Ohjaus: Paul Provenza & Penn Jillette (2005)
Kirjoittaja: Joonatan Laihi (10.1.2011)
Millainen on dokumentti, joka ei sisällä seksiä saati väkivaltaa, mutta saa elokuvatarkastamon vasaroimaan takakantta K18-leimasimella? Paul Provenzan debyyttiohjaus käsittelee antihumoristista ikivitsiä, joka on jo 1800-luvun puolivälistä alkaen murtanut yhteiskunnallisia tabuja. Dokumentti koostuu pitkälti haastatteluista ja on puskettu ulos suhteellisen pienellä budjetilla, mutta haastateltaviksi on saatu sata maailmanlaajuisesti tunnettua vitsiniekkaa aina Lewis Blackista Whoopi Goldbergiin.
Mistä tässä vitsissä sitten on kyse? Tyypillisimmillään se alkaa miehestä, joka marssii ylpeänä kykyjenetsijän toimiston ovesta sisään kertomaan täysin uudenlaisesta perhe-esityksestään, joka saa jokaisen katsojan haukkomaan henkeä. Kykyjenetsijän mielenkiinto herää, ja hän tiedustelee mieheltä esityksen sisältöä. Tämän jälkeen vitsi siirtyy osaan, joka sisältää runsaasti tabuina pidettyjä asioita. Dokumentissa haastatellut koomikot tunkevat miehen esityksen täyteen törkeyksiä, joihin sisältyy muun muassa ulosteella, virtsalla, verellä, oksennuksella ja siemennesteellä läträilyä, eläimiin ja kuolleisiin sekaantumista ja lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Loppuosassa täysin järkyttynyt kykyjenetsijä kykenee juuri ja juuri kysymään esityksen nimeä, johon mies vastaa sivistyneellä äänellä ”Aristokraatit.”
Tämä varmastikin jättää lukijan möllöttämään näyttöä miettien, että mitä osaa vitsistä ei nyt tullut ymmärrettyä. Kyseenalaisen sisältönsä lisäksi antikliimaksiin perustuvaa rakennetta on kritisoitu kautta aikojen. Vitsiä itsessään ei edes pidetä millään tavalla hyvänä saati mielenkiintoisena. Juju piilee kuitenkin siinä, että Aristokraatteihin viitatessaan koomikot puhuvat nimenomaan rakenteesta, johon on todella helppo heittäytyä mukaan ja improvisoida vitsistä täysin uudenlainen. On yllättävän kiehtovaa katsoa, kuinka äärimmäisyyksiin koomikko uskaltautuu härskiydessä kurottamaan. Vitsi voi kestää jopa kymmeniä minuutteja ja yltyä aina vain vastenmielisemmäksi. Provenza nojaa ohjauksessaan vahvasti juurikin koomikoiden uniikkeihin tyyleihin demonstroida, mistä Aristokraateissa on kyse.
Jokainen vitsiä kertova henkilö muovailee siitä omanlaisensa. Esimerkiksi George Carlinin versiossa kykyjenetsijälle saapuva mies puhuu esityksessä tapahtuvista törkeyksistä ikään kuin ne olisivat täysin arkipäivää. Robin Williams taas sävyttää vitsiä tuoden siihen kokonaan uuden osan. Mitä tapahtuu, kun korttitaituri ja miimikko ottavat Aristokraatit repertuaariinsa? Entäpä silloin, kun vitsin keskiosan tabut ja loppuosan sivistyneisyys vaihtavatkin paikkaa? Jotkut koomikot riistävät kaiken tarttumapinnan ja tulkitsevat vitsin idean olevan juurikin sen kuvottavuudessa ja merkityksettömyydessä. Juuri nämä asiat tekevät dokumentista yllättävän kiehtovan. Kaikista pisimmän korren vetää kuitenkin Gilbert Gottfriedin hengästyttävän hauska ja väkevä tilitys, jonka hän esitti vuonna 2001 suorassa lähetyksessä epäonnistuttuaan yrityksessään vitsailla syyskuun 11. päivän tapahtumista.
Suosittelen The Aristocratseja kaikille, koska se on dokumentti täynnä pulppuavaa ja taidokasta improvisaatiota ihmismielen vaietuista syövereistä, jotka huutavat komiikan kautta muistutusta olemassaolostaan. Tabut ovat elävä esimerkki siitä, että olemme lukinneet jotain olennaista sisällemme. Jostain tämän patoutuman on kuitenkin ajan kanssa pakko purkautua ulos, mistä uskoakseni syntyi tämä viisas sananlasku: Ei ole mitään niin pyhää, ettei sille voisi nauraa.