Istuin auton takapenkillä Alicen kanssa. Olimme matkalla Alicen perheen mökille. Odotin mökille pääsyä. Alice oli ennen lähtöä pakottanut sammuttamaan kännykkäni, ettei vain Chris saisi minua kiinni viikonlopun aikana. Se oli Alicen ehto, että sain lähteä heidän mukaansa, ja se on oikeastaan aika hyvä idea.
”Mitäs sinulle kuuluu?” Alicen äiti, Kate kysyi minulta.
”Ihan ok. Ei tässä nyt mitään sen kummempia,” totesin.
”Kuinkas koulussa? Olit kuulemma joku päivä poissa?” Kate katsahti minuun.
”Äläs nyt ahdistele Alyssaa,” Tom, Alicen isäpuoli, käskytti vaimoaan.
”Ei siinä mitään Tom. Kate vain kysyi. Joo, olin tuossa yksi päivä vähän kipeä,” sanoin. Valehtelin. En vain jaksanut mennä kouluun.
”Siinäs kuulit!” Kate löi kevyesti Tomia.
”Älä lyö! Yritän ajaa autoa!”
”Ai yrität?” Alice naurahti.
”Perillä ollaan,” Kate sanoi kun ajoimme mökin pihaan.
”Vihdoin. Inhoan tuota ajomatkaa!” Alice päivitteli ja nousi nopeasti ulos autosta. Nousin myös autosta. Seurasin Alicea rannalle, joka oli vain 20 metrin päässä. Menimme ihan laiturin päähän.
”Mukava olla taas täällä,” huokaisin.
”Ja etenkin kun sinä olet täällä,” Alice katsoi minuun ja otti kädestäni kiinni.
”Onneksi olet olemassa.”
Juuri sillä hetkellä olin todella kiitollinen Alicen olemassa olosta.
Makasimme nurmikolla Alicen kanssa. Olimme ottaneet tuhkakupin nurmikolle ja poltimme suitsukkeita. Katselimme taivasta. Aurinko laski.
”Sinun pitää unohtaa Chris,” Alice sanoi.
”Tiedän, mutta se on vaikeaa.”
”Niinhän se on.”
”Ihmettelen sitä kovasti, miksi Chris tuli silloin yksi ilta meille.”
”No, mä en ihmettele.”
”Miten niin?”
”Välittäähän Chris sinusta vieläkin. Ja totta kai hän tuli käymään, kun näki miten huonossa kunnossa olet,” Alice perusteli.
”Huonossa kunnossa? Miten niin?”
”Oletko katsonut peiliin viimeiseen kuukauteen? Olet jo kuukauden näyttänyt järkyttävän huonolta! Thomaskin on huolissaan, minä olen huolissani, me kaikki olemme huolissamme. Ja kukaan ei ole nähnyt sinun syövän kunnolla moneen viikkoon.”
En tiennyt mitä sanoa. Alice puhui suoraan sydämestään. Nousin istumaan.
”Todellako?”
”Todella. Alyssa, me olemme huolissamme. Olet ollut niin huonossa kunnossa. Emme tiedä, mitä tehdä. Emme uskaltaneet sanoa mitään, toivoimme sen vain menevän ohi.”
Katsoin Alicea. Alice on puhunut tästä Thomasin kanssa? Ja salannut kaiken minulta?
”Miksette sanoneet mitään? En ole edes... en tiennyt, miten huolissanne olette. En ole itse edes huomannut sitä, mitä minulle on tapahtunut. Olen ollut niin väsynyt ja...”
”Juuri niin! Olet aina väsynyt ja nukut kaiket päivät! Moni koulupäivä on mennyt sinultakin hukkaan, koska olet nukkunut. Valvot yömyöhään ja heräät vasta kun aurinko laskee... Ja tuskin syöt mitään! Näytät riutuneelta, olet laihtunut varmaan monta kiloa kuukauden aikana,” Alice katsoi minua huolestuneena. Hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
Alice itki.
Minun takiani.
Alice nousi ja palasi mökkiin.
Jäin makaamaan nurmikolle ja tuijottamaan taivasta. En tiennyt, että...