IRC-Galleria

Olen kertonut täällä kuinka ylipäätään päädyin tänne. Niinpä niin, syynä oli mies ja mielenkiinto - kuinkas muutenkaan. Minä, joka uskoin aluksi, etten ikinä uskaltaisi tavata häntä, yllätin itseni rohkeudella ja loppujen lopuksi odotin sitä iltaa kuin kuuta nousevaa (mikä kliseinen sanonta). Mun kouluaikojen ainekirjoituksen kympin mielikuvitus oli tietenkin loihtinut jo vuosisatojen rakkaustarinan... mikä tietenkin oli sitten kaikkea muuta.

Jos joku taho ois antanu mulle ennustajan lahjat, en
olisi odottanut siihen perjantaihin, vaan tavannut sen ihmisen vaikka niissä "koirankusetusrytkyissä." Mutta... en ollut enkä ole ennustaja, vaan erittäin epätäydellinen ihminen. Mun on vaan annettava tämä itselleni anteeksi.

Jos joskus näkisin sen ihmisen, sanoisin ainakin, että mielikuvituksessa voimme rakentaa kukkulan kaivamatta kuoppaa. Hetkeksi, pieneksi hetkeksi.

Olen ihminen, joka jää pohtimaan sanottua tai sanomatta jäänyttä asiaa pitkäksi aikaa. Yleensäkin siis sellainen, että kaikki se, mitä on itse tehnyt ja mitä itselle on sanottu ja tehty, vaikuttaa minuun hyvin pitkän aikaa.

Siksi toivonkin yhä, että saisin tavata ne kasvot, jotka kuuluvat ihmiselle, joka tuntui kuuntelevan minua enemmän kuin kukaan pitkään aikaan. Vaikka se kestikin vain pienen hetken, minulle se oli suurta.

Arki menee eteenpäin, on työtä ja vastuuta, asioita, joita pitää tehdä. Silti saan itseni joskus kiinni siitä, että ajattelen sitä ääntä, joka teki minuun vaikutuksen.

-Tiina-

Elämä on jännä asia siinä, että vaikeista ja murheellisistakin asioista voi oikeastaan olla kiitollinen. Olin koko viikonlopun (olen vieläkin, mutten ihan niin paljon) murheissani peruutetusta tapaamisesta, ja tänään sitten tuli omassa elämässä muita sen verran vaikeita asioita eteen, että sitä ei koko ajan murehdi perjantaita.

Tässä vielä linkkejä mun "voimabiiseihin:"

https://www.youtube.com/watch?v=J-1uB3IeZjM

https://www.youtube.com/watch?v=vbQXQtQAIms

https://www.youtube.com/watch?v=lq5qLHS76nk

Mietin tänään, missä vaiheessa ihminen viisastuu ja lakkaa toistamasta samoja virheitään? Vai ovatko ne edes virheitä, jos on luonnostaan ja eletyn elämän koulimana kiltti, luottavainen ja empaattinen, mutta toisaalta sellainen, ettei usko minkään hyvän, mitä mahdollisesti itselle voisi tapahtua, olevan totta?

Jos kokee tietyissä asioissa vain pettymyksiä ja surua, kuinka kauan jaksaa?

Tämä irc-galleria oli olemassa muistaakseni jo silloin, kun olin nuori, mutta itselläni tänne ei ollut tunnuksia. Tulin kirjautuneeksi tänne, koska annoin itselleni luvan yrittää tutustua uuteen ihmiseen ja tulin tänne lukemaan hänen ajatuksiaan. Nimimerkkiä Siru olen käyttänyt välillä joissakin paikoissa, ja se kuvaa hyvin sitä, miten pieneltä ja voimattomalta itsestä välillä tuntuu.

Se ihminen, joka oikeastaan minut irc-galleriaan johdatti... siitä ei sitten tullutkaan mitään, vaikka odotin asialta paljon. Taas elämä opetti, ettei olisi pitänyt odottaa liikaa. Vai opettiko se sitä, että pitää joka tapauksessa vain sitkeästi jatkaa?

Ystävät sanovat hyväksi ja rakkaaksi ihmiseksi, luovat uskoa tähän elämään. Jos sanonta "paistaa se aurinko joskus risukasaankin," milloin se paistaisi tännepäin?

Tai kyllä se välillä paistaakin, mutta silloin kun on kunnolla pilveä, ei edes muista, että se joskus on paistanut.

Syyllistää toinen, se on helppoa.
Esittää jotain, sekin on helppoa.
Valehdella jollekin, helppoa sekin.

Antaa anteeksi ja ymmärtää, se on vaikeaa.
Olla oma itsensä, sekin on vaikeaa.
Kertoa totuus, mahdotontako?