IRC-Galleria

Se istui sängyn päädyssä ja itki. Se oli kohdannut eilen Kuoleman eikä osannut suhtautua asiaan.
Sen silmät olivat alkaneet vuotaa kuin eivät koskaan ennen. Kummallista ihoa sulattavaa ainetta valui pitkin kasvoja. Vaikka Se ei ollutkaan muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, pelkkää pimeyttä, aine sulatti Sen kasvot. Vaikka ne olivat olleet jo valmiiksi muodottomat, tunnistamattomat.
Se istui yhä sängyn päädyssä ja itki. Olisin halunnut kietoa käteni Sen ympärille ja kuiskata lohduttavia sanoa. Mutta en Minä tohtinut. Se oli kuitenkin ansainnut kohtalonsa. Tulla ajetuksi ulos Minusta ja itkeä itsensä kadoksiin. Se oli ansainnut kohtalonsa.

Koko yön Se istui sängyn päädyssä ja itki. Minä en enää jaksanut kuunnella sen iänikuista valitusvirttä vaan heitin Sitä tyynyllä. Se huusi "au!" ja itki kahta kovempaan ääneen. Potkaisin Sitä vasemmalla jalallani ja Se tipahti likaiselle lattialleni. Se huusi jälleen "au!" ja tuntui tukehtuvan itkuunsa. Huokaisin syvään ja nappasin unilelun viereltäni. Sipsutin Sen viereen lattialle pölypallojen tehdessä tilaa. Ojensin unileluni Sille ja kiedoin kädet Sen ympäri.
En voinut jättää maahan lyötyä siihen itkemään. Tekemään Kuolemaa. Pudistin päätäni ajatukselle ja kuiskasin Sen korvaan: "Tule takaisin."
Se katsoi Minua hetken puoliksi kadonneena, loihti sitten hymyn siihen missä oletettavasti olivat Sen huulet.

Pian unilelu oli jälleen kainalossani ja itkin itseni uneen. Olin voittanut Sen, ajanut ulos Kehostani ja tuntenut helpostusta. Syyllisyys oli astunut tilalle ja ajanut Sen takaisin. Pääsisinkö koskaan irti Pelostani?