IRC-Galleria

Kieli

Venäjällä käytetään latinalaisten aakkosten sijaan kyrillisiä kirjoitusjärjestelmää, kuten useimmat varmasti tietävätkin. Jotkin Venäjällä käytettävistä kirjaimista osuvat yksiin meille tuttujen aakkosten kanssa, jotkin pitää vain yksinkertaisesti opetella ulkoa: Ф on F, И on I, Я lausutaan A:na paitsi sanan alussa ja-äänteenä... Itselleni jäivät matkalta mieleen sanat KAФE ('kafe') ja CTOП ('stop').

Turvallisuus

Meille kävi äidin kanssa varsinainen onnenpotku matkan ajoituksen kanssa: vain pari päivää ennen lähtöä Venäjällä sattuivat ensimmäiset pommi-iskut. Siitä sitten turvallisin ja vakain mielin reissuun. Ennen lähtöä sain myös kuulla, kuinka kaiken maailman noro-virukset ja tuberkuloosivaarat odottavat minua Venäjällä, ja myös ennakkokäsitys venäläisten rikollisesta luonteesta takoi alitajunnassa. Äiti olikin jo ennakolta päättänyt, että ilman bussin ja muun turistiryhmän tuomaa turvaa emme kulkisi Pietarissa hotellin aulaa pidemmälle.

Pelko saattoi tietenkin olla aiheellinen, mutta loppujen lopuksi Pietarissa ei ollut sen turvattomampaa, kuin meillä esimerkiksi olisi ollut Helsingissä. En törmännyt yhteenkään huijaus- tai varkausyritykseen, ja sairauksista minulla ei ollut tietoakaan, päinvastoin: jätin oman Suomessa hankkimani nuhan lahjaksi pietarilaisille. Pommi-iskuja kyllä tapahtui Venäjällä, mutta, meidän onneksemme, terroristit tekivät tuhotöitään muualla kuin Pietarissa.

Turvattomimmat hetket matkan aikana koettiin kaupungin ja syrjäseutujen teillä. Vähäisen autoilukokemuksen perusteella tein sellaisen havainnon, ettei Venäjällä noudateta minkäänlaisia ryhmittymissääntöjä tai kunnollista risteysajohierarkiaa. Useamman kuin kerran bussikuskimme sai lyödä jarrut pohjaan auton työntyessä suoraan eteemme yhdessä keskustan monista risteyksistä. Moottoriteillä ihmiset taas tekivät ohituksia täysin minimaalisella ohitusvälillä - ajattelin hetken jo pääseväni todistamaan ensimmäisen kolarini, mutta jonkin korkeamman voiman suojeluksella kaikki kuskit selvisivät ohituksistaan.

Mafia ja poliisitoimet

Matkalla kuulemani mukaan Pietari (ja luultavasti myös useat muut venäläiset kaupungit) on mafian vallan alla. Eräiden tietolähteiden mukaan useat kaupungin yrityksistä, hotelleista ja muista tärkeistä keskuksista ovat mafian hallussa. Mafia myös käyttää tarvittaessa voimakeinoja, ellei se saa haluamaansa: maaseudun asukkien, esimerkiksi, on pakon alla myytävä talonsa mafialle, tai muuten mafia polttaa heidän kotinsa. (Tästä todistusaineistona tulipaloissa tuhoutuneiden talojen jäänteitä Terijoella.)

Meille opaskierroksen pitäneen venäläisoppaan mukaan kaikki Pietarissa tietävät, missä mafia asuu (hän jopa osoitti näiden asuinpaikan meille bussimatkalla). Kukaan ei kuitenkaan ole vielä osoittanut kiinnostusta tehdä jotain mafian ylivallan estämiseksi.

Venäjän poliisista ei syntynyt järin luotettavaa kuvaa matkan aikana. Venäläisen oppaamme mukaan miliisit eli venäläiset poliisit ovat tarpeen tullen lahjottavissakin: jos esimerkiksi Pietarissa jää rattijuopumuksesta kiinni ja on vaarassa menettää ajokorttinsa, voi kortin hankkia miliiseiltä takaisin riittävän suurta summaa vilauttamalla. Saman asian vahvisti myös bussikuskimme, joka oli jonkin omituisen sekaannuksen vuoksi joutunut miliisien pidättämäksi mutta selvisi tilanteesta paksun ruplatukon avulla.

Televisio

Ehdimme Pietarin-matkan aikana vilkaista venäläisten televisiotarjontaa ja voin kyllä lämpimästi suositella töllön katsomista kaikille uuteen maahan tutustuville. Oma kuvani Venäjästä ainakin laajeni massamedian kautta: Ensinnäkin, minkä jo alunperin tiesinkin, Venäjällä kaikki mahdolliset sarjat dubataan. Tästä syystä johtuen jouduin Muodin huipulle -sarjaa ja Futurama-jaksoa katsellessani turvautumaan lähinnä silmien vastaanottamaan informaatioon, mutta loppujen lopuksi ilman ymmärrettävää kieltäkin sarjojen juonesta pääsi nopeasti kiinni.

Dubbaukset olivat siis tuttu juttu, mutta sen sijaan minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Venäjän televisiokanavat ovat niin kaupallisia. Mainoksia tuntui tulevan kymmenen minuutin välein, kuin Yhdysvalloissa ikään, ja tuotteita ujutettiin tarvittaessa myös mukaan ohjelmiin. Paras esimerkiksi tästä oli venäläisten Tanssii tähtien kanssa -show, jossa kilpailijat ja tanssijat hieroivat voiteita niskaansa ja hörppivät vettä pullosta samalla kun kamera zoomasi linssinsä kyseisten tuotemerkkien pakkauksia kohti.

Lisäksi tanssiohjelman kaikki kilpailijat olivat komeita ja raamikkaita nuoria miehiä. Venäjällä heräsi useammankin kerran kysymys, mahdetaanko koko maassa arvostaa keski-ikäisiä ja vanhuksia mihinkään suuntaan?

Paluumatka

Paluumatka pitää vielä tässä lopussa mainita ihan erikseen, sillä se vain oli niin unelmien täyttymys. Pääsimme lähtemään Pietarista ihan hyvissä ajoin, kello kahdeksalta, ja muutaman tunnin Terijoki- ja Viipuri-kierroksen jälkeen saavuimme Venäjän raja-asemalle noin kahden, kolmen aikaan iltapäivällä. Suhteellisen nopean tullitarkastuksen jälkeen ajattelimme äidin kanssa optimistisesti, että saatamme olla kotona jopa puolen yön aikaan. Mutta miten sitten lopulta kävikään: Suomen tullin kohdalla bussikuski ohjasi meidät lasiseinäiseen odotuskoppiin/rakennukseen ja häipyi itse näkyvistä linja-automme kanssa. Jouduimme odottamaan siellä ylimitoitetussa luistelukopissa yli tunnin, ennen kuin kuskimme viimein saapui paikalle ja noukki meidät linja-auton kyytiin mukaan Menopelimme oli kuulemma joutunut jonkinlaiseen erityistarkastukseen (johon jokainen kuski joutuu viemään ajokkinsa tietyin väliajoin). Tästä minulla ei kuitenkaan koko tunnin aikana ollut mitään tietoa vaan maalailin pahimpia mahdollisia uhkakuvia bussimme rikkoutumisesta viisumiluvan hukkumiseen.

Kello oli lopulta puoli kaksi yöllä, kun me äidin kanssa pääsimme omalle päätepysäkillemme Iisalmeen. Edessä oli vielä yli tunnin ajo hirvittävässä sumussa ja ajatukset puoliksi unten mailla. Sumun vuoksi tiellä ei nähnyt metriä pidemmälle eteensä; välillä tie häipyi kokonaan näkyvistä. Mietin jo hetken epäuskoisessa mielessäni, että tulemme kuolemaan sille kirotulle Iisalmi–Pyhäntä-välille. Korkeampi henki taisi kuitenkin myös sillä hetkellä vahtia selustaamme, sillä niin me kuin tien yli juoksevat jäniksetkin selvisimme siitä yöstä hengissä.


Ihan kohtuullinen reissu siis, ja melko myönteinen kuva jäi Venäjästä. Muuttoa sinne en siis todellakaan harkitse, mutta uusi turistimatka Pietariin tai Viipuriin ei ole mikään mahdoton ajatus.

Käväisin pääsiäisviikolla Pietarissa ja ajattelin tähän kerätä hiukan muistoja ja matkan varrella tarttuneita tietoiskuja talteen.

Matkat ja matkaseurue

Matka tehtiin linja-autolla Itä-Suomen halki Lappeenrantaan, jonka raja-aseman kautta matkasimme aluksi Viipuriin ja sieltä Pietariin saakka. Oma matkaporukkani (siis minä ja äiti) lähti Iisalmesta kello kahdelta yöllä, ja koko matka kesti taukojen kanssa 13 tuntia.

Matkaseurueemme käsitti noin 30 henkeä, joista suurin osa oli eläkeläisiä ja harmaantuneita pariskuntia. Eräs 40-vuotias nainen teki lähtemättömän vaikutuksen: toppatakissaan ja kiharissa hiuksissaan hän näytti ihan hiekkalaatikon reunalla seisovalta perheäidiltä mutta kuulosti puhuessaan samalta kuin mopon pakokaasuja liikaa hengittänyt 17-vuotias pojannulikka. Kyseinen nainen käytti kyllä senkaltaista kielenkäyttöä ja ääniarsenaalia, etten hetkeen tule kuulemaan pahempaa. Naisen kaveriporukka huolehtikin tunnollisesti nestetasapainosta koko menomatkan ajan.

Bussikuskimme oli lupsakka tapaus. Hän oli ammattikuntansa edustajien prototyyppi: pyöreä, viiksekäs ja sulavasuinen jutunkertoja. Kuskimme osasi kertoa monenlaista juttua Pietarin nähtävyyksistä ja tarvittaessa myös savolaisista - seremoniamestarin taidot olivat selvästi harjaantuneet vuosien varrella.

Tulli

Ennen Venäjälle lähtöä pitää hankkia viisumi, muuten ei tullin ylittämisestä tule mitään. Matkustajat tarkastetaan sekä Suomen että Venäjän tullissa. Tullivirkailijat käyvät läpi passit ja kaikki muut mahdolliset asiakirjat ja tarkastavat huolellisesti ajoneuvot. Tarvittaessa myös tarkistetaan, että matkustajien ilmoitettu lukumäärä pitää paikkaansa.

Tullitarkastuksen pikkutarkkuus tarkoittaa sitä, että tullissa voi hyvin kulua parikin tuntia. Paluumatkalla raja-asemalla tarkastetaan vielä matkajuomien määrä.

Hotelli

Pietarissa asettauduimme asumaan Azimut-nimiseen hotelliin. Hotelli oli oikein hyvätasoisen ja siistin oloinen, oma lounge ensimmäisessä kerroksessa ja turvamiehiä joka nurkan takana. Meidän matkailijaryhmällemme oli varattu huoneet 16. kerroksesta. Huoneissa ei muuten ollut mitään vikaa, mutta niiden sisällä melkein paistui ja kiehui höyryksi - huoneen mittari näytti 30 astetta sisätiloissa. Ei siinä voinut yksinkertaisesti mitään muuta kuin kävellä vastaanottoon ja ryhtyä englanniksi selostamaan kuumasta reidieitöristä ja korkeista digriiseistä vuorossa olevalle virkailijalle.

Minulle ja äidille annettiin uusi huone kolmannesta kerroksesta. Hetken jo mietimme, jouduimmeko ojasta allikkoon, sillä huone sijaitsi erillisessä rakennuksessa, satojen metrien kävelymatkan päässä tummanpuhuvan käytävän sopukoissa, missä ei kuulunut yhtään elonmerkkiä muista ihmisistä. Loppujen huone oli kuitenkin viihtyisä ja mukavan viileä ja kerroksen toiset asukkaatkin alkoivat pitää ääntä itsestään: jonkin huoneen asukki nimittäin jumputti venäläistä discomusiikkia iltamyöhällä.

Nähtävyydet

Pietarissa nähtävyyksien suhteen vallitsi melko lailla sama tilanne kuin Pariisissakin: joka kulman takana sijaitsi jokin tärkeä pytinki tai patsas. Suurinta osaa en kyllä enää tunnistaisi, jos minut nakattaisiin takaisin keskelle pietarilaista katukuvaa. Monilla pietarilaisilla rakennuksilla oli kuitenkin jokin kiinnostava tarina takanaan. Yksi kaupungin palatseista oli esimerkiksi syntynyt siten, että jonkun keisarinnan poika halusi tehdä pesäeron äitiinsä ja päätti rakennuttaa itselleen oman palatsin. Tämä vallanperillinen oli vielä siinä suhteessa vainoharhainen, että rakennutti palatsin ympärille vallihaudat salamurhan pelossa. (Näin tarina muistaakseni kulki.)

Palatseja kiinnostavimpia nähtävyyksiä olivat kuitenkin kirkot. Venäläiset kirkot ovat tunnetusti todella kauniita ja koristeellisia ilmestyksiä. Mutta Neuvostoliiton aikana niiden pyhä olemus kyseenalaistettiin melko rajuin ottein: ennen 90-luvun taitteen vallankumousta kirkkoja nimittäin käytettiin uimahalleina, luisteluratoina, varastoina ja jopa yökerhoina. Olisi ollut mahtavaa tanssia 70-luvulla Abban Dancing queen -biisiä Jeesus-kuvioisen alttaritaulun edessä...

Iisakinkirkolla, jossa kävimme ihan sisällä asti, on myös melko värikäs historia takanaan. Kirkko jouduttiin rakentamaan kaiken kaikkiaan neljä kertaa, sillä kolme ensimmäistä kirkkoa joko paloivat tai alkoivat muuten vain rapistua rakenteiltaan. (Ensimmäinen kirkko muistutti puusta tehtyä maatilarakennusta, mutta joka version kohdalla Iisakinkirkkoon tuli lisää korkeutta ja mahtipontisuutta.) Neljättä versiota, jota siis nykyään voi käydä ihailemassa Pietarissa, rakennettiin yhteensä 40 vuotta. Minulle ei tarkalleen selvinnyt, mistä projektin viivästyminen loppujen lopuksi johtui - joidenkin mukaan rakennustyöt jouduttiin aloittamaan useamman kerran uudelleen, joidenkin mukaan pääarkkitehti uhattiin tappaa kirkon valmistuttua.

Asuminen ja rakennukset

Pietarin keskustassa oli samannäköistä kuin muissakin kaupungeissa: kerrostaloja, kerrostaloja toisen perään. Keskustan asuintalot olivat kuitenkin suhteellisen siistejä verrattuna laitakaupungin rapistuneen ja vuosikymmeniä vanhojen näköisiin rakennuksiin. Maaseudun kotimökit sen sijaan näyttivät suomalaisen silmään hauskoilta ja persoonallisilta: ei vain pelkkiä harjakattoja eikä vain pelkkää valkopunapuuta vaan kauhuromanttiseen tyyliin rakennettuja turkooseja ja vihreitä maalaistaloja.

Itse Pietariin ei niin vain muutetakaan: asuntojen hinnat ovat pilvissä, ja keskivertovenäläisellä voi mennä jopa koko kuukausipalkka vuokran maksamiseen. Yhdessä asunnossa saattaakin asua kerrallaan useampi perhe. Toisaalta itse jäin miettimään, ketkä Pietarissa loppujen lopuksi asuvat vuokralla, sillä kaupungin viralliseksi asukkaaksi päästäkseen - ja virallisen työluvan saadakseen - pietarilaisasukilla pitää olla oma asunto kaupungissa. Muuten edessä on lähtö Pietarista tai siirtyminen harmaan talouden piiriin.

Elintaso

Ei tule varmaankaan yllätyksenä, että elintaso Venäjällä on heikompi kuin Suomessa. Erityisesti eläkeläisten asema on huono, sillä he saavat eläkettä kuukaudessa keskimäärin 2000 ruplaa eli noin 50 euroa. Jotain kai elintasosta kertoo sekin, että erään dokumentin mukaan venäläisnaisten suurin toive on löytää rikas länsimaalainen mies ja häipyä tämän kanssa ulkomaille.

Venäläiset näyttivät toisaalta hyvin työllistetyiltä. Eräällä museokierroksella, esimerkiksi, lähes joka nurkassa tuntui istuvan keski-ikäinen venäläisnainen vartiointitehtävissä. (Ei mitään tietoa vartiointikameroista?) Viipurilaisen kaupan kassalla oli oma työntekijä ostosten pakkaamista varten. Äidin mukaan ennen venäläisissä vessoissa oli myös naisia jakamassa vessapaperia.

Hintataso ja ostokset

Pietarissa käytettiin lähinnä vain ruplaa, joten vaihdoimme eurojamme rupliksi jonkun viipurilaisen Viktorin välityksellä. Yksi euro vastaa tällä hetkellä noin 40 ruplaa Venäjällä. Tämän perusteella hintatason olisi voinut olettaa olevan suhteellisen matala, mutta ei se säästeliäästä suomalaisesta siltä tuntunut: kenkiä ja vaatteita 1500 ruplan eli noin 37,5 euron pintaan ja matkamuistotkin maksoivat parhaillaan 1000 ruplaa eli noin 25 euroa.

Kaupassa myytävä ruoka oli melko halpaa (5 euron ostokset sai 10 ruplalla eli 2,5 eurolla), ja viinasta ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi: konjakkipullon sai lähikaupasta viidellä eurolla. Ravintola-aterioiden hinnat taas hipoivat Suomen tasoa, 15-20 euroa.

Ruoka ja ruokailumahdollisuudet

Muutaman päivän Pietarin-matkani aikana en saanut kovin kattavaa näkemystä venäläisestä ruokailukulttuurista, sillä söimme hotellin aamiaisbuffetin lisäksi vain kerran päivässä ja silloinkin turistien suosimissa, sisäsiisteissä ruokapaikoissa. Sen voin kuitenkin venäläisestä ruokatottumuksesta kertoa, että rasvan ja suolan kanssa ei säästellä. Ranskalaisiin ruokiin verrattuna makua oli tuhdisti, kun taas suomalaisten ravinto-oppien vastaisesti aterioilla tarjottiin onnettoman vähän kasviksia.

Sain maistaa Moskova-hotellin venäläisillassa borssikeittoa, mikä oli ihan kohtuullisen makuista vaikkakin hiukan imelää. Lisäksi kyseisellä buffetaterialla tarjottiin riisiä (?), kanaa, perunoita ja silliä (??) ja yhdet rommipaukut. Jälkiruoat tuottivat pienen pettymyksen. Tarjolla oli vain toinen toistaan kuivempia voitaikinatorttuja, pullia ja keksejä - ei tietoakaan mousseista tai suklaakakuista.

Ihmiset

Näin yleistyksenä venäläisistä voi sanoa kaksi asiaa: hyvännäköistä mutta tyytymättömän oloista kansaa. Tarinat kauniista venäläisistä naisista eivät ole pelkkää pötypuhetta, sillä itänaapurin neidit todella peittoavat ulkonäössä ja tyylikkyydessä suomalaiset kanssasisarensa 6-0. (Että sieltä vain hakemaan, pojat!) Toisaalta ei miestenkään ulkonäössä ole moittimista, sellaisia pitkiä ja tummia viulunsoittajan näköisiä komistuksia. Kauneus ei kuitenkaan näemmä tuo onnea, sillä aika moni venäläinen nuori näytti todella kyllästyneeltä elämäänsä. Pietarissa jotkut ravintolatyöntekijät tai kauppa-apulaiset katsoivat turisteja happamin katsein, kun taas Viipurissa torimyyjät olivat yhtä tungettelevia kuin turkkilaiset kollegansa.

Näin lyhyen matkan aikana ei tietenkään pitäisi tehdä mitään yleistyksiä. Ehkä venäläisten ynseydessä oli kyse vain vanhasta kunnon "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" -tilanteesta: jöröttävät ja krapulassaan puhkuvat suomalaisturistit eivät taida olla kaikkein paras piristysruiske päivälle.

(jatkuupi vielä toisessa merkinnässä)

Olen yrittänyt epätoivoisesti parantaa ruotsin kielen taitoani lukemalla Ylen ruotsinkielisiä uutisia eli "nyhetereitä". Siinä sivussa olen tutustunut muutamien suomenruotsalaisten kolumneihin, mutta ei sitä määkinää vaan tahdo jaksaa: milloin on paha, ilkeä suomen kieli vallannut kaiken pinta-alan piskuiselta ruotsilta, milloin on hallitus taas kerran jättänyt suomenruotsalaisten päiväkotien avustukset liian pieniksi.

4.3.2010 (http://svenska.yle.fi/nyheter/sportartikel) joku suomenruotsalainen flikka valittaa kolumnissaan, kun ei tässä maassa kohta pysty urheilemaan ruotsiksi. Jaa, että urheilemaan ruotsiksi - mitäköhän se käytännössä sitten tarkoittaa? Onko suomenruotsalaisista niin hirveää nöyrtyä ja liittyä suomenkieliseen urheiluyhdistykseen, missä itsensä laskemista alas käsien varassa ei kutsua oikeaoppisesti armhävningiksi vaan ihan junttisuomella punnerrukseksi?

Toisinaan suomenruotsalaisten kirjoittamista kannanotoista kuultaa heidän turhautumisensa vähemmistöasemaansa kohtaan. Voiko 300 000 asukkaan väestöryhmä kuitenkaan odottaa tämän suurempia etuoikeuksia näin homogeenisessä maassa? Suomenruotsalaisilla on kuitenkin oma tv-kanava, omat radio-ohjelmat, loma lehti, oikeus kirjoittaa ylioppilaaksi omalla äidinkielellään, omat yliopistonsa, oikeus virkapalveluihin ruotsin kielellä... Mitä tähän pitäisi lisätä? Toisinaan tuntuu, ettei suomenruotsalaisille riitä muu kuin ruotsin kielen tasavertainen asema suomen kielen kanssa, jota käyttää 91 prosenttia Suomen väestöstä.

Ruotsin kielen opettajamme mukaan Ahvenanmaalla on menty vielä askeleen pidemmälle ja ryhdytty suunnittelemaan itsenäistymistä. Siitä vaan, vaikka merkitsisihän se hyvien turistitulojen ja upeiden lomapaikkojen menettämistä. Turha kuitenkaan olisi Suomen hangoitella Ahvenanmaan itsenäistymistä vastaan, kun saari on muutenkin Ruotsiin päin kallellaan. Ahvenanmaalaiset ovat kuitenkin itse tulleet siihen tulokseen, että itsenäistyminen ei kannata. Kenties he tajusivat, kuinka vaikeaa alle 30 000 hengen voimin on perustaa toimivaa kansakuntaa.

Kaikkea tätä suomenruotsalaisten vouhottamista seuratessa ärsyttää toisinaan kovasti, että joutuu vielä lukiossakin tankkaamaan pakkoruotsia. Koko kielestä menee maku sen käyttäjien mukana. Fakta kuitenkin on, ettei Suomessa pääse pitkälle ilman ruotsin kieltä - sen verran "heikko" asema sillä maassamme on. Siksi olenkin päättänyt käyttää ruotsin kieltä niin paljon hyödyksi kuin vain voin, jotta sitten tulevaisuudessa voin virkamiehen palkoillani hankkia loma-asunnon Saksasta tai Espanjasta kaukana ruotsin kielen vaikutusalueelta.

http://blog.wired.com/music/2008/04/a-scientific-at.html

Amerikkalaisen säveltäjän ja kahden venäläisen taiteilijan yhteistyötä. Tarkoituksena heillä oli koota tähän 26 minuutin biisiin kaikki seikat ja tyylimuodot, jotka tekevät ihmisten mielestä musiikin hirveän. Mukaan mahtuu niin räppäävää tätöstä, säkkipillin soittoa kuin saksankielistä oopperaakin...

Varoitus: Biisi siis tosiaan kestää lähes riivatun puoli tuntia, mutta sai siinä kyllä nauraakin välillä. :D

Stressi, kiire ja hoputus ei tee hyvää mun ruumiille. Istuin kolme tuntia historian kokeessa, väsyneenä, nälkäisenä ja koko ajan tuli perseen alla. Miten ihmeessä mä en voi saada kuutta minikysymystä ja esseetä kirjoitettua kelvollisesti kolmessa tunnissa? Yhdessä vaiheessa huomasin vaan jääväni junnaamaan yhteen kohtaan: "Neuvostoliiton vaatimukset alueluovutusten suhteen olivat samaa linjaa... Neuvostoliiton alueluovutukset olivat liki main samaa luokkaa... Neuvostoliitto vaati samoja alueita kuin..." Loppupuolella olin niin nälkäkuoleman partaalla etten edes kunnolla muistanut, milloin toinen maailmansota alkoi.

Ärsyttää niin olla kuljetusoppilas. Vartin yli kaksitoista oli oltava bussissa tai edessä odotti yli 30 kilometrin kävely. Tietenkin juuri tänään satuin törmäämään paikallislehden toimittajaan, jonka puhelua olin odottanut tet-paikan tiimoilta. Piti siinä tarkistella aikatauluja ja kännykän puhelutietoja (oli kuulemma soittanut, mutta mihinkään en ole vastannut) kun bussi kurvauttaa koulun pihaan. Piti kyllä mennä taas niin lujaa, että kaulaliinat, eväsrasiat sun muut meinasivat lentää pitkin käytäviä ja eteistä. Ja tietenkin se kännykkä jäi jonnekin matkan varrelle lojumaan. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti jos jotakin unohtuu matkasta pois. Asiat jää niin raivostuttavasti vaivaamaan. Bussissa hyvä kun pystyin nukkumaan.

Nyt käyn sitten ylikierroksilla kun kaikki aina pitää tehdä nopeaa eikä koskaan saa jäädä miettimään että miten se nyt sitten menikään vai menikö sittenkään ja onko missään järkeä kun koskaan ei näytä tulevan tulevan kunnollista pilkkua tai muuta taukomerkkiä saati sitten puhumattakaan mistään mikään lopettaisi tämän sellainen esimerkiksi kuin piste. Piste.

Jokainen tekee omaan tahtiinsa. Jos tuntuu, että menee liian kovaa, hidasta tahtia. Kipua ei saa tuntua.

Elämä on kuin kuntojumppaa.

Outoa. Ystäväni Teijaa ei enää ole olemassakaan täällä ircissä. Kommenttien kautta ei pääse kuviin, yhteisössä ei koko nimestä ole tietoakaan (vaikka Teija on ylläpitäjä). Ei kai se vaan ole mennyt ilmiantamaan itseään?

Teija has left the building... for some hours, at least.

Aloin ihmetellä eilen, miksi nimeni perässä roikkuu koko ajan sellainen synttärikakku-ikoni. Onhan synttäreihini vielä kivasti pari kuukautta aikaa. Paitsi jos...

...paha aavistus kävi mielessä...

Kyllä, olen sitten merkinnyt ircin tietoihin syntymäajakseni 17.1. maaliskuun seitsemännentoista sijaan. Eikä tuota epäkohtaa pysty edes muuttamaan näin jälkikäteen. Luonnollisesti, syntymäaikahan pysyy yleensä samana läpi elämän. Ja useimmat ihmisistä osaavat kertoa sen ilman Kela-kortin apua.

Olo on kirjaimellisesti kuin uudestisyntyneellä.

No niin, liityttiinpä tänne, vaikka muuta aiemmin uhottiin... Tällä hetkellä en jaksa kylläkään lisätä kuvia, en liittyä yhteisöihin tai edes kyylätä muiden kommentteja. Menen tekemään englannin ainetta. Mahtava torstai-ilta.