IRC-Galleria

Huonosti nukutun yön jälkeen kipaisin hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan ("yes, we have real coffee"; täällä kun kahvi oli yleensä pikakahvia). Mutustelin muna-pekoni-juusto-bagelin ja join hyvän, käsintehdyn jääkahvin samalla kun lueskelin viisimetriselle seinälle ja osin kattoon kirjoitettuja vierailijoiden nimmareita. Suuri osa oli ausseja tai jenkkejä, mutta oli joukkoon eksynyt ahvenanmaalainen pariskuntakin.

Hotellilla oppaat odottivat ala-aulassa, Charlie ja "his friend" kyyditsisivät meitä skoottereidensa kyydissä joukolle temppeleitä, maalaiskyliä, Puna-Khmerien "tappoluolaa" ja bambujunarataa. Hinnaksi sovittiin 8 $ / henki.

Retki alkoi parinkymmenen minuutin retkellä halki esikaupunkien, matkalla talot muuttuivat osin ranskalaisvallan aikaisista pari kolme kerroksista kaupunkitaloista parvekkeineen ja isoine ikkunoineen bambuista ja/tai aaltopellistä rakennetuiksi maalaistaloiksi, joista suurin osa seisoi pari, kolme metristen paalujen varassa ("talon alla voi säilyttää asioita ja viettää päivän kuumimman ajan" kyyditsijäni valisti minua). Ensimmäinen temppeli oli hieno, mutta hävisi toki Bangkokin vastaaville kuusi nolla. Tyyliltään sekä temppeli että sen buddhankuvat erosivat tosin hieman aiemmin näkemistämme.

Jatkoimme vartin kuluttua matkaa kohti vuoritemppeliä syvän maaseudun läpi. Kaikkialla ihmiset katsoivat meitä ohittaessamme, lapset vilkuttivat ja huutelivat "hello, hello". Kyyditsijäni vastasi, että ihmiset olivat iloisia, kun ajoimme heidän kyliensä läpi. Ehkä. Hymyilvät ainaki, kuten aina. Matkalla näimme pari pienempää temppeliä. Juttelin kuljettajani kanssa Kamputsean ja kotimaani eroista, ihmisten toimeentulosta, kasveista ja linnuista joita näimme. Vajavaisesta yhteisestä kielestä huolimatta asiat selvisivät auttavasti.

Vuoritemppelillä pidimme juomatauon ja ostin samalla turistipoliisilta kahden dollarin pääsäliput, jotka olivat voimassa koko päivän. Kiipesimme temppelille "vuoren" (ehkä 500 m korkea jyrkkä mäki) ympäri loivasti nousevaa sementtitietä pitkin. Matkalla oli tauluja, joissa lueteltiin tien rakentamiseen lahjoituksia tehneitä kamputsealaisia ja ulkomaisia yksityishenkilöita ja instituutioita.

Itse temppeli ei ollut kummoinen, mutta sen tarina sitä vastoin oli. Temppeliä, parikymmentä kertaa parikymmentä metriä laajuudeltaan olevaa rakennusta sekä sen hultorakennuksia oli käytetty punakhmerien vallan aikana 1975-79 vankilana ja kidutuspaikkana paikalliselle älymystölle, munkeille ja vastavallankumouksellisille (=kaikille punakhmerejä vastustaneille). Temppelin vieressä kalliossa oli kaksi suurta luolaa tai pikemminkin kuilua, joihin punakhmerit olivat surmanneet alas työntämällä, teräaseilla tai hakkaamalla Charlien mukaan yli 30 000 ihmistä, hänen setänsä ja tätinsä mukaan lukien. Kertomus oli hyvin julmaa kuultavaa ja sitä korostivat luoliin rakennetuissa väliaikaisissa pyhätöissä hautaamistaan odottavat eri tavoin murskautuneet kallot ja luut, joita luolista yhä löydettiin. En ottanut kuvia paikasta, uskon muistavani tarinan muutenkin.

Charlie kertoi runsaan tunnin aikana paljon yleensä punakhmerien vallan ajasta, vietnamilaisten "vapautusretkestä" 1979 sekä nykyisistä poliittisista oloista. Kamputseassa on vielä paljon ongelmuia, joiden ratkaisemisessa maan poliittisen johdon korruptio ja omöan voiton pyynti ei auta yhtään.

Jatkoimme vuoritemppeliltä Battambangin seudun vanhimmalle temppelille, joka oppaidemme mukaan oli Angkor Vatin temppeleitä vanhempaa perua. Kiipesimme temppelille 148 porrasta kahden noin kymmenvuotiaan viuhkoja heiluttavan tytön saattamina. Maksoin heille ylhäällä 1000 realia (noin 20 snt eli muutaman tunnin palkka) kummallekin, mutta he eivät tajunneet vihjettä.

Temppeli oli vanha, rapistunut ja kovasti Angkorin vastaavien näköinen, paremmin säilynyt vain. Lähdimme hetken kuluttua takaisin alas, viuhkan läpsäysten saattamina. Alhaalla kaksi viisisatasta vaihtoi omistajaa ja hyppäsimme "motojen" tarakoille.

Seuraavaksi ajoimme katsomaan hedelmälepakoita, noin 30-40 senttiä lärkiväliltään olevia paikallisen temppelin puissa asuvia kasvissyöjiä. Lepakot pitivät varsin kovaa metakkaa ja tämän tästä yksittäiset lepakovat lennähtivät roikkumispaikalta toiselle. Oppaan mukaan lepakot viihtyivät temppelien puutarhoissa, koska siellä maalaiset eivät voineet ottaa niitä kiinni ruuakseen.

Tassa vaiheessa aloimme molemmat olla niin palaneita (skootteriajelut shortseissa ja t-paidassa ovat viileantuntuisia, mutta eivat yhtaan vahemman uv-pitoisia kuin rannalla lojuminen), joten jatimme loput retkesta valiin ja suuntasimme hotellille. Suihkun ja vaatteidenvaihdon jalkeen lahdimme etsimaan ruokaa. Ensin matkasimme Phray Prat -ravintolaan, joka anti oli varsin heikkoa: puolet tilaamastamme annoksista ei koskaan saapunut, mutta meita yritettiin kylla laskuttaa niista. Lasku meni uusiksi ja sitten uusi paikka hakuun.

Puolen kilometrin paassa joentoyraalla oli Lonely Planetin mukaan Riverview Caffee, jossa Angelina Jolien tiedetaan kayvan Kamputseassa vierellessaan. Fanina suuntasin heti sinne. Paikka oli upea, vanhan, joenmutkaan rakennettun puutalon suuri parveke (noin 5 * 12 m), josta oli upea nakoala vahemman upealla parikymmenta metria levealle joelle. Hinnat olivat liki Suomen tasoa, mutta tyontekijat ja tarjoilu parempaa. Joimme oluet ja pari drinkkia. Loppuilta meni suunnistaessa takaisin parin kilometrin paassa sijaitsevalle hotellillemme.