Minua kaduttaa. Haluan pyytää kaikilta anteeksi. Anteeksi asioista, jotka olen tehnyt väärin, anteeksi kaikesta. Mutta ei, se ei ole mahdollista, ei enään. Liikuin hitaasti valoa kohti enkelin saattamana. Enkeli loisti, se lensi kevyen näköisesti suurilla höyhensiivillään.
Olin enään parin askeleen päässä portista, enkeli oli siinä jo. Hän kääntyi minuun päin ja hymyili. Toisella kädellään hän työnsi hitaasti porttia auki ja toisella hän näytti minulle tietä sisään.
Tässä tämä nyt on, taivas. Miten pääsin tänne kaiken sen pahan jälkeen, mitä olin tehnyt jopa jo kuluneen vuoden aikana. Menin makaamaan mahalleni pilvenhattaran päälle kyynerpäät pehmeällä ja lämpöisellä pilvellä, nojasin niihin ja katsoin alas maahan. Näin, kuinka monet olivat kerääntyneet kuolleen ruumiini ympärille, varmaan odottivat ambulanssia. Minulle olisi tullut kyynel, mutta enkelit eivät itke, eivät vuoda verta. Olemme kuolleita, kuolleet ei vuoda.
Ambulanssi saapui ruumiini luokse, ja totesi lähes heti minun kuolleen. Ruumiini vietiin pois, ja äiti seurasi heitä. Hän itki. Illalla myöhemmin menin taas pilvelle katsomaan maahan. Katsoin huoneeni ikkunasta sisään. Äitini istui kirjoituspöytäni ääressä itkemässä. Hän katsoi valokuvaani missä hymyilin iloisen näköisenä. Ei siinä itsekään voinut muuta kuin hymyillä, sillä en voinut itkeä. Tunsin silti tuskaa, tuskaa heidän puolesta joille minä tuotin tuskaa, tuotan vieläkin. Kumpa voisin mennä sanomaan äidille, kaikille, että rakastan heitä, että kaikki on hyvin. Ei, se on mahdotona. Kaikki on mahdotonta minulle. Elämäni on ohi. Lopullisesti...