IRC-Galleria

Annoin vauvalle korviketta edellisiltana ja tänään matkalla! Ja päätin, että tästälähtien annan korviketta, jos imetyksestä ei tule mitään ja Alex on hereillä. Mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa taistella Iriksen ja tissin kanssa.

Samaa oli Alexinkin aikaan. Ne karseet rintaraivarit. Mut silloin ei haitannut, kun oli vaan Alex. Silloin se sai mun kaikki aikani; tissiteltiin vaan ja syliteltiin päivät pitkät. Voi kun voisin antaa Iriksellekkin saman, mutta se ei vaan ole mahdollista =( Tottakai, mua harmittaa kauheasti tämä juttu, kun sitä imetin yli vuoden ja tän imetys näyttää jäävän lyhyeen. Imetän kuitenkin aina, kun onnistuu/kerkeän taistella, mutta itseäni ja lapsiani en jaksa enää kiduttaa. Alexkin tippui kerran tuolista kun imetin (samassa huoneessa) enkä pystynyt hakemaan sitä pois. Vastaavanlaisia juttuja kuten kukkapurkin tippuminen, sokereiden levittäminen, pöydillille kiipeäminen yms yms on tapahntunut kyllä jo ihan tarpeeks ja myös juoksuimetystä olen harrastanut mutta eihän siitä nyt ainakaan tuu mitään. Niin ja rikkoihan Alex tän tietokoneen levyasemankin. Vaikka kuinka keksis sille siihen väliin jotain tekemistä aina jotain tapahtuu. Jos imetys kestäis edes vähän vähemmän, mut kun se on semmoista ihme taistelua; pari imua ja ja riuhtasee päänsä pois jne koko imetyksen ajan ja siihen menee loppujen lopuks aika hemmetin pitkä aika. Suoraansanottuna, tekis mieli lopettaa koko touhu!

No mut en mä vielä kuitenkaan aijo luovuttaa.Toki korvikkeen anto vähentää maidontuloa ja niinpä voi käydä niin että oho, 'maito loppu'. Saa nyt nähdä miten tässä käy. Varmasti näillä helteilläkin on osuutta asiaan, vauva on ollut viime päivinä _erittäin_ kiukkuinen, mä en ole edes kerennyt syömään kun vasta silloin kun isäntä tulee töistä, kun pitää olla sylissä koko ajan ja alexkin pitää hoitaa. Ei ihmekkään muuten et oon laihtunut semmoiset 3 kiloa kuussa :o Pelkkää kahvia ja mehua litkin vaan.

Tämmöistää tää meidän elämä on. Kyllähän mä tiesin et vaikeeta tulee olemaan. Silti, en kadu. Vaikka 100% ei olis ollenkaan vaikeeta jos olis vain yksi. Rakastan näitä mukuloita kuitenkin yli kaiken ja hyvinä hetkinä tulee se tunne kun näkee pikku-iriksen hymyn ja se jokeltaa söpösti et tekee mieli oikein purskahtaa itkuun ilosta ;'D Ja sekin tieto, ettei tää vaihe loputtomiin kestä, lohduttaa. Joidenkin vuosien päästä on jo paaaaaljon helpompaa kun niillä on toisistaan leikkikaverit :)

Lopultakin pikku irppa nukahti, niin otan nyt vähän lunkisti ja lepään, tässä tietokonetuolissa ;D Alexkin tossa 'lukee' kirjaansa kaikessa rauhassa.