IRC-Galleria

Miksi minä kohtelin sinua niin kaltoin, että suljin sinut pois elämästäni? Miksi minusta tuli niin kusipää, miksi minä toden teolla hankkiuduin sinusta eroon? Miksi minä sanoin niin vahvat sanat, jotka varmasti kaikuvat mielessäsi joka kerta, kun minä tulen taas mieleesi.

Sinä otit minuun yhteyttä puolivuotta sitten, pitkän tauon jälkeen, syyllistämällä kuinka olen unohtanut ja sulkenut sinut pois elämästäni. Aloitit sen ikivanhan kilpailun, jota olit harrastanut silloin kauan aikaa sitten. Ja tällä kertaa, sinä jatkoit sitä. Tai ainakaan minä uskoin niin. Ilmoitin jo alussa, ensimmäisinä vastauksina, että minä en tahdo enää tulla vastapainoksi sinun tyhjälle vastustajan paikalle. Ymmärsit, että sinun piti muuttaa taktiikka pysyäksesi mukana raiteilla. Syyllistit minua, heti kun kieltäydyin haasteesta. Halusit herättää jotain, joka oli jo kuollut aikaa sitten, kadonnut kyynisyyden ja mustan loputtomaan mereen.
Vastasin välinpitämättömästi sinun syytteisiin, jolloin jouduit taas vaihtamaan taktiikkaasi. Välinpitämättömyyttä välinpitämättömyydelle.
Ja siitä se sitten lähti, olit nähnyt jo silloin suunnattomasti vaivaa ja kärsivällisyyttä, edes raottaaksesi oveani, edes hieman. Minä varoitin sinua, sanoin sinulle, että minä vihaan ihmisiä. Minä pelkään heitä, vihaan heitä, en siedä, tylsistyn, tuskastun, mitä tahansa. Minä vihaan ihmisiä. Ja niin sinä uskottelit, ettet ole samanlainen. Et tehnyt sitä suoraan, vaan jatkoit vieläkin välinpitämättömyyttäsi.
Ja niin minä sitten avasin sitä ovea, päästin sinut katsomaan mitä olen. Kysyit kysymyksiä, pommitit niistä vaikeimmilla, raivostuit minun outoihin vastauksiin ja syytit minua niistä. Siinä vaiheessa ovi oli lämähtää kiinni; vaihdoit nopeasti uutta aihetta kehiin.
Ja niin tämä pieni leikki jatkoi, sinä lypsit minusta haluamasi vastauksia, kurkistit unelmiini ja leikit mukana. Sekoitin asioita mukaan, joita kukaan ei voi hyväksyä tai ymmärtää, en edes minä itse; ja niin sinä hymyilit mukana ja nyökytit päätäsi. Esitit. Näyttelit, leikit, vedit naruista. Astuit samalla siihen miinaan, jonka olin mukaan laittanut ja taas iskin ovea kiinni.
Pitkä oli hiljaisuus välillämme, kunnes taas pitkin lausein ja "en ymmärrä"-selitysten mukaan avasin ovea, hitaasti taas. Ihmettelin, että mikä helvetti siinä on, että roikut mukana kuin takiainen. Raivostuit, ettet sinä ole mikään helvetin takiainen.

Ja niin taas, pitkät kuukaudet tämä sama sirkus jatkui. Jatkettiin unelmien, jopa yhteisten, luomista emmekä välittäneet siitä, että ilmassa hehkuu vihan ja pelon vävähdyksiä, jotka purkaantuivat taas.
Sinä raivostuit ja suljit itsesi pois, jolloin minä taas koputin ja otin sinut mukaan. Ja niin, olit saanut jo yhden erän ja varmasti olit ylpeä siitä.

Vaan eipä paljoakaan aika ehtinyt juosta tuosta hetkestä, kunnes tajusin jotain. Olet todellakin ollut todella sitkeästi mukana, olen keksinyt syitä, joista raivostua ja iskeä välit poikki. Olen sylkenyt koko maailmasi päälle, kierrellen ja suoraan ja sinä pyyhit syljet pois, etkä välittänyt. Ja kun iskit takaisin, loukkaannuin kuin kakara ja uhkasin lähteä. Sinnikkyytesi on ihailtavaa. Tosin, liiankin sitkeää. Piti olla jotain suurta, joka sai sinut roikkumaan noinkin tiiviisti perässäni.

"Haluan vain, että olemme ystäviä!"
Niin, niin tietenkin. Näet niin paljon vaivaa, jonkun pienen hankalan kusipään takia, vain koska haluat olla ystävä. Kyllä, todellakin niin, en epäile sekuntiakaan. En yhtäkään. Selitys ei minulle kelvannut; halusin syyn esiin.
Mikä tahansa vastaus oli, en koskaan tule tietämään. Kiertelit, kaartelit, vaihtelit, katosit, pyörtelit kyllästymiseen saakka tuota kysymystä, joten minun piti keksiä toinen lähestymistapa.
Käytin vertauskuvia, pieniä sivupolkuja muurisi taakse, mutta ymmärsit ne ja raivostuit niistä. Kieltäydyit ottamasta itsestäsi vertauskuvallista kohtaa, kieltäydyit avaamasta sitä tiedon ovea. Siinä oli joko kaksi ratkaisua;
- Sinusta oli hauskaa, että saat pitää jotakuta idioottia pilkkanasi.
- Sinä rakastit minua.

Ylempi on minun mielestäni paljon parempi vastaus tähän, tosin vastausta en tiedä vieläkään. Voi olla, että molemmat olivat väärin. Omituista se oli kuitenkin, minun mielestäni. Liiankin, jokin juju siinä oli pakko olla.

Mietin pitkään, joka päivä kun tein töitä tai kävelin kotiin, luin. Joka yö, kun yritin saada unta ja nähdä mukavia unia. Ja sitten vasta, eräänä päivänä kun selasin vanhoja viestejä ja keskusteluita, minä löysin sen.
Se ikivanha syy, alistaa toinen, näyttää, että on vahvempi, saada toinen konttaamaan perässä, eikä hyvässä vaan pahassa. Ja ymmärsin, että sinä todellakin olet niin kiero, että voisit sitä tahtoa. Joka tunti, kun sitä tarkemmin mietin, se näytti todellisemmalta ja tarkemmalta. Niin sen oli pakko olla. Ja mitä enemmän ajattelin, sen suuremmin raivostuin.
Minä olinkin se suuri idiootti, jota vedetään narusta ja nauretaan kavereille.

Joten lähetin sinulle yhden pienen viestin. Huokaisin sen "GL HF", kun en saanut vastausta polttavaan kysymykseen. Laitoin perussyyt viestiin, juuri sellaiset ärsyttävät, pienet valheet jotka sinä varsin hyvin tiedät. Ajattelin, että se saisi sinut lopullisesti viskaamaan sen pienen aatteesi ( mikä onkaan ) pois käsistäsi ja keskittyä paljon hedelmällisimpiin kohteisiin.
Ei. Sinä olit sinnikäs, käyttäen sen viimeisen mahdollisen kortin, joka sinulla oli. Ja niin, lähetit vastauksia kysymättömiin kysymyksiin, mutta et mitään, mikä olisi minua tyydyttänyt.
Ja vahinko oli jo tehty. Vastasin lujemmin, ankarammin, kunnes lopulta pyysin sinua suoraan pitämään sen pääsi ummessa ja painumaan helvettiin.
Kymmenen minuuttia minä luulin, että olit niin tehnyt. Ja sitten se alkoi taas.
Syyllistäminen, haukkuminen, säällistäminen kiersivät yhden kerran kerää. Ja lopulta, lähes loputon vastausten jono.
Ja sitten minä vastasin, että; "Hyvä on. Sinä voitit. Olet älykkäämpi ja viisaampi. Sinä voitit. Lopeta."
Ja vastaukseksi tuli "Ok."

Se ei tuntunut voitolta. Ei sinulle. Olisit tahtonut ennen, mutta homma kusi käteen. Minä katosin sormiesi lävitse, takaisin harmaaseen utuun josta minut kerran olit löytänyt.
Toivot, että polkumme kohtaavat. Niinhän sinä varmaan teetkin - tai tuskimpa, ei enää kun olen sinun antanut voittaa. Vaikka se voitolta ei tunnukkaan.
Tuijotin kymmenen minuuttia ulos ikkunasta, kuuntelin melankolisia lauseita musiikin tahdissa, liikkumatta ja puhumatta, kunnes joku molopää tuli kysymään, että olenko minä kunnossa.
"Syöksy hanuriin.", minä murahdin ja lähdin liikkeelle.
Matka takaisin kotiin oli pisin ja kylmin jota olen kävellyt pitkään aikaan. Joko siksi, että tälläkertaa minä olin todellakin hävinnyt, tai sitten olen tehnyt suurimman virheen jota olen koskaan tehnyt.
Pyyhin mielestäni sen kaukaisen unen, jossa sinä heilutat olkapäitäsi sombero päässäsi ja naurat jollekin typerälle heitolle. Ja nyt, kun unelmissani katson oikealle, pelkääjän paikalle, en enää näe käpertynyttä vaaleapäistä tyttöä nukkumassa ikkunaa vasten.

Sinä sait jonkin tunteen heräämään, kylmettyneen ja tuskastuneen sydämen lyömään muutaman kerran. Muutaman pienen kerran, tunsin lämpöä rinnassani jälleen. Niin paljon vaivaa, niin paljon unelmia viesteinä. Joka aamu, joka ilta ja päivä.
Ja nyt, kun minä vuodatan sinulle tätä viimeistä viestiä, jota et koskaan tule myöntämään lukeneesi, minä tunnen palan nousevan kurkkuun.
Ei siksi, että olisin rakastanut sinua ja viskannut sinut pois kuin rätin.
Vaan siksi, että unelmia ei enää ole. Ei ole enää mitään johon tarttua, johon takertua ja ajatella, että se jonain päivänä tulee olemaan totta.
Ainoa lohtu, joka minulla on, on todellakin sinun lauseesi, jossa kaukonäköisesti ennustat tapahtuneen.

"En usko, että me tulemme koskaan olemaan mitään."
"Minulla on minun omani, miksei sinulla ole?"
"En koskaan tule pitämään sinusta sinuna."
"Olet hankalin kusipää jota olen tuntenut, eikä tämä ole pahalla."

Viimeisin ei liity tapahtuneeseen - sinun vihainen syytöskommentti tapahtuneesta on kuin tippa meressä, se ei vaikuttanut mihinkään.

Niin, minä olen pahoillani. Olen niin pahoillani. Minä luovutin, en usko että sinä tulet koskaan muutenkaan olemaan vierelläni tai tukenani tai tuettavani, joten miksi elättää unelmia?
Miksi elättää pölyisiä, puolivalheellisia, typeriä unelmia pieninä, merkitysettöminä viesteinä?
Siksi, että ne toisivat ihmiselle lämpöä ja lohtua, lupaamalla olematonta? Niinkuin lainaa, jota ei koskaan saa ja joka päivä väittää, että se on seuraavana päivänä tilillä.
Viimeinen toivo, ettei ihminen vajoaisi kokonaan mustaan melankoliaan.

Joten unohtukaamme tähän vaihtuu "unohdun tähän".
Tiemme erkanivat, sinä kuljet ylpeänä, vahvana naisena omaasi ja minä kuljen, ikuisesti muserrettuna pikkulapsena omaa, pientä tietäni jota koristaa vain lasiset, särkyvät unelmat.

Sinulle, minä vuodatin kyyneleen.

En ole unelmasi.

Jälkipyykkinä sanotaanko, että minä en usko, että hän koskaan tulee vastaamaan tähän viestiin millään tavalla, vaikka niin ehkä toivonkin.
Minä toivoin, että hän olisi tarttunut minuun, vaikka se mahdottomalta tuntuikin. Hän nautti siitä, selvästi, että pääsi kieltämään itsensä.
Niinkuin lähes kuka tahansa nainen.
Mutta minä olen aina ollut se nurkkakoriste. Tuntuu, että minut on luotu kävelemään pimeät ja kylmät tiet yksin, yöt nukkumaan yksin - ystävättä ja rakkaitta.
Hauskinta tässä on se, että tärkeimmät ihmiset minulle olivat molemmat Lauroja. Toista minä rakastin, toiseen en koskaan yltänyt.
Tämähän on minun vikani, minun syyni. " - koska sinä et näköjään halua."
Mutta halusitko sinä? Et, et minun silmissäni. Minun silmissäni sinä olet valehteleva seireeni, et osaa perustella väitteitäsi, mutta eihän kukaan osaa.
Sinun silmissäsi minä olen mitätön itsesäälijä -
mutta enkö minä näin sanonut jo alussa? Olisit kiinnittänyt huomiota.

Jäähän sinulle vielä se toinen. . . ja ne viisi muuta, joita pyörität samaan aikaan.
Joten mitä yhdestä pikkusielusta?

Nyt minä ehkä ymmärrän, että mikä sinussa oli niin tärkeää minulle. Mikä minulle oli niin pyhää sinussa.
Voi, kuinka minä rakastankaan sitä. Ja sen perusteella, kaikista paras keino on lopettaa, ennenkuin petyt ja särjet sydämesi. Koska nyt, oli tarina miten oli, sinuun ei satu. Tai ei satu niinkään paljon, kuin olisi voinut sattua.
Sinä tuskin tunnet värinää vatsassasi ja paksua palaa kurkussasi, kihelmöintiä silmäkulmissasi kun tätä luet. Minä tunnen, kun minä kirjoitan.
Ja ainakun lopetan kirjoittamisen, värinä voimistuu.
Voinko koskaan lopettaa tätä, kirjoittamista ikuisuuden suurimmasta naurusta,
espoolaisesta kyynikosta, joka uskoi rakkauteen?