IRC-Galleria

Aivan ihanaa, että minusta tuli jälleen kerran mummi. Pieni tyttö oli niiiiin ihana. Musta pitkä tukka ja pehmoinen vauvalta tuoksuva iho. Sain pitää hetken sylissä ja nauttia lapsen ihanuudesta.

Vähän aikaa hänellä oli hieman silmät raollaan, mutta uni voitti ja sedän sylissä oli turvallista jatkaa unia.

Toivon nuorimmaisellemme paljooooooooooooooooooooooon onnea ja suojelysenkelin siipien turvassa hyvää elämää.

mummi

Joulu oli ja joulu meni. Meillä oli hyvä olla yhdessä. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Pitkä pöytä aattona ja viisitoista henkilöä sen äärellä. Tunnelma oli käsinkosketeltavan lämmin ja hyvä.

Tammikuu oli rankka kuukausi. Oli paljon töitä ja entiset työt ym. stressit painoivat. Paineet nousivat huippuunsa. Nyt on eleilty pari viikkoa hissunkissun.

Jakso onneksi vaihtui ja pidettäviä tunteja on huomattavasti vähemmän. Kyllä tämä kaikki kääntyy kevääseen. Aurinko alkaa paistaa ja antaa voimia jatkaa kohti kesää.

Toivotan kaikille voimia ja iloisia päiviä!!!!

Jouluaatto todellakin lähestyy kiitäen. Ensimmäinen joulu ilman Tuomasta. Varmaan vaikeaa kuitenkin, vaikka vielä tuntuu, että päivä se on siinä, missä muutkin päivät.

Odotan innolla, että toiset lapseni saapuvat siippojensa ja lastensa kanssa luoksemme. Meitä on koossa suuri joukko. Lapset odottavat tapaavansa toisensa ja minut. En ole ollut koskaan mikään jouluihminen. Rakastan kyllä aattotohinoiden jälkeistä aikaa, mutta kaikki ennakkotoiminta jää aina viime tippaan, joten juosta täytyy kieli vyön alla viimeisinä tunteina, ennekuin voimme rauhottua joulupöytään. Kyllä se kuitenkin joka joulu tulee. Olemme aina olleet suurella joukolla joulutohinoissa mukana. Aiempinakin jouluina on joukosta ollut poissa edellisen joulun läheisiä ja uusia on syntynyt vuoden aikana.

Jotenkin tuntuu, että meillä kaikilla on oma aikamme. Elämän kiertokulku vaan on sellainen. Aiemmin joukostamme ei ole kuitenkaan poistunut kukaan oman käden kautta, joten tilanne on nyt jotensakin luonnoton.

Ehkä olen vähitellen alkanut hyväksymään poikani poissaolon joukostamme. Ikuisesti hän on kuitenkin muistoissamme ja hänestä puhutaan lähipirissä luontevasti niin tärkeä hän meille kaikille oli. Joka hetki kaipaan häntä, mutta sen tunteen kanssa on ollut opeteltava elämään....

Elämä vaan nyt on tällaista. Pitää elää tätä päivää. Kun vielä oppisi olemaan pelkäämättä "huomista". Mitään, kun ei osaa enää pitää itsestään selvänä, jos koskaan olenkaan osannut, mutta nyt se on taas korostunut.

Toivon sydämestäni kaikille teille kanssakulkijoille oikein rauhallista ja kaikesta huolimatta onnellista joulunaikaa

Viimeisiä päiviä koulussa vietetään ennen lomaa. Lapset tulevat jouluaatoksi luoksemme. Ihanaa.... Vielä on paljon touhua ennen aattoa, mutta paniikki ei ole kuitenkaan iskenyt. Odotan rauhallista aattoiltaa rakkaideni seurassa.

Hyvää joulua teille kaikille ystävät hyvät.....

Niinpä

Niskat jäykkänä jatkuvasti, koska liian kanssa aikaa kuluu koneen ääressä. Uudet lukion kurssit ovat työllistäneet kovasti. Viime jaksossa tein 30 tuntia ajatellen, että seuraavassa jaksossa helpottaa, koska kurssi on sama. Mitä vielä.... Homma laajeni. Opettelin käyttämään uutta teknologiaa ja sain smatbordin "luokkaani". Nyt sitten väännän noita kolmeakymmentä oppituntia uuteen uskoon.

Hauskaa se on pysytellä kehityksessä mukana...

Olenlisäksi tutustunut facebookiin ja pitäähän näitä ja niitä sivuja seurailla pöivittäin, joten edelleen niskat ovat jumissa, eikä lenkille kerkeä lähteä!!!!!

Joulua joka tapauksessa odotellaan kovasti vaikka mitään ei jaksasikaan tehdä......

Kaikki ajallaan

Joulun lähestyminen ei peloita vaikka tiedänkin, että surulliselta tuntuu, ettei Tuomas ole seurassamme. En ole koskaan ollut mikään jouluihminen. Pidän kyllä joulun jälkeisestä "köllöttelystä" ja rauhasta sekä ennenkaikkea siitä, että olemme kaikki yhdessä edes hetken.

En ota pulttia joulusiivoista, -ruuista enkä edes lahjoista, mutta viime metreillä ne sitten työllistävät kuten aina..... Minä tykkään, että on paljon ihmisiä ympärillä. Esimakua sain, kun tytöt ja Jani olivat toissa viikonloppuna täällä ja meillä oli niin mukavaa.

Joulun jälkeen viimeistään pitäisi tyhjentää Maksniemen koti, sillä sinne tulevat vuokralaiset vuoden alusta. Inho juttu, sillä se sitten vasta työllistääkin ja tavaraa on edelleen niiin paljon ja minne sen panee..... Toisaalta eräs elämän vaihe saanee päätöksensä. Meillä oli 26 vaiherikasta vuotta siinä talossa. Paljon ihania asioita mahtuu niihin vuosiin, jos paljon surullisiakin tapahtumia. Kuitenkin ajan kanssa jäljelle jää kauniit asiat ja tapahtumat, joten nekin vuodet kannatti elää täysillä.

Nyt kuitenkin vielä vetaisen itseni sohvalle pitkälleen. Sitä olenkin jo tehnyt oikeastaan viikko tolkulla ja sehän se vasta onkin rasittavaa.

Tapaamisiin

Varhain eilen aamulla sun juna lähti
Muistoksesi taivaalla loisti aamuntähti
Sanoit "Älä sure, yksin tänne synnytään,
ja yksin täältä jokainen myös joutuu lähtemään"

refrein:
Tiedän että vielä tavataan
Ja että odotat mua siellä
Taas reput selkään nostetaan
Ja kuljetaan tuntemattomalla tiellä

En siis sure vaikka tuli lähtös sun
Tiedän että odotat kun tulee vuoro mun
Mikä sanomatta jäi tulee sanotuksi
Paikat jotka tutkimatta jäi, ne tulee tutkituksi


kaunis kappale. Kuulen nykyään usein radiosta ja aina tulee Tuoppi mieleen. Jälleen kohdataan...

Sisarrakkaus on ylitse muiden. Onneksi teillä oli toisenne edes hetken verran. Tiedän ja tunnen, kuinka me kaikki Tuoppia kaipaamme ja koemme jopa kaiken julmana, mutta...

Saaralle terkkuja. Hän moitiskeli, etten ole pitkään aikaan kirjoitellut, joten ajattelin heti ryhdistäytyä. Töissä on ollut kiireitä, työnteko väsyttää ja yhdistystoiminta on veroittanut iltoja, mutta tällä viikolla allakka on tyhjä jee...

Jaksa en nyt kuitenkaan pohdiskellä syntejä syviä vaan liitän juttuun toisten kirjoittaman artikkelin "läheisen itsemurha". Tunnistin siitä jutusta niin monia asioita, että haluan jakaa tuntemuksiani toisten kanssa. Olen alleviivaillut ja lisännyt kommenttejani artikkeliin. Tässäpä se siis teillekin luettavaksi....

Läheisen itsemurha - tragedia ja tabu

Läheisen itsemurha jättää jälkeensä tyhjyyden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteen, joista selviäminen vie usein vuosia. Yleensä itsemurhan tehneen läheiset tarvitsevat ammattimaista apua: puhumattomuus, syyllisyys, häpeä ja eristäytyminen saattavat johtaa henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.

Itsemurhien määrä on laskenut viimeisten vuosien aikana, mutta Suomi on edelleen Euroopan itsemurhatilastojen kärkimaita. Suomessa tehdään keskimäärin kolme itsemurhaa päivässä; vuoden aikana itseltään riistää hengen yli 1200 ihmistä. Jokaista itsemurhaa kohti tehdään lisäksi kymmenkertainen määrä itsemurhayrityksiä. Naisilla yrityksiä on enemmän, mutta "onnistumisia" vähemmän: miesten itsemurhakuolleisuus on neljä kertaa suurempi kuin naisten.
Itsemurhat aiheuttavat mittavia vahinkoja sekä henkisesti että laskennallisesti. Joka vuosi menetetään lähes 30.000 työikäisen väestön odotettavissa olevaa elinvuotta ja useita miljardeja markkoja. Samalla laajenee itsemurhan tehneiden omaisten ennaltakin suuri joukko, joka kasvaa vuosittain noin kymmenellä tuhannella.

Ratkaisemattomia kysymyksiä, valtavaa syyllisyyttä

Useimmiten itsemurha tulee läheisille täytenä yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin saatetaan huomata merkkejä, joista aikeet olisi voinut, tai joista ne olisi "pitänyt" ymmärtää. Yleensä itsemurhan tehneet jättävät omaisilleen vain ikuiset, ratkaisemattomat kysymykset ja valtavan syyllisyyden.
Itsemurhan kautta läheisensä menettäneen suruprosessi on tavallistakin pidempi ja monesti musertavan yksinäinen. Itsemurha on niin vaikea, intiimi, pelottava - jopa häpeällisenä pidetty asia, että tukijoita ja puhekumppaneita voi olla vaikea löytää. Moni haluaisi auttaa, muttei tiedä, miten menetellä näin suuren tuskan edessä. Läsnäolon, halauksen tai kädenpuristuksen sijaan yhteyden pito lopetetaan usein kokonaan, ja jo pelkkä surevaan päin katsominen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta. Lähiomaiset ymmärtävät menetyksen tuottaman tuskan parhaiten ja ovat useimmiten halukkaitakin jakamaan surevan murheen. Hän tarpoo kuitenkin samassa suossa ja on luultavasti itsekin avun tarpeessa. Kuulijan, joka ystävän tai ulkopuolisen auttajan, olisikin hyvä olla hieman etäämpänä tapahtuneesta.

Oma kommentti: avun vastaanottaminen ei todellakaan ole helppoa. Myöskään läheisten tuskaa ei halua lisätä ilmaisemalla omaa tuskaa. Yrittää ehkä olla reipas ja tukeva kunnes nääntyy. Silloin tulee oma tarve löytää ulospääsykeinoja tilanteesta, joka ahdistaa ja masentaa. Keinot voivat olla moninaiset….


Ammattiapua tarvitaan heti ja myöhemmin

Kuolema muuttaa aina yhteisöä - esimerkiksi perhettä, työpaikkaa tai ystäväpiiriä - jonka jäsen itsemurhan tehnyt oli. Lähipiiri menee shokkiin, ja joukosta löytyy harvoin ihmistä, joka jaksaa ottaa tilanteen haltuun. Akuutti kriisiapu on tarpeen, kun rauhoittavat lääkkeet eivät riitä.
Ammatti-apua tarvitaan yleensä myös jatkossa. Paluu normaaliin arkeen on pitkä, jollakin jopa elämän mittainen prosessi, josta tuskin kukaan selviää täysin omin voimin. Suomen Mielenterveysseura, SOS-palvelu, kotipaikkakunnan kriisikeskukset mielenterveystoimistot ja seurakunnat järjestävät itsemurhan tehneiden omaisille tuloksellisiksi osoittautuneita suru- ja kuntoutusryhmiä.

Oma kommentti: ammattiapua ei voi pakottaa vastaanottamaan. Toiset meistä ottavat avun vastaan helpommin, toiset eivät vaikka tarvitsisivatkin. Aiemmat kokemukset voivat olla madaltamassa kynnystä tai korottamaan sitä entisestään.

Noidankehä muutoksen kehäksi

Läheisen itsemurhasta selviäminen edellyttää erilaisten tunteiden kohtaamista ja prosessoimista. Ammattiapu ja ryhmätoiminta tarjoavat mahdollisuuden elää oman prosessinsa turvallisesti ohjaajan tuella. Naiset purkavat läheisensä menetystä sosiaalisten kontaktien ja myös luovuuden - esimerkiksi musiikin tai kirjoittamisen avulla. Miehet käyttävät enemmän toiminnallisia keinoja, kuten liikunta, ja etsivät vastauksia kysymyksiinsä itse. Perheen sisällä toipumisen prosessi etenee usein eri tahdissa, joka saattaa tuottaa ongelmia. Jokainen suree ja käsittelee menetystä omalla tavallaan. Ja etenee omien voimavarojen mukaan. Oleellista on, että murhe ja välillä pelottavatkin tunteet pääsevät purkautumaan tavalla tai toisella. Koteloituessaan suru muuttaa muotoaan ja naamioituu vähitellen vaikeasti tunnistettavien kipujen, masennuksen, paniikkihäiriöiden ja eristäytymisen taakaksi. Usein ihmissuhteiden solmiminen vaikeutuu, eikä omasta hyvinvoinnista tai jakseta pitää huolta.

Pintaan nouseville tunteille, niiden voimakkuudelle ja kestolle ei ole yksiselitteistä kaavaa: niihin vaikuttavat elämänhistoria, ympäristö, oma tulkinta ja olosuhteet. Tietyt vaiheet ovat kuitenkin osoittautuneet tyypillisiksi useimmille traumaattisesta kokemuksesta alkunsa saaneille selviytymistarinoille. Näitä vaiheita voidaan kuvat esimerkiksi muutoksen kehällä, joka on osoittautunut mielekkääksi, oman prosessin hahmottamista helpottavaksi työkaluksi.

Askele askeleelta, tunteesta toiseen

"Tyypillinen" prosessi alkaa sekasortoisista tunnelmista, shokista ja tapahtuneen kieltämisestä. Ihminen ei voi käsittää, että itsemurha on todella tapahtunut eikä, ole valmis näkemään tapahtuneen lopullisuutta. Kun todellisuus viimein ymmärretään, isku vaimennetaan kaikin mahdollisin keinoin. Ihminen asettuu passiiviseen vastarintaan ja puolustautuu. Yleisiä puolustusmekanismeja ovat esimerkiksi torjuminen, rationalisointi sekä syyllistäminen sekä itseensä että muihin. Tätä vaihetta pidetään vaiheista katalimpana; vaarana on vajota ratkaisemattomien kysymysten pohjattomaan suohon. Mitä tein väärin? Miksi en tajunnut selviä merkkejä? Miksi en ottanut asiaa puheeksi ajoissa?

Syyllisyyteen liittyy usein myös häpeä - itsemurha on tabu - sekä viha itsemurhan tehnyttä tai häntä hoitanutta järjestelmää kohtaan. Jos kuolema on tapahtunut esimerkiksi erittäin pahasti alkoholisoituneelle läheiselle, sureva saattaa kokea myös hetkellistä helpotusta.
Vähitellen vaimenevia itsesyytöksiä seuraavat väsymys ja lamaannus, jolloin "vain ollaan ja eletään", ajelehditaan ilman selkeää päämäärää. Ihminen tekee arkea rutiininomaisesti, hengittää syvään ja lataa samalla akkuja. Alitajunta työstää uutta elämää, arvomaailma muuttuu ja toipumisprosessissa otetaan ratkaiseva askel voiton puolesta.

Lamaannuksen jälkeen on vuorossa "suostuminen", asian passiivinen hyväksyminen. Sitä seuraa niin kutsuttu aktiivinen hyväksyminen, jolle on tyypillistä tapahtuneen ja oman tilanteen tutkiminen ja arviointi. Prosessin edetessä mielessä alkaa kyteä ajatus todellisesta aktivoitumisesta, ja katse käännetään varovasti kohti tulevaisuutta. Huomataan, että asiat näyttäytyvät eri valossa kuin ennen. Kriisi ja sen käsitteleminen on kääntänyt perimmäiset arvot päälaelleen, ja elämään kaivataan erilaisia asioita kuin ennen. Toisinaan muutos on niin perusteellinen, että ihminen järjestää koko elämänsä uuteen uskoon; menneestä ei jätetä käytännöllisesti katsoen mitään. Usko itseen ja tulevaisuuteen on palannut ja traumaattinen menetys kaikessa kohtuuttomuudessaankin onnistuttu kääntämään voitoksi ja voimavaraksi.

Oma kommentti: toivon sydämestäni, että kaikki tulemme jossakin vaiheessa ko. kohtaan omassa elämässämme. Kukin kuitenkin omalla tavallaan. Toivon, että jaksamme huolehtia toisistamme edelleen kuten olemme tähänkin saakka jaksaneet, milloin paremmin, milloin huonommin, mutta kuitenkin olemme…

Itsemurhan tehneiden läheiset ry, Lauttasaarentie 28-30, 00200 Helsinki
p. (09) 624479, f. (09) 6815330
Lähde: SMS, Kuntotutusyksikkö, Kun läheinen ihminen ei jaksa

Näyttipä siltä, ettei tummennukset ja alleviivaukset tulleetkään liitettäessä mukaa, mutta jokainen voi tehdä omat korostuksensa, jos itsensä tekstistä löytää. Se, jonka ei ole tarvinnut ko. asioita läpi käydä, voi omalta osaltaa olla kuitenkin rinnallakulkija.


Rakkaudella
Pirkko

EI hassumpi päivä tänään...

Menen kuistille ja toivotan kaikille rakkaille hyvää yötä.

Viimeksi jäin pohtimaan...

Toivon, että vielä jonain päivänä voi syyspimeällä taivaan tähtiä katsellessani uskoa vankasti, että siellä poikani katselee maallista taivallustani ja on ihan tosiaan seurassani. Toivon todella vielä kohtaavani hänet ja muut rakkaat poismenneet. Nyt se vaan tuntuu niin harhalta, turhalta toiveelta ja itsensä pettämiseltä.

Toivon saavani lapsen uskoni takaisin kaiken luojasta, rakastavasta taivaan isästä...

On tämä maanpäällinen taivallus niin uskomatonta. En minä siitä ole kuitenkaan valmis vielä luopumaan. Haluan nähdä lastenlasteni kasvavan. Haluan saada mielenrauhan jne. Ajan kanssa se vielä tulee, mutta haluaisin uskoa jälleennäkemiseen. Siihen minun on kuitenkin vielä vaikea uskoa.





Erään äidin mielipiteet enkeleistä poikansa kuoleman jälkeen lohduttivat minua suuresti. Haluan ajatella hänen laillaan. Hän kirjoitti seuraavaa.

Jokainen kuolema on yksilöllinen, niin kuin ne ihmisetkin, jotka täältä oman käden kautta lähtevät.

Enkeleistä minä saan lohtua ajattelemalla niin, että enkelit olivat poikani vierellä. He veivät hänet sinne, missä kaikki on nyt pojallani paljon paremmin. Enkelit ovat mielestäni Jumalan lähettiläitä ja tottelevat Hänen käskyjään. Olen lukenut jostakin lauseen "yksin et kulje, et hetkeäkään". Haluan uskoa, että poikani ei ollut yksin, vaan hänet otettiin lempeästi "takaisin kotiin", koska hänen aikansa oli juuri silloin lähteä ja juuri sillä tavalla kuin lähti.

Suren, ikävöin ja kaipaan lastani, mutta uskon enkeleiden pitävän hänestä hyvää huolta ja uskon myös jälleennäkemiseen, sitten joskus.

Enkeleitä ajatellaan usein suojelusenkeleinä. Heidän pitäisi varjella ja suojella kaikelta pahalta, kuolemaltakin. Uskon heidän tehtävänsä olevan myös sen, että ovat täältä pois lähtevän rinnalla silloinkin, kun aika lähteä koittaa.

Jaksamista kaikille.

Nytkin katselin tähtiä ja sanoin hyvää yötä Tuomakselle. Kai meidän jokaisen päivät maanpäällä on ennakkoon määrätty...