IRC-Galleria

Moni varmaan kuulut kappalen Miljoona ruusua... Alkuperäinen kappale kertoo köyhästä taitelijasta joka oli rakastunut näyttelijättäreen. Hän myi koko omaisuuden, jätti vain vaattet päälle ja koko summalla osti ruusuja sille naiselle. Silti nainen hylkäsä hänet. Kysessä on ihan oikea, reali tarina, siitä on olemassa kokonainen museo. Se on rakkautta! Sellasta minä haluan. Mutta miks se on niin vaikea? Rakasta toista vilpittömästi? Eräs ihminen ei edes tajua kuinka hän rikkoi minut, vei kaiken elämänilon ja jätti vaan surun, pohjamattoman surun. Nyt en tunne kun vihaa häntä kohtaan. Kun käyn pienessä päässäni läpi kaikki sen teot ja sanat - en näe mitään muuta ku itsekkyyttä. Haluaa olla hyvä tyyppi ja että kaikki voi sanoa "hän oli kiva, mukava poika" mut ei ymmärrä että pitää olla aidosti se hyvä tyyppi eikä esittää sellasta. Pitää joskus ajatella ja toimia muultakin näkökulmalta kun "minä-itse". En ymmärrä miksi pitää seurustella ja väittää rakastavansa vaikkei ees sitä haluaa. Vai oliko se itsepetosta? Jos ihminen ei halua mitään vakavaa miksei voi sanoa sen suoraan. Kelpaisi minulle vakipanonakin, mutta en olisi luopunut niin monesta ja olisin pitänyt omat tunteet kurissa. Ei, ei voi. Paljon parempi käyttää toista hyväksi ja sitten kun on saanut kaiken tarvittavan irti voi heittää menee kun käytettyä kortsua. Sitten ollaan niin tekopyhiä ku olla voi. Esitellään kiinostunutta ja hyvä kaveria vain silloin kun on sopiva hetki, varmistuu ettei varmasti saa itseään huonoon valoon, ettei tarvii käseitellä mitään kovin vaikeeta aiheeta. Sillo kun toisella paha olo ja tarvitsee edes jonkun viereen niin ollaan ties missä, ei haluta joutua minnekkään tilanteeseen missä ehkä joutuu tunnetasolla käsittelemään asioita, mut vähänkin ku on toisella asiat paremmin niin kas-kas he is back. FUCK! Kyllä kiinnostaa omat ahdistukset mut muista paskat! Murha olisi ollut armeliampi vaihtoehto...

Toivottavasti nukut yösi hyvin...