Voiks pitää läheiset lähel ilman arvojärjestystä?

Vähän väliä miettiny et mitä mä teen täällä,
Ku viimiset vuodet on ollu aina yhen päässä.
Hiki pääs onnistumisest, drinkin pääs unohtamisest,
Askeleen putoamisest.
Kaukana sieltä, eikä matkaa kurota siten,
et uhotaan miten nopeasti sen voikaan taittaa.
Todellisuudessa millään ei voita aikaa,
Hukkasin vuosikymmenen ettimäl toista paikkaa.
Minne ongelmat ei jahtaa, nappaa kii ja kaada mua
Mis mä reagoin muutenki ku lyömäl tai lamaantumal.
Mä paloin loppuun sil matkal.
Mä en voi paeta itteeni enää, joten mä en jatka.
Mä jään tähän, uudelleenrakennan mielen,
Vahvemman ruumiin, paremman miehen.

mun kohdallani ristiriitaisuuden tabut murtuu
en pysy paikallani silti haluun juurtuu
ihmissuhtees joka kestää vaikka satun suuttuun
"seuraa vaistojasi" - kerro kuule miten
kun mun mielen saa heilahtamaan pienikin tuulenvire

ilman päämäärää - teen niinkuin muutkin
ajattelen eteenpäin silloin sinne liikkuu luutkin

odotan illan saapuvan haluun lähtee dokaan
ilman syyllisyyde tunnetta - "kuka käskee mokaan"
kasvanko vai etsinkö mä taas vain suuntani
kasvanko vai revinkö mä maasta juurtani
mä en tiedä en todellakaan tiedä ainakaan vielä
en haluu näitä ajatuksii painamaan mieltä