IRC-Galleria

Jos voisin olla, olisin.

Konditionaaliinko tössää elämä?
Rakastan, mutten osaa pelisääntöjä.
Ainoa asia mikä ihmisellä loppujen lopuksi on omassa käsissään on vapaa valinta. Aina on valittava, ja se on tehtävä yksin. Kaikessa arvaamattomuudessaan se tekee meistä kovin heikkoja, sillä toisella ihmisellä on sama oikeus. Oikeus valita, päättää, omasta puolestaan... se tekee elämästä paradoksin. Sillä usein valinnat koskettavat niitä lähimpiä.
Myös minua, kukaan ei ole koskematon, meillä kaikilla on valta.
Elämme kauhuntasapainossa.
Mutta miten päätät elää? Joka päivä peläten, vai antaa pelon olla, ja yrittää.
Kummalla on enemmän painoarvoa? Sillä et voit mahdollisen päätöksen tultua sanoa, että "tiesin", tai "arvasin"... seinä tuli vastaan... auttaako silloin pessimistisyys eteenpäin? Se jokapäiväinen pessimisti, josta on tullut ystävä? Pessimistit ei pety...mutta pessimistit elää jatkuvaa loppua.
Siihenkö pitäisi pyrkiä? Vai siihen että aina on mahdollisuus että elämä menee hyvin... Kulttuurissamme pessimistejä pidetään fiksuimpina, ihankuin he näkisivät elämän, ja ihmisyyden arvoitukset jotenkin paremmin..
Mutta minä en enää jaksa. En jaksa ajatella että kaikki joskus kaatuu, vittu kaatukoot. Tämä päivä, seuraava tunti on minun, ja naivin positiivisuuteni.
Kuintenkin on niin että huomista ei ole kukaan luvannut, vaikka ajattelisin sitä taukoamatta. Elämä on kryptoinen, jokatapauksessa, katsot miten vaan.
Mihin sinun tuntisi menee?
Joskus näkee mustaa, en tarkoita ettei niin voi olla... tai ettäkö sille aina voisi mitään.. Mutta minä teen valinnan, rakkauden suhteen, tulkoot, tappakoot vaikka, mutta aijon nauttia, ainakin sen seuraavan tunnin.