IRC-Galleria

Viikko vierähti siivillä. Teki terää aloitella työnteko näin hissukseen. Monenlaista touhua mahtui lomaan ja tunteiten kirjo oli välillä huikea.

Viikonloppu on ollut ihana. Saaraa oli kiva nähdä vaikka kukkaro aina kevenee huisisti, kun neiti pöllähtää tänne (ja muutenkin). Ikeassa piti taas piipahtää, kun makkari kaipasi uutta väritystä. Viime yönä sitten ompelinkin uusiaa verhoja ja tyynyjä tyttöselle.

Tänään oli uskomatoman ihanat tunnit, kun sain viettää niitä Danielin kanssa. On se sitten niin syötävä. Ihanaa, kun hän sanoo jo selkeesti MUMMI

Usein olen halunnut joitain juttuja oikein paljon. Aina en ole saanut haluamaani, mutta monestipa olen. Mitään muuta en elämältä haluaisi kuin saada Tuomaksen takaisin. Järki sanoo, ettei se todellakaan ole mahdollista, mutta kaipuun tunteita ei pysty hallitsemaan.

Tunteet velloo edestakaisin. Niitä ei aina pysty hillitsemään. Järki kyllä laittaa stoppia...

PItää tyytyä siihen, mitä on saanut ja yrittää asettaa uusia tavoitteita ja haaveita. Jatkumon kannalta on erittäin tärkeää, että jaksaa haaveilla. Muuten elämällä ei ole mitään merkitystä. Pitää nauttia tästä hetkestä, suunnata tulevaan ja olla sinut menneen kanssa.

Niin ne kuukaudet vierii. Tänään nimipäivänäni Tuomaksen syntymäpäivästä on kulunut kolme kuukautta. Aika on tuntunut äärettömän pitkältä. Niin paljon tunteita tähän aikaan mahtuu, ettei niiden sulattelu ole ollut todellakaan helppoa.

Aika kuitenkin matelee hetki hetkeltä eteenpäin, joskus se kyllä jopa rientää. Pakka on edelleen sekaisin, mutta kaipa se siitä kuitenkin...

Lapseni olet alati mielessäni kuten olit elinaikanasikin. Sinuun liittyvien tunteiden käsittely ei sulje kuitenkaan ulkopuolelle muita läheisiäni. Muut lapset ovat samoin ajatuksissani koko ajan. Toivon, että joskus vielä helpottaa ja palaset loksahtelevat kohdalleen...

äiti

Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan


Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen

Täällä Pohjantähden alla, murheita on laulajalla
Täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen
Täällä Pohjantähden alla, hiipii sieluun asti halla
Ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen


Rakas lapseni

Emme lie muistaneet kertoa Sinulle tarpeeksi usein, kuinka rakas meille kaikille olit.
Olin niin ylpeä Sinusta, enkä sitäkään lie tarpeeksi korostanut.
Moitteita kyllä sait kuulla, mutta niidenkin tarkoitus oli ohjata Sinua oikealle tielle,
jonka pinnistelyjesi kautta saavutitkin.
Olisin niin halunnut, että olisit jatkanut valitsemallasi tiellä täällä taivaltamista.

Pienenä olit elämäni ilo, murkkuna vaikeahko, kuten niin moni muukin silloin,
eikä itselläsikään varmaan aina ollut hyvä olla.
Viime vuodet kasvoit uskomattoman upeaan mittaan.
Luulin tuntevani Sinut ja sisimmät ajatuksesi, mutta
kuinka kaukana olinkaan silloin, kun ratkaisusi teit.

Olisin halunnut olla tukenasi, mutta en voinut aavistaa tuntojasi.
Olit väärässä siinä, millaiseksi ihmiseksi itsesi tunsit.
Olisinpa voinut korjata näkemyksesi.

Rakastan Sinua niin paljon ja kaipaus on suunnaton.

Aina anteeksiantava äitisi

Niinpä niin...

Joskus päivät menevät suht´kivasti. Viime yö ei ollut sellainen. Kun kolmen aikaa ei uni vaan ollut tullut niin nousin kiltisti ylös ja aloin touhuileen kaikenlaista lähinnä koneella.

Olen luvannut itselleni, että skannaan digitaaliseen muotoon kuvia Tuopista, etsin jo valmiita kuvia, musiikkitallenteita ja videoita jne. Sitä työtä sitten tein aamu seitsemään.

Kuvien plaraaminen, järjestely jne on todella vaikeaa, koska niin paljon tulee mieleen juttuja menneiltä vuosilta ja koko ajan kuitenkin syvällä sisällä on niin valtava ikävä ja mielessä kuitenkin pyörii tuhat kysymystä... aika voimakkaana kysymys miksi...

Tämän päivän kouluampumistapahtuma on tuntunut myös valtavan vaikealta. Itsekkäästi sanon, että olen onnellinen, etten ole vielä töissä. Asian käsittely oppilaiden kanssa olisi voinut olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Nyt olo on suhteellisen rauhallinen ja jatkan kuvien työstämistä, mutta menen ajoissa nukkumaan...

Saaralle tsemppiä huomiseen kirjoitukseen......

Kävin tänään ensi kertaa kevään jälkeen töissä moikkaamassa opettajia ja oppilaita. Jäi kiva tunne, että minua odotetaan takaisin. Aloitan kahden viikon päästä vähän pelon sekaisin tuntein, mutta innolla.

Tuomaksen kuoleman jälkeen vaan kaikki on mennyt niin uusiksi...

Hetkien ohittaminen on ollut hankalaa ja minulla on niin suunnaton ikävä Tuomasta. Tunteiden läpikäyminen ja tapahtuman hyväksyminen on vain tehtävä, muuta mahdollisuutta kun ei ole annettu.

Jossittelulle ei ole sijaa ja syyllisiä ei ole. Kuitenkin noidenkin tosiasioiden edessä tuntuu hetkittäin niin vaikealta. Kuitenkin vakaasti uskon, että Tuomas ei halunnut kenellekään pahaa. Hän, jos kuka, oli mielestäni niin herkkä, pehmeä ja sydämellinen, että meille surua hän ei olisi halunnut tuottaa.

"Huomenna" hänestäkin olisi voinut tuntua toisenlaiselta, ehkä... Kuitenkaan kukaan ei voi tietää ja tuntea hänen laillaan, joten kenen näkemys on oikea, sitä ei kukaan voi sanoa.

Tuomas oli niin upea ja "monitahoinen", minulle niin rakas, etten koskaan voi saada mitään hänen tilalleen. Kaipaan hänen tempauksiaan ja huumoriaan, vakkakaan aina jutut eivät todellakaan äitiä naurattaneet. Hän kuitenkin kasvoi ja miehistyi aivan silmissä ja oli tunnollisuuden perikuva. Olisi voinut kuvitella, että edessä olisi ollut loistava tulevaisuus (takana pieni "häpeä") niin töissä, ihmissuhteissa kuin musiikissakin, mutta...

Menetys on suuri. Odotan kuitenkin aikaa, että osaan kiitollisuudella olla onnellinen niistä yhdeksästätoista vuodesta, jotka sain hänen kanssaan taapertaa. Vielä nyt ei ole sen aika, koska suru ja ikävä on niin raastava. Tunnen kuitenkin, kuinka tunteet muuttavat muotoaan ja tiedän selviäväni. Kunpa muutkin selviäisivät...

Olemme yhdessä toistemme kanssa surussa. Kunkin tehtävä on auttaa toista kykyjensä mukaan. Tehtävä on suuri...

Pirkko