IRC-Galleria

Sorrow_Girl

Sorrow_Girl

Liikaa tyhjäpäit, liian vähän todellisia ihmisiä. Tämä on totuus eikä ole mun ongelma, jos se kirpasee, etkä totuutta kestä.
-Miranda-
Pysyttelin paikoillani, etten paljastaisi itseäni. Vaikka halusin nähdä Danielin ja keskustella asioista, en silti pystynyt vielä kohtaamaan häntä. Pystyin jälleen hengittämään normaalisti ja vetämään syvään henkeä, kun kuulin Danielin poistuvan huoneesta. Myöhemmin, näkisin hänet myöhemmin. Jännityksestä huolimatta minä nukahdin hetkiseksi. Ja kun heräsin, aurinko pilkotti verhon takana ja unisilla silmillä katsoin hetken ymmälläni ympärilleni. Kesti hetken aikaa, ennen kuin tajusin missä olin. Sivusilmällä havaitsin jonkun istuvan tuolilla, josta Mikael oli tuimasti minua tuijottanut edellisenä päivänä. Käänsin päätäni varovasti. Räpyttelin hetken aikaa silmiäni ja katselin Danielia. Hän oli Daniel, vaikka olikin muuttunut vuosien varrella huomattavan paljon. Minun rakas Daniel, oli jälleen kerran luonani. Danielin hiukset tosin olivat pitemmät, kuin silloin. Vaatteet olivat tyylikkäämmät, silmissä kovia kokeen katse. Kädet ja koko hänen kehonsa oli miehistynyt tämän kolmen vuoden aikana. Jos mitenkään mahdollista, niin hän on paljon komeampi kuin tavatessamme. Olin rakastunut jälleen. Ravistelin päätäni, ja koetin saada tuommoiset ajatukset pois päästäni. Ei! En saisi tunteitten taas viedä. Daniel oli tullut keskustelemaan kanssani. Ja meillä oli todella paljon keskusteltavaa. Paljon kysymyksiä kysyttävänä ja vastaamatta.
Â’Hei.Â’ Kuiskasin hiljaa ja vain katselin Danielia.
’Huomenta kultaseni. Nukuitko hyvin?’ Daniel katseli minua tiukasti, ja tuo ilme oli ristiriitainen hänen kohteliaitten sanojen kanssa.
’Hyvin, kiitos kysymästä. Anteeksi, kun kysyn näin suoraan, mutta mitä sinä teet täällä? Ja Miksi minut piti ”kidnapata” vanhalle asunnollesi?’ Tuijotin hiljaa häntä, odotellen vastausta.
’Mi amor. Älä ole vihainen Mikaelille. Hän tämän suunnitteli ja halusi sinut tänne, että varmasti tapaisimme. Jotta et voisi vältellä minua, niin kuin kolme vuotta sitten. Tulin selvittämään, missä on poikani. Aion viedä hänet Italiaan. Perheeni pariin, jossa hänen on parempi olla, kuin täällä valheen ja pinnallisuuden keskellä.’
Katsoin Danielia järkyttyneenä. En voinut uskoa korviani. Hänkö veisi juniorin Italiaan? Ei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia viedä poikaamme sijaisperheeltä. Tunsin pariskunnan, ja olin muutamia kertoja käynyt siellä katsomassa pikkuista. Mutta hän ei tiennyt olevansa adoptoitu ja että olin hänen äitinsä. Hänen oli hyvä olla siellä, missä oli. Häntä rakastettiin, enemmän kuin minä olisin koskaan voinut. Ja hänellä oli kaikki tarvitsema. Minä en olisi koskaan voinut tarjota hänelle mitään.

-Mari-
Juoksin pitkin katuja, kuin joku olisi ajanut minua takaa. Minun oli pakko päästä Mirandan luo ja suojella häntä Danielilta. Ei hän kestäisi uusintaa menneisyydestä. Hän oli niin herkkä ihminen. Hirttäisin Danielin paljain käsin, jos hän tekee Mirandalle jotakin. En salli hänen tuhoavan häntä uudestaan. Asioista ei puhuta, ja menneisyyteen ei katsota. Mutta Miranda ei kestäisi uusia temppuja. Viimeksi ei ollut kaukana. Suku ja sen kirot. Välillä tekisi niin mieli haistattaa pitkät, ottaa mieheksi joku renttu ja adoptoida, ettei suku jatkuisi ainakaan minun kautta. Veljen kautta se ei jatku, ei enää. Mirandan kautta jatkui ja suurempi vaara se hänellä on. Toivon kyllä, ettei juniori ole perinyt niitä osioita meidän suvusta. Koska vanhemmista sen on huomannut. Pinnallisuuden ja puhumattomuuden takana on suuria salaisuuksia. Niistä ei puhuta muille, eikä niistä puhuta kuin kerran kymmenessä vuodessa suvun kesken.
Matka tuntui kestävän iäisyyden. Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa taksi tai pyörä. Mutta pyörällä en ollut liikkunut vuosiin, ja taksilla kestäisi kumminkin. Minun olisi päästävä Mirandan luokse. Ja nopeasti.

-Miranda-
Tuijotimme Danielin kanssa toisiamme hetken aikaa vaitonaisina. En pystynyt vastaamaan hänen perättömiin syytöksiin. Daniel luuli vaitonaisuuteni johtuvan siitä, että hän oli osunut oikeaan. Hänen omahyväinen ilmeensä alkoi suututtaa minua ja kivahdin hänelle.
’Vai olisi sinun perheesi parissa parempi! Sinä et voi Miihaeli viedä noin vain! Hänellä on hyvä perhe, rakastavat vanhemmat ja sisaruksia. Hänen ei tarvitse saada tietää oikeista vanhemmistaan mitään. Hänen on parempi nyt. Sinä, enkä minä mene sotkemaan sitä kuviota! Onko selvä?’ Daniel silmissä näkyi hetken aikaa pientä järkytystä. Mutta nopeasti hän kokosi itsensä ja pohti seuraavia sanojaan.
’Vai on hänen nimensä Miihaeli. Minun setäni toinen nimi oli Miihael. Ja hänen mukaansa Mikael on saanut nimensä. Olet antanut lapsemme pois. Vaikka minä lupasin antaa kaikkeni ja tehdä meistä kunnollisen perheen. Olla vierelläsi aina.’
Katsoin Danielia epäuskoisena ja mieleni teki oksentaa. Hänen puheensa oikein tihkuivat valheita. Daniel oli vain kadonnut. Sanaakaan sanomatta, pieni kirje vain jäi jälkeen.
’Sinä katosit. Lähdin pois saadessasi tietää juniorista. Lähdin vain pois, etkä antanut kunnollista selitystä edes. Olin avuton. En voinut kertoa vanhemmilleni, enkä voinut turvautua muihin, kuin sisareeni. Hän auttoi minua raskauden aikana ja löysimme juniorille hyvän perheen. Tiedän, että lapsellamme on hyvä olla. Et mene sotkemaan nyt asioita. Ja minä en tahdo sinua takaisin elämääni. Lapsen kautta olemme sidoksissa aina, mutta ei niin pahoin, kuin jos olisin pitänyt lapsen. En minä olisi voinut häntä hoitaa ja antaa kaikkea tarvittavaa. Miksi sinä Daniel tulit takaisin?’
’Minähän sanoin jo. Tulin hakemaan poikaani ja selvittämään välejä. Minä rakastin ja rakastan edelleenkin vain sinua Miranda. Mutta sinä tiesit kyllä, että en voinut silloin vielä pysyvästi jäädä Suomeen. Minun piti käydä kotona purkamassa kihlaus ja setviä välejä perheen kanssa. Mutta kun soitin tiedustellakseni vointiasi ja kertoakseni palaavani kotiin muutaman päivän päästä, et suostunut puhumaa kanssani. Vaan joku vastasi puhelimeen ja puhui puolestasi. Kielsi minua enää soittamasta ja pitämästä yhteyttä.’
Â’Mari?Â’
’Ei, ei se ollut Mari. Olisin tunnistanut äänen. Hän ei kyllä esitellyt itseään, mutta veikkaisinko, että hän olisi ollut äitisi?’
’Äiti? Äiti ei tiedä tästä mitään! Enkä minä edes paljoa kotosalla ollut enää raskauden aikana. Ja kun H-hetki alkoi lähenemään, lähdimme Marin kanssa kiertämään Suomea. ”Retki” Suomen ympäri, oli selityksemme vanhemmille. Halusimme vähä matkustella ja tutustua paikkoihin. Kyllä me kiertelimmekin, mutta lähinnä kuitenkin olimme Rovaniemellä tuttujen luona ja kun juniori lopulta syntyi palasimme kotiin. Äiti ja isä ei tiedä salaisuudestamme mitään ja eivätkä saa tietää.’
’Kotiisi minä kyllä soitin, ja olin silloin ainakin melko varma, että se oli äitisi jonka kanssa puhuin. Hän vain huusi minulle ja kielsi enää soittamasta koskaan. Olin kuulemma pilannut sinun elämän ja myös heidänkin elämää, melkein tuhonnut maineenne. Mutta miten äitisi tiesi minusta, jos kerta hän ei edes tiennyt raskaudestasi?’ Tuijotimme toisiamme hetken aikaa vaitonaisina. Emme keksineet enää sanottavaa. Oli tullut valtavasti kysymyksiä lisää, joihin tarvittiin vastauksia. Mutta kumpikaan ei osannut sanoa mitään.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.