IRC-Galleria

Oli jouluaatto. Cassie ja Nata koristelivat kuusta. Itse istuin sohvalla siideripullo kädessä. Ovikello soi. Nousin ja menin avaamaan oven. Rapussa seisoi riutuneen ja kurjan näköinen nainen rotevan miehen kanssa. Katsoin heitä ihmeissäni.
”Äiti?”
Nainen katsoi minua surullisesti.
”Mitä sinä täällä?” kysyin.
”Halusin tulla katsomaan tyttöjäni. Onhan jo joulu,” äiti sanoi ja hymyili hiukan.
”No, tulkaa sisään,” sanoin ja päästin äidin ja miehen eteiseen. Olin aivan ymmälläni. Mitä äiti oikein teki täällä?
”Tämä on Mike,” äiti esitteli miehen. Mies oli hyvin isokokoinen ja roteva. Juuri sellainen kuin isä oli ollut.
”Hei...” sanoin epävarmasti.
”Terve,” Mike tervehti ja ojensi kätensä, mutten tarttunut siihen. Katsoin vain Mikea epäluuloisesti.
”Mennään peremmälle,” sanoin ja opastin heidät olohuoneeseen.
”Äiti!” Cassie huudahti ja juoksi äidin halaukseen.
”Nata...” sanoin ja vedin Natan sivummalle.
”Minua epäilyttää. Miksi äiti ilmestyy meille yhtäkkiä jouluaattona tuollaisen kaapin kanssa?” sanoin hiljaa Natalle.
”En tiedä, kannattaa olla varuillaan,” Nata sanoi.
”Minulla on teille jotain,” äiti sanoi päästettyään Cassiesta irti. Hän kaivoi laukustaan kaksi pientä pakettia ja ojensi meille. Otimme Cassien kanssa kumpikin omamme.
”Avatkaa vain. Onhan huomenna joulu,” äiti sanoi. Aloin avaamaan varovasti pakettia ja sieltä paljastui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut; hopeinen medaljonki. Cassien medaljonki oli kultainen.
”Nämä kuuluivat äidilleni. Ne on tarkoitettu teille,” äiti sanoi.
”Mutta... Äiti! Nämähän ovat todella arvokkaita!” sanoin.
Äiti nyökkäsi.
”Miksi sitten... annat nämä meille?”
”Koska ne on testamentattu teille,” äiti sanoi.

Illalla makasin pitkään hereillä äidin ja Miken lähdettyä. Miksi? Miksi hän toi ne medaljongit? Hän ei kertonut oikeaa syytä. Hän valehteli päin naamaa, kuten aina. Nousin istumaan sängylle. En saa unta. Vedin housut jalkaani ja menin keittiöön. Katsoin ulos ikkunasta. Satoi lunta.
”Etkö saa unta?”
Hätkähdin ääntä ja käännyin. Keittiön oviaukossa seisoi...
”Steve!” henkäisin.
”M-mitä sinä täällä teet? Kuinka pääsit sisään?” ihmettelin.
”Jollet muista, annoit minulle vara-avaimen,” Steve sanoi ja asteli luokseni. Hän halasi minua tiukasti.
”Hyvää joulua rakas! Pyydän, ei enää riidellä. En tahdo menettää sinua.”
En tiennyt mitä vastata Stevelle. Olin vain siinä Steven halattavana, hiljaa.
”Hyvää joulua!” sanoin lopulta.