IRC-Galleria

Innnnnnnnspiraatio iski. Odottakaas, tämä on...Viides osa? No, nyt saa Tundra taas lueskeltavaa. Eli juu, VenäjäLiettiä. Se on rakkaus. Viimeinen osa.

Miehen jalat eivät aluksi tahtoneet kantaa. Ne temppuilivat, Ivan kaatuili, ja lumihanki pöllysi. Se oli todellakin raivostuttavaa, kun ei edes uhkailu tehonnut kehon hallinnassa, vaan koko aika sitä lenteli takamukselleen. Hänen kätensä tahkosivat maata ottaessaan tukea, koko aika vain uudestaan ja uudestaan yrittäen. Ja lopulta, noin kahdeksannenkymmenen kerran jälkeen siinä sitten onnistuttiin, Ivan lopulta pysyen jaloillaan jotenkuten säännöllisesti kaatumatta. Ja hänen kun pitäisi juosta, ettei kuolisi kylmyyteen. Mutta alku kai se tämäkin on..

Askeleet kävivät hitaiksi paksussa lumessa. Olisi tämän pitänyt juosta, joudumme kai heittämään hyvästit venäläismiehelle, ikävä kyllä. Ivanin askelmat kävivät ah, niin hitaiksi.. Häntä väsytti, ja kaikki sattui. Mitä teinkään sinulle, miksi teinkään sen kaiken pahan?, hän kysyi itseltään puoliksi jo itkien. Ei tästä mitään tullut, hän mietti.. Kaatuminen kai olisi ainoa keino päästä pakoon liiasta väsymisestä, lumeen käpertyminen. Siihen nukahtaminen. Liiallinen liikkuminen nimittäin vain pitkittäisi, hänhän oli täällä aivan yksin.

Aamu valkeni hitaasti, ja kylmästi. Maassa makasi yhtenä pienenä myttynä ruskeaan, nyt jo valkoiseksi kuorruttuneeseen takkiin sonnustautunut mies. Hänen silmäripsensä olivat lumen kuorruttamat, ja silmänsä kiinni. Poskille ryöppysi jäätyneitä kyyneliä, aivan kuin hän muka olisi ollut elossa. Mutta ei, ei hän ollut. Joitakin unelmia ei vain voi saavuttaa, ja pahuudesta palkitaan katkerin palkinnoin. Niin ei hän voinut saavuttaa sitä, mikä oli rakkainta, vaan menetti sen kaiken typeryytensä takia. Toris nosti miehen kylmettyneen kehon syliinsä, ja sulki silmänsä. Levollinen oli hänen ilmeensä, kun hän antoi miehen käsiin auringonkukkia, niin kauniita ja samalla rujon kuihtuneita.