IRC-Galleria

Viime viikkoina olen miettinyt, kuinka saatanan pieniä hetket elämässä ovat. Lapsesta asti olen oppinut elämään hetkissä- tämä minuutti, tämä tunne...koska koskaan et voi tietää milloin tiput jyrkänteeltä, saati kuinka lujaa se sattuu, ja vaikka putoaisit kuinka monta kertaa, laskeutuminen on aina se mistä arvet jäävät. Yksi ainoa sana voi repiä myrskyn riepoteltavaksi, ja voit kadottaa koko jyrkänteesi, jonne lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kiipeät....kynnet verilä vittu vaikka perse edellä. Joskus joku jää eksyksiin, eikä koskaan palaa. Kenties se voi olla siunaus, sillä kiipeämisen äärellä sinun on oltava kasvokkain sen kanssa, mikä sinut alunalkaen pudotti.
Mutta mitä jyrkänteen laella on? Mikä sielä on niin elintärkeää että sinne on pakko päästä? Puhun itsestäni...
Kiipeän lakkaamatta johonkin määrittämättömään autuuteen. Olen hetkittäin kokenut olevani määränpäässä, kunnes taas näen korkeammalla jotakin kauniimpaa ja täydellistä. Tarkoitan nyt minuuttani, itseäni...tosin minua on niin moneksi....tuntuu että yhtä raahaan perässäni, ja toista otan kiinni,sieltä laelta. Ainoa hetki elämässä jolloin en taistele, on kun rakastun. Olen avuton. Roikun jossakin epämääräisessä tilassa, ja yritän pakottaa itseäni liikkeelle, silä juuri nyt on vaara pudota, ja lujaa..
Perfektionisti laella huutaa riittämättömyyttään, ja riippakivi repii häpeällään liikaa..
En taida päästä mihinkään tässä virrassa?
Toisaalta, kun elät hetkissä,uskollisesti..pelkäät putoamista vähemän..ja ennenkaikkea, jos rakastat, mieti tarkkaan kenen kanssa olet valmis putoamaan..
Rakkaus, ystävyys..inhimillisyys, avaa jokaisen mieleen oven, jonka takana seisoo haavoittuvainen sydän, arpineen kaikkineen.
Mietin,kuinka monta arpea minuun mahtuu..kiivetä jaksan kyllä, en osaa lopettaakkaan. Mutta yksin kiipeämisen onni on että on tulosvastuussa vain itselleen...