IRC-Galleria

Ilta alkoi viilenemään. Tuuli oli idästä päin tulevaa, ja vene keikkui uhkaavasti. Välillä sen toinen kylki viisti veden mustaa pintaa, johon aurinko vielä pari minuuttia kuvastui ennen täyttä pimentymistä. Homssun katse kävi taivaanrannassa. Pieni mustahiuksinen pörröpää kiikkui laivan kokassa, ja piteli kiinni myrskylyhdystä. Vaikka olisihan se ihan kiltisti joka tapauksessa pysynyt paikoillaan, mutta silti. Mustat pilvet näin auringon painuessa mailleen alkoivat vallata syksyistä horisonttia, ja ilma muuttui samassa paljon ajankohtaisemmaksi. Alkoi olemaan loppukesä, syksyn alku. Lehdet olivat maissa jo kellastuneet, ja kun pieni Tuhto vilkaisi olkansa yli, hän näki miten rannassa joka puu oli punertavan oranssin keltainen. Saman värisiä kuin aurinko juuri ennen mailleen painumista.

Tuuli vain yltyi. Tuhto vilkaisi peräsintä pitelevään mieheen, hän ei tätä edes oikeastaan tuntenut. Tuo oli vain yksi hänelle täysin tuntematon henkilö, kuten monet sadat muutkin, joita hän oli pienen ikänsä aikana nähnyt. Kaulahuiviaan kohentaen pieni homssu valui huonompaan ryhtiin. Alkoi olemaan kylmä, ja kokassa istuva pian katsahtikin uudemman kerran taakseen. Tuhton jokaista paikkaa paleli järkyttävissä määrin, eikä hän olisi tahtonut pysyä paikoillaan. Mutta häntä oli käsketty pysymään paikoillaan. Hänen piti katsoa, että he eivät ajaisi karille, peräsimen pitelijä kun ei nähnyt kovinkaan paljoa. Hän oli valittanut huonoja silmiään..

Tuuli tuoksui kuivalta ja tyhjältä. Talvelta, ja kylmältä- se tuli sieltä, missä oli Mörkökin. Se tuli Yksinäisiltä vuorilta, sen Tuhto tiesi. Tuoksuun sekoittui aavistus meren suolaisuutta. Se maistui kielellä enimmissä määrin, mutta ei häirinnyt kovinkaan paljoa tuulen ominaista, ikiomaa tuoksua. Aivastaen pieni homssu nosti jalkansa syliinsä. Istumisesta ikävä kyllä tuli näin hyvinkin vaikeaa, ja Tuhto sai pitää kaikin voimin kiinni kokasta. Tuuli heilautteli myrskylyhtyä, ja valo loikki vedestä Tuhdon kasvoille. Hän ei oikein tästä pitänyt, ja sulki silmänsä. Hän alkoi taas luomaan tarinaa. - Nummuliitin ei enään koskaan tarvinnut olla pieni ja pelokas. Se oli suuri, iso eikä pelännyt ketään, homssu ajatteli. Mielikuvat suhisivat hänen mielessään. Ja enään nummuliitti ei ollut pieni. Eikä se pelännyt ketään.

Se musiikki soi taustalla. Se musiikki soi ja soi, minä suljin silmäni. Valo tunkeutui silmieni kolkkiin silmäluomieni väli. Mietin vain - Mä tarvitsen sankarin, mä tarvitsen jonkun, joka mua puolustaa sua vastaan.

Vihreä oli hehkuva, vihreä oli hehkuva. Se oli neonvihreä, se oli maalattu seinä. Otin siveltimen. Sivellin lensi seinää pitkin, musta väri valui jalkojeni juureen. Näytti siltä kuin sanat olisivat itkeneet.

I need a hero, a hero, a hero to save my life, I need a hero to save me just in time.

Shh, pieni lapsi. Älä itke, älä itke, se vain sattuu enemmän kuin hiljaa olo. Pieni homssuni, sulje vain silmäsi, kerro pieni tarina nummuliitistä, ja heti on olosi parempi. Älä älä itke, vaan juokse jättömaalle, juokse juokse. Sinne menevät kaikki vihaiset.

Istu pienen vinoon kasvaneen harmaan kuusen alla, makaa särkiverkon päällä. Hiljaa katso kuinka hämärä ennen aikojaan laskeutuu maahan, maahan josta pienet sienet kuin sormet kasvavat. Kuinka valkeat kasvaimet rungoissa ovatkaan kuin pieniä myrskylyhtyjä talven keskellä.

Ja kun aamu tulee, pieni homssuni, nosta pääsi ja nuuhki ilmaa. Talven kuiva ja tyhjä tuoksu osukoon kuonoosi. Ja ennen kuin huomaatkaan, olet tyyni kuin ympäröivä maailma, muuttumaton ja pysyvä.

No niin, nyt sitä sitten tultiin Kajaanista. Ihanaa päästä hesaan, siellä alko oleen jo varsin tylsää. ENimmäkseen vain luin tietokirjoja ja muuta vastaavaa.. Opiskelin venäjän alkeita omaoppisesti kirjasta, ja kaikkea.

No, kuusi tuntisen istumisen jälkeen kun päästiin kotiin, niin no isä siinä sitten ojensi käteen paperilapun ja sano, että tällänen tuli postiluukusta. Oli joku kuulemma rimputtanut monasti ovikelloa, ja sitten oli joku työntänyt sen postilaatikosta. Katoin sitä hetken, ja sitten olin että ei perkele. Se oli Oblivion Highin piirtäjän piirtämä, ja siihen oli kirjotettu että "Terveisiä Idalle!" ( kirjoitti nimeni väärin) . Sitten siinä tuijotin.

Ja no niin. Tämä oli mahdollista koska tunsin erään ihmisen. Hän on tuttuni, ja on suuri sarjakuva harrastaja ( tuntee monia ihmisiä kyseiseltä alalta ). Jaksaa aina minnuu muistaa, ja sanoikin kerran tuntevansa kyseisen henkilön. Sitten ilmeisesti muistutti, että pidän kyseisestä sarjasta, ja tietystikkin pyysi piirtämään kuvan. Ihanaa <3

Minä lähden täältä betoniviidakosta, juoksen läpi talvi soraisten kerrostalopihojen, enkä aioi pysähtyä kunnes pääsen pois. Juoksen ohi satojen ihmisten, tuhansien. Bussipysäkit eivät minua houkuta, minä vain juoksen ja lähden. Onko väärin tehdä niin kuin sydän halajaa? Sinä katsoit minua syyttävästi, kun minä suljin oven perässäni, ja jätin sinut juomaan aamukahvia. En sanonut edes 'hei ja nähdään', vaan jatkoin päämääräni toteuttamista hymy suupieleni kulmassa. Silti samalla tunsin olevani niin surullinen, kun katsoin sinun siluettiasi ikkunan läpi. Meidän maailmamme ovat liian erilaiset ollakseen samat, ja meidän pitää erkaantua. Sillä vaikka olet rakas, en voi kestää tätä kahlittua tunnetta.

Minä juoksen ja juoksen, enkä pysähdy vaikka vuoriston kohtaisin. Olen jo päiviä juossut, rakas. Enkä aioi pysähtyä, en edes öisin tähtiä pysähtynyt katselemaan kuten joskus teimme. Olen pahoillani, että vain lähdin sanomatta mitään, mutta ymmärrä edes miksi niin tein - kaipasin sitä yksinäisyyttä, ja ajatuksen virtaa vuolasta. Siihen olin tottunut, kylmään ja karuun pohjoiseen, jonka viima puhdistaa silmäni ja tekee niistä taas metsän vihreät. Ja joskus sulle vielä uskallan kirjoittaa, pyytää anteeksi, ja ehkä lähettää kuvan. Mutta koskaan en kerro, minne lähdin, ja missä olen. Yritäthän ymmärtää, ja tajuta minua?

Ties kuinka mones päivä jo menossa, ihmiset katsovat minua. Kaikki supisevat- tuo on se, joka lähti sanomatta sanaakaan. Minä katsahdan heitä, ja jatkan matkaani, olen jo Kajaaniin päässyt. Olen nähnyt pelloilla ihmisiä, kesä on jo puolessa. Minä kuitenkin halajan Lapin tuntureille, kotiini keskelle sammalten maagista rinkiä. Tahdon tuntea jälleen kerran sen viileän tuulen ihoani vasten, ja nauraa onnesta nähdessäni kiirunan lentävän ylitseni. Lopulta sinutkin alan unohtamaan, mutta kai sinä muistat minut? Joka päivä yritän nimeäsi muistaa, sitä kirjoittaa kaunolla kirjeeseen. Mutta ei se koskaan ollut oikea, sen tiedän. Anna anteeksi, en enää muista sinua. Enkä enää kohta kai itseänikään tunne, mutta anna anteeksi kaikki vaikka unohtaisin. Käännä kuvani yöpöydällä väärin päin. Kai parasta, jos emme toisiamme muista.

5 kuukautta vanhan Brianna Lopezin ruumiinavaus paljasti että hän oli kärsinyt pahoinpitelyistä/hyväksikäytöstä koko lyhyen elämänsä ajan. Viranomaisten mukaan tämä on kauheimpia heidän näkemiään tapauksia. Muunmuassa vanhemmat ovat syytettyjen listalla.
Brianna todettiin kuolleeksi perjantai aamuna Memorial Medical Center -sairaalassa elvytysyrityksistä huolimatta, sanoo sheriffi Ed Miranda.
Perjantai iltana poliisi pidätti Briannan vanhemmat, Stephanie Lopezin 19v., Andy Waltersin 21v. sekä 19-vuotiaan Stephen Lopezin (äidin kaksosveli). Heistä jokaista syytetään lapsen kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Waltersia syytetään tämän lisäksi sukupuoliyhteyden harjoittamisesta vauvan kanssa.
Poliisit ovat puhutelleet kuutta aikuista ja kahta lasta jotka asuivat samassa kodissa Briannan kanssa. Sheriffin mukaan perhe on ollut yhteistyöhaluinen. Ystävänpäivänä syntyneellä tytölle todettiin ruumiinavauksessa useita eriasteisia vammoja ja ruhjeita.
Maanantaina sheriffi tarkensi tietojaan ruumiista löytyneistä vammoista: hänen mukaansa Briannassa oli 11 eri vaiheessa paranemista olevia ihmisen puremajälkiä, useita mustelmia, kaksi murtunutta oikeanpuoleista kylkiluuta, kolme kallonmurtumaa, aivojen turvotusta ja jälkiä ravistelusta. Myös Briannan molemmat jalat olivat murtuneet, asiantuntijan mukaan jalkojen murtumat johtuivat siitä että lapsi oli nostettu rajusti jaloista ilmaan. Tutkijat ottavat selvää syytettyjen hammaskartoista selvittääkseen kuka puremajäljet on aiheuttanut.
Oikeuden papereissa mainitaan että Walters on myöntänyt purreensa Briannaa, mutta puolustautunut sanomalla ettei kuitenkaan "Purrut irti palaa tytöstä". Waltersin mukaan myös hänen 18 kuukautta vanha poikansa puri vauvaa.
Lisäksi Stephanie Lopezin väitetään purreen ja nipistäneen Briannaa turhautuessaan tähän.
Sheriffi kertoo että Walters ja Stephen Lopez joivat olutta torstai yönä, jolloin he heittelivät Briannaa ilmaan.
Lapsen pää osui kolmesti kattoon ja ainakin kaksi kertaa miehet epäonnistui ottaa vauva kiinni ennen lattialle putoamista. Stephen Lopez sanoi juoneensa kymmenen olutta, jotka Walters oli ostanut. Stephanie Lopez ilmoitti juoneensa kolme olutta ja nukahtaneensa sitten. Aamulla äiti oli löytänyt Briannan lattialta eikä saanut lasta hereille. Kysyttäessä mitä on tapahtunut, Walters kertoi Lopezille heidän "leikkineen vähän rajusti edellisiltana"...
... oikeudessa Andy Walters sanoo Briannan olleen tajuissaan ja itkeneen ilmaan heittämisen jälkeen. Walters kävi nukkumaan klo 01:30 eikä tiennyt missä Brianna tuolloin oli. Kolmelta aamulla Walters heräsi ja löysi Briannan makaamasta lattialta sängyn vierestä, hän kietoi lapsen huopaan ja laittoi hänet kehtoon. Seitsemän aikaan Briannan vaippa piti vaihtaa ja Stephanie kysyi vauvan mustelmista, tällöin Walters kertoi "leikkineensä rajusti" lapsen kanssa. Walters vaihtoi Briannan vaipan, kietoi sormensa ympärille kosteuspyyhkeen ja työnsi sen vauvan anukseen.
Walters myöntää purreensa Briannaa mutta puolustautuu sillä ettei hän ole ainoa perheenjäsen joka niin teki. Walters kertoi Stephanien nipistelleen ja heitelleen vauvaa menetettyään tähän hermonsa. Lapsen eno, Stephen Lopez tunnusti heittäneensä Briannaa ilmaan ottamatta tätä kiinni ennen lattialle putoamista. Kuulustelun aikana Stephen myönsi myös raiskanneensa vauvan. Sekä eno että isä olivat useaan kertaan olleet sukupuoliyhteydessä Briannaan.
Klo 10 aamulla 19. päivä heinäkuuta Stephanie huomasi ettei Brianna hengitä ja soitti hälytysnumeroon.
Klo 11:10 Brianna kuoli sairaalassa vain viiden kuukauden ikäisenä.
Luettuasi tämän voit teeskennellä, ettei se liikuta sinua mitenkään, tai sitten voit lisätä sen päiväkirjaasi niin kaikki tietävät, että välität.

Aamulla oli sellanen jännä juttu, että piti mennä ottamaan rokotus. Siis sikainfluessa, ja sitten se käytiinkin ottamassa ( isä vei miut paikan päälle, vallilan asemalle.. )Sitte kun pitkin lähteä, niin..

Isä: Pärjäätkös sä nyt? ô___o
Mie : JUU JUU.. * törmää päistikkään oveen*
Isä: ... Juu uskonkin sen.

Hähähä. Tylsää

Hiukan.. TYLSÄÄ. Jotenka tahdon jotakin raapustella tänne huvin vuoksi. DIUUU.

Vesipisarat leikittelivät kattopaneelille osuessaan. Ne valuivat alas, muodostivat pieniä puroja, kunnes tipahtivat maahan kovalle betonille. Se oli juuri niitä päiviä, jolloin halusin vain maata peiton alla, nostaa peiton korvieni yli, ja huokaista helpotuksesta. En vain tosin tiedä, miksi. Miksi huokaista helpotuksesta? Kysymys jäi päähäni häiritsevänä kuin herhiläinen, joka sitten pörräsi ja kiusoitteli herkkää mieltäni. Miksi, miksi miksi? Se kyseli oikein härnäävällä, inisevällä äänellään. Miksi sinun pitäisi olla helpottunut? Miksei vain voisi olla surullinen ja teiniangsti? Se kyseli. Ihan järjetöntä tämäkin, joutua nyt tappeluun oman mielensä kanssa. Vieläpä tälläisessä, näinkin lapsellisessa asiassa.

Nousin istumaan käsieni varaan, ja peitto kahahti pois päältäni. Futoni tuntui niin lämpimältä allani, etten olisi raaskinut nousta ylös. Jäinkin siihen hetkeksi katumaan, ja miettimään. Ehkä ajatukset vain katoaisivat, ja pian menisivät pois? Jos vain yrittäisin saada taasen kiinni siitä ihanasta, rauhallisesta, sateen luomasta tunteesta? Mutta ei. Nousin ylös, nopeasti vieläpä, ihan vain etten kerkeäisi katua tätä päätöstäni nousta keittämään teetä. Astelin hitaan koomaisesti kohti keittiötä, ja haukottelin. Mustat hiushaituvat leijuivat edessäni, ilmeisesti oli jälleen kerran pitkiä hiuksiani kiinni pitävä ponnari pettänyt. Lattia narahteli jalkojeni alla, kun lopulta pääsin kaakeloituun keittiöön. Katsahdin ensin oikealle, sitten vasemmalle, kunnes lopulta tajusinkin, tai no. Muistin, missä pidin teeastiaani. En varmaan ikinä tottuisi tähän muuton aiheuttamaan sekavuuteen, ja epävarmuuteen siitä, missä tavarani milloinkin olivat.

Kello tikitti seinällä, kun sivelin kuumaa teekuppia. Edessäni oli täysin tyhjä paikka, jota tuijotin hyvinkin.. no, en tiedä miten sitä sanaa kuvailisin. Ehkä hivenen.. säikysti? Aivan kuin edessäni olisi ollutkin jokin näkymätön, eikä vain täyttä ilmaa oleva istuinpaikka. Ja ehkä olikin, siltä minusta ainakin sillä hetkellä tuntui. Ehkä jokin olikin täällä kanssani, enkä ollutkaan niin yksin kuin luulin. Nostin kuumaa, makealta tuoksuvaa ( ah, rosehip and rasberry, rakkauteni ) teekuppia huulilleni, ja kokeilin nyt kielelläni, oliko tee kenties liian kuumaa juotavaksi. Ei. Ei se ollut. Annoin äärettömän sokerisen teen soljua alas huuliltani, ja pian tunsinkin rentouttavan olon leviävän koko kehoon. Häirisevä ajatus katosi mielestäni, ja kuulin enään vain ja ainoastaan sateen ropinan, ja kellon hiljaisen tikityksen. Se näytti kello kolmea aamuyöllä. Tai, no, viittä yli, kun sitä äskettäin vilkaisin. Mutta kumminkin.

Tuoksauttelin makeaa, kupista yhä kohoavaa tuoksua, ja nostin kuppia viimeisten teenpisarien toivossa huulilleni. Hiukan sokerista mössöä sieltä valui, mutta ei enään yhtään pisaraa punertavaa marjateetä. Se harmitti, ja lopulta laskinkin sen pöydälle. Olisi mokoma pitänyt kai tiskatakkin, mutta halusin kerrankin olla laiska. En vain yksinkertaisesti jaksanut hakea tiskausvälineitä, saati sitten alkaa tiskaamaan. Olisi minulla nimittäin kaikenmoisia muitakin tiskejä ollut ( hei kuulkaas, älkää minua syyttäkö. Hirveä unitauti ollut viimeisen syksyn.. ). Nousin pois tuolilta, ja lähdin astelemaan parvekkeelle. Halusin kuunnella sadetta, eikä futoni enään kutsunut huutaen. Ei enään edes nukuttanut niin paljoa. Ei olisi ehkä sitten lopulta juodakkaan tuota teetä, tulin nyt vain mokoman takia levottomaksi..

Avasin oven, joka narahti heikosti saranoistaan. Koko maailma tuntui pysähtyneen, ainoastaan kaupungin levottomat valot, sade ja minä. Kukaan ei liikkunut kadulla, kukaan ei jaksanut edes autolla lähteä tähän rankkasateeseen ajamaan. Istuuduin märälle betoniparvekkeeni lattialle, ja nostin katseeni tummaan taivaaseen. Saasteista sadetta satoi suoraan päälleni.. Niskani, hiukseni, vaatteeni. Kaikki ne olivat märät. Tunsin, kuinka vesi valui ihoani pitkin, pyyhki huonosti pyyhittyjen meikkien jäljet olemattomiin, ja lopulta pyyhki koko kehoni. Aivan kuin synninpäästön saanut nainen minä hymyilin, ja suljin silmäni. Vain minä, sade, ja tunne siitä, miten kaikki valui pois minusta. Kulunut elinikä, viime kuukaudet, viikot, ja tämä päivä. Ja kello oli yhä viittä yli kolme. Aamuyöllä.

http://naurunappula.com/482505

No voihan helkkari, oikeaan osuivat :'DD