IRC-Galleria

Miksi minä kohtelin sinua niin kaltoin, että suljin sinut pois elämästäni? Miksi minusta tuli niin kusipää, miksi minä toden teolla hankkiuduin sinusta eroon? Miksi minä sanoin niin vahvat sanat, jotka varmasti kaikuvat mielessäsi joka kerta, kun minä tulen taas mieleesi.

Sinä otit minuun yhteyttä puolivuotta sitten, pitkän tauon jälkeen, syyllistämällä kuinka olen unohtanut ja sulkenut sinut pois elämästäni. Aloitit sen ikivanhan kilpailun, jota olit harrastanut silloin kauan aikaa sitten. Ja tällä kertaa, sinä jatkoit sitä. Tai ainakaan minä uskoin niin. Ilmoitin jo alussa, ensimmäisinä vastauksina, että minä en tahdo enää tulla vastapainoksi sinun tyhjälle vastustajan paikalle. Ymmärsit, että sinun piti muuttaa taktiikka pysyäksesi mukana raiteilla. Syyllistit minua, heti kun kieltäydyin haasteesta. Halusit herättää jotain, joka oli jo kuollut aikaa sitten, kadonnut kyynisyyden ja mustan loputtomaan mereen.
Vastasin välinpitämättömästi sinun syytteisiin, jolloin jouduit taas vaihtamaan taktiikkaasi. Välinpitämättömyyttä välinpitämättömyydelle.
Ja siitä se sitten lähti, olit nähnyt jo silloin suunnattomasti vaivaa ja kärsivällisyyttä, edes raottaaksesi oveani, edes hieman. Minä varoitin sinua, sanoin sinulle, että minä vihaan ihmisiä. Minä pelkään heitä, vihaan heitä, en siedä, tylsistyn, tuskastun, mitä tahansa. Minä vihaan ihmisiä. Ja niin sinä uskottelit, ettet ole samanlainen. Et tehnyt sitä suoraan, vaan jatkoit vieläkin välinpitämättömyyttäsi.
Ja niin minä sitten avasin sitä ovea, päästin sinut katsomaan mitä olen. Kysyit kysymyksiä, pommitit niistä vaikeimmilla, raivostuit minun outoihin vastauksiin ja syytit minua niistä. Siinä vaiheessa ovi oli lämähtää kiinni; vaihdoit nopeasti uutta aihetta kehiin.
Ja niin tämä pieni leikki jatkoi, sinä lypsit minusta haluamasi vastauksia, kurkistit unelmiini ja leikit mukana. Sekoitin asioita mukaan, joita kukaan ei voi hyväksyä tai ymmärtää, en edes minä itse; ja niin sinä hymyilit mukana ja nyökytit päätäsi. Esitit. Näyttelit, leikit, vedit naruista. Astuit samalla siihen miinaan, jonka olin mukaan laittanut ja taas iskin ovea kiinni.
Pitkä oli hiljaisuus välillämme, kunnes taas pitkin lausein ja "en ymmärrä"-selitysten mukaan avasin ovea, hitaasti taas. Ihmettelin, että mikä helvetti siinä on, että roikut mukana kuin takiainen. Raivostuit, ettet sinä ole mikään helvetin takiainen.

Ja niin taas, pitkät kuukaudet tämä sama sirkus jatkui. Jatkettiin unelmien, jopa yhteisten, luomista emmekä välittäneet siitä, että ilmassa hehkuu vihan ja pelon vävähdyksiä, jotka purkaantuivat taas.
Sinä raivostuit ja suljit itsesi pois, jolloin minä taas koputin ja otin sinut mukaan. Ja niin, olit saanut jo yhden erän ja varmasti olit ylpeä siitä.

Vaan eipä paljoakaan aika ehtinyt juosta tuosta hetkestä, kunnes tajusin jotain. Olet todellakin ollut todella sitkeästi mukana, olen keksinyt syitä, joista raivostua ja iskeä välit poikki. Olen sylkenyt koko maailmasi päälle, kierrellen ja suoraan ja sinä pyyhit syljet pois, etkä välittänyt. Ja kun iskit takaisin, loukkaannuin kuin kakara ja uhkasin lähteä. Sinnikkyytesi on ihailtavaa. Tosin, liiankin sitkeää. Piti olla jotain suurta, joka sai sinut roikkumaan noinkin tiiviisti perässäni.

"Haluan vain, että olemme ystäviä!"
Niin, niin tietenkin. Näet niin paljon vaivaa, jonkun pienen hankalan kusipään takia, vain koska haluat olla ystävä. Kyllä, todellakin niin, en epäile sekuntiakaan. En yhtäkään. Selitys ei minulle kelvannut; halusin syyn esiin.
Mikä tahansa vastaus oli, en koskaan tule tietämään. Kiertelit, kaartelit, vaihtelit, katosit, pyörtelit kyllästymiseen saakka tuota kysymystä, joten minun piti keksiä toinen lähestymistapa.
Käytin vertauskuvia, pieniä sivupolkuja muurisi taakse, mutta ymmärsit ne ja raivostuit niistä. Kieltäydyit ottamasta itsestäsi vertauskuvallista kohtaa, kieltäydyit avaamasta sitä tiedon ovea. Siinä oli joko kaksi ratkaisua;
- Sinusta oli hauskaa, että saat pitää jotakuta idioottia pilkkanasi.
- Sinä rakastit minua.

Ylempi on minun mielestäni paljon parempi vastaus tähän, tosin vastausta en tiedä vieläkään. Voi olla, että molemmat olivat väärin. Omituista se oli kuitenkin, minun mielestäni. Liiankin, jokin juju siinä oli pakko olla.

Mietin pitkään, joka päivä kun tein töitä tai kävelin kotiin, luin. Joka yö, kun yritin saada unta ja nähdä mukavia unia. Ja sitten vasta, eräänä päivänä kun selasin vanhoja viestejä ja keskusteluita, minä löysin sen.
Se ikivanha syy, alistaa toinen, näyttää, että on vahvempi, saada toinen konttaamaan perässä, eikä hyvässä vaan pahassa. Ja ymmärsin, että sinä todellakin olet niin kiero, että voisit sitä tahtoa. Joka tunti, kun sitä tarkemmin mietin, se näytti todellisemmalta ja tarkemmalta. Niin sen oli pakko olla. Ja mitä enemmän ajattelin, sen suuremmin raivostuin.
Minä olinkin se suuri idiootti, jota vedetään narusta ja nauretaan kavereille.

Joten lähetin sinulle yhden pienen viestin. Huokaisin sen "GL HF", kun en saanut vastausta polttavaan kysymykseen. Laitoin perussyyt viestiin, juuri sellaiset ärsyttävät, pienet valheet jotka sinä varsin hyvin tiedät. Ajattelin, että se saisi sinut lopullisesti viskaamaan sen pienen aatteesi ( mikä onkaan ) pois käsistäsi ja keskittyä paljon hedelmällisimpiin kohteisiin.
Ei. Sinä olit sinnikäs, käyttäen sen viimeisen mahdollisen kortin, joka sinulla oli. Ja niin, lähetit vastauksia kysymättömiin kysymyksiin, mutta et mitään, mikä olisi minua tyydyttänyt.
Ja vahinko oli jo tehty. Vastasin lujemmin, ankarammin, kunnes lopulta pyysin sinua suoraan pitämään sen pääsi ummessa ja painumaan helvettiin.
Kymmenen minuuttia minä luulin, että olit niin tehnyt. Ja sitten se alkoi taas.
Syyllistäminen, haukkuminen, säällistäminen kiersivät yhden kerran kerää. Ja lopulta, lähes loputon vastausten jono.
Ja sitten minä vastasin, että; "Hyvä on. Sinä voitit. Olet älykkäämpi ja viisaampi. Sinä voitit. Lopeta."
Ja vastaukseksi tuli "Ok."

Se ei tuntunut voitolta. Ei sinulle. Olisit tahtonut ennen, mutta homma kusi käteen. Minä katosin sormiesi lävitse, takaisin harmaaseen utuun josta minut kerran olit löytänyt.
Toivot, että polkumme kohtaavat. Niinhän sinä varmaan teetkin - tai tuskimpa, ei enää kun olen sinun antanut voittaa. Vaikka se voitolta ei tunnukkaan.
Tuijotin kymmenen minuuttia ulos ikkunasta, kuuntelin melankolisia lauseita musiikin tahdissa, liikkumatta ja puhumatta, kunnes joku molopää tuli kysymään, että olenko minä kunnossa.
"Syöksy hanuriin.", minä murahdin ja lähdin liikkeelle.
Matka takaisin kotiin oli pisin ja kylmin jota olen kävellyt pitkään aikaan. Joko siksi, että tälläkertaa minä olin todellakin hävinnyt, tai sitten olen tehnyt suurimman virheen jota olen koskaan tehnyt.
Pyyhin mielestäni sen kaukaisen unen, jossa sinä heilutat olkapäitäsi sombero päässäsi ja naurat jollekin typerälle heitolle. Ja nyt, kun unelmissani katson oikealle, pelkääjän paikalle, en enää näe käpertynyttä vaaleapäistä tyttöä nukkumassa ikkunaa vasten.

Sinä sait jonkin tunteen heräämään, kylmettyneen ja tuskastuneen sydämen lyömään muutaman kerran. Muutaman pienen kerran, tunsin lämpöä rinnassani jälleen. Niin paljon vaivaa, niin paljon unelmia viesteinä. Joka aamu, joka ilta ja päivä.
Ja nyt, kun minä vuodatan sinulle tätä viimeistä viestiä, jota et koskaan tule myöntämään lukeneesi, minä tunnen palan nousevan kurkkuun.
Ei siksi, että olisin rakastanut sinua ja viskannut sinut pois kuin rätin.
Vaan siksi, että unelmia ei enää ole. Ei ole enää mitään johon tarttua, johon takertua ja ajatella, että se jonain päivänä tulee olemaan totta.
Ainoa lohtu, joka minulla on, on todellakin sinun lauseesi, jossa kaukonäköisesti ennustat tapahtuneen.

"En usko, että me tulemme koskaan olemaan mitään."
"Minulla on minun omani, miksei sinulla ole?"
"En koskaan tule pitämään sinusta sinuna."
"Olet hankalin kusipää jota olen tuntenut, eikä tämä ole pahalla."

Viimeisin ei liity tapahtuneeseen - sinun vihainen syytöskommentti tapahtuneesta on kuin tippa meressä, se ei vaikuttanut mihinkään.

Niin, minä olen pahoillani. Olen niin pahoillani. Minä luovutin, en usko että sinä tulet koskaan muutenkaan olemaan vierelläni tai tukenani tai tuettavani, joten miksi elättää unelmia?
Miksi elättää pölyisiä, puolivalheellisia, typeriä unelmia pieninä, merkitysettöminä viesteinä?
Siksi, että ne toisivat ihmiselle lämpöä ja lohtua, lupaamalla olematonta? Niinkuin lainaa, jota ei koskaan saa ja joka päivä väittää, että se on seuraavana päivänä tilillä.
Viimeinen toivo, ettei ihminen vajoaisi kokonaan mustaan melankoliaan.

Joten unohtukaamme tähän vaihtuu "unohdun tähän".
Tiemme erkanivat, sinä kuljet ylpeänä, vahvana naisena omaasi ja minä kuljen, ikuisesti muserrettuna pikkulapsena omaa, pientä tietäni jota koristaa vain lasiset, särkyvät unelmat.

Sinulle, minä vuodatin kyyneleen.

En ole unelmasi.

Jälkipyykkinä sanotaanko, että minä en usko, että hän koskaan tulee vastaamaan tähän viestiin millään tavalla, vaikka niin ehkä toivonkin.
Minä toivoin, että hän olisi tarttunut minuun, vaikka se mahdottomalta tuntuikin. Hän nautti siitä, selvästi, että pääsi kieltämään itsensä.
Niinkuin lähes kuka tahansa nainen.
Mutta minä olen aina ollut se nurkkakoriste. Tuntuu, että minut on luotu kävelemään pimeät ja kylmät tiet yksin, yöt nukkumaan yksin - ystävättä ja rakkaitta.
Hauskinta tässä on se, että tärkeimmät ihmiset minulle olivat molemmat Lauroja. Toista minä rakastin, toiseen en koskaan yltänyt.
Tämähän on minun vikani, minun syyni. " - koska sinä et näköjään halua."
Mutta halusitko sinä? Et, et minun silmissäni. Minun silmissäni sinä olet valehteleva seireeni, et osaa perustella väitteitäsi, mutta eihän kukaan osaa.
Sinun silmissäsi minä olen mitätön itsesäälijä -
mutta enkö minä näin sanonut jo alussa? Olisit kiinnittänyt huomiota.

Jäähän sinulle vielä se toinen. . . ja ne viisi muuta, joita pyörität samaan aikaan.
Joten mitä yhdestä pikkusielusta?

Nyt minä ehkä ymmärrän, että mikä sinussa oli niin tärkeää minulle. Mikä minulle oli niin pyhää sinussa.
Voi, kuinka minä rakastankaan sitä. Ja sen perusteella, kaikista paras keino on lopettaa, ennenkuin petyt ja särjet sydämesi. Koska nyt, oli tarina miten oli, sinuun ei satu. Tai ei satu niinkään paljon, kuin olisi voinut sattua.
Sinä tuskin tunnet värinää vatsassasi ja paksua palaa kurkussasi, kihelmöintiä silmäkulmissasi kun tätä luet. Minä tunnen, kun minä kirjoitan.
Ja ainakun lopetan kirjoittamisen, värinä voimistuu.
Voinko koskaan lopettaa tätä, kirjoittamista ikuisuuden suurimmasta naurusta,
espoolaisesta kyynikosta, joka uskoi rakkauteen?

- Uskotko sinä Karman lakiin, auraan jne?

Uskon enemmänkin krapulaan - ainoa mitä voit pahoista teoista kärsiä, voinee olla vastareaktio muilta ihmisiltä. Esimerkiksi, sinä varastat kaupasta rahat ja isket kauppiasta pampulla päähän - sinut saadaan kiinni, sinulta otetaan rahat ja saat varmasti pampusta päähän, enemmän kuin kerran.
Jos Karman laki olisi totta, niin minä olisin jo miljonääri sillä perusteella mitä minä olen tehnyt muille ihmisille. Siis, ihan oikeasti, en valehtele tässä.
Kyynikkokin voi olla hyvätapainen ja kohtelias ihminen.

Auraan? Uskon enemmän vaistoon kuin auraan. Jos edessäni olisi yksisilmäinen merirosvo, jolla olisi viisisataa arpea ympäri kasvoja ja toinen käsi puuttuu ja tuo herrasmies pyytäisi minua lainaamaan hänelle 500€, niin enhän minä sano että; "Aurastasi näen, että olet kohtuu epävakaa ihminen. Ei kiitos."
Mielummin en sanoisi mitään ja juoksisin karkuun, aivan vaiston ohjaamana.

Et angstaa vastauksista.

Kaikki me ihailemme jotakuta - salaisesti tai julkisesti. Pidämme heitä salaisessa paikassa sydämessämme, siinä pienessä sopukassa jota emme usein muille näytä. Joillakin se on oma äiti, joillakin vahva isä tai veli. Joillakin - taasen - joku muu.
Tästä vahvimmasta roolimallista, legendasta ja unelmasta, emme usein voi muille kertoa. Siksi keksimme muita, korvaavia idoleita. ( "Siis miksenmä näytä samalta ku Britney?" "Hitto Muhammed Ali oli kova jätkä, jos mäki osaisin lyödä niin nopeesti ja väistellä niin kauniisti!" )
Mutta meillä jokaisella on salaisempi, rakkaampi idoli joiden perään me katsomme ja toivomme, että he katsoisivat meidän yllemme.
Niin on minullakin.

Niin, ketä minä ajattelen, ihailen ja yritän samaistuttaa itseeni.
Judge Roy Bean. Ah, amerikkalainen länkkärilegenda vuodelta 1820 eteenpäin. Ei siinä, että hän olisi todellisuudessa ollut sellainen, jonkalainen minä nyt hänen kuvittelen olevan, mutta hän oli kuitenkin Äijä.
Roy Bean oli mies, joka ajatteli sydämellään oikeuden asiat Langtryn pienessä hiekkakaupungissa. Hänellä ei ollut vankilaa, joten hän rankaisi "rikollisia" omilla tavoillaan. Rikollisilla hän tarkoitti ihmisiä, jotka olivat Häntä kohtaan epäeettisiä ja moraalittomia - eli kusipäitä tai ihmisiä, jotka laiminlöivät velvollisuuksiaan.
Rangaistukseksi hän käytti sakkoja, jotka menivät hänen omaan taskuunsa. Tosin, kaupungin asukkaat olivat kohtalaisen turvassa hänen allaan. Ainakin luulisin näin - jos et aukonut lärviäsi, niin sait jotenkuten rauhassa tehdä asioitasi. Järjestys pysyi.
Legendan mukaan hän oli Hirttäjä, sillä pahimmista rikoksista hän rankaisi vain yhdellä tavalla - hirttämällä. Oli hän ampunut rikoksentekijän hirttämistä ennen tai ei.
Kaupungin hän nimesi rakkaimman naisidolinsa mukaan, Jumalatarmaisen Lilly Langtryn mukaan - jolle Tuomari kirjoittelikin kirjeitä.

"Minä en ole koskaan nähnyt sinua, tahi kuullut sinun laulavan - mutta sinä valaiset yöni, tuot minulle lämpöä minun yksinäisissä ja kylmissä öissäni. Minä olen ylpeä siitä, että olen saanut palvoa sinua.
Sinun Ihailiasi ja suojeliasi - Tuomari Roy Bean"

Taisivat nuo olla hänen viimeisimmät sanansa hänen viimeisimmästä kirjeestään neiti Lilly Langtrylle. Naiselle, jota hän palvoi kaikista eniten kaikista naisista.

Jokatapauksessa, Roy Bean oli siinä oikeassa, että Laki ei ole Oikeus. Eikä Oikeus ole aina Laki. Lain puitteissa voidaan tänäpäivänä tehdä lähes mitä vain, voidaa murhata ihmisiä ja voidaan ottaa heidän omaisuus pois - vain koska se on laillista. Onko se oikeutettua? Onko se Oikeutta?
Ei.
Laki ei ollut tuon miehen este Oikeudelle. Eikö, jokatapauksessa, Oikeus ole lähempänä ihmistä kuin kaukainen ja kylmä laki? Eikö lain pitäisi olla oikeuden saattopoika, eikä itsenäinen vuori ihmisen niskoilla ja ajaa Oikeutta lokaan?
Kuinka moni ihminen on enää samanlainen, kuin Tuomari Roy Bean? Ei enää kovin moni. Oikeastaan - ei enää kukaan.
Mutta täytyy muistaa, että Roy Bean oli ihminen myös ja hän itse myös sen tiesi. Rikolliset, moraalittomat ja epäeettiset ihmiset pääsivät maksamaan hänelle rikoksistaan, joka oli huomattavasti oikeudenmukaisempaa kuin Lain puutteessa heidän ohjaaminen vapauteen tai lievempiin tuomioihin, kuin kahden dollarin sakkoihin tai hirttoköyteen.
On tapaus(tapauksia) jolloin Roy Bean on näyttänyt, ettei hänkään ole ihmistä enempää.
Eräs kiinalainen murhattiin erään Irlantilaisen miehen kädestä ja tuolla Irlantilaisella oli <paljon> ystäviä, jotka sanoivat, että jos tämä Irkku todetaan syylliseksi, he kaikki lähtevät kapinoimaan.
Roy Bean hieroi pistoolia partaansa, sitten baaripöytäänsä, selaten lakikirjaansa loputtoman kärsivällisesti - sivu sivulta hänen silmänsä selasivat lakitekstejä. "Eip - ei mitään kinkeistä. Juttu suljettu."

Jokatapauksessa, hän on ihminen jonka kanssa minä haluaisin istua, edes hetken. Ja pelata ehkä erän pokeria. Vain että pääsisin näkemään hänet, katsomaan hänen silmiinsä ja ehkä, keskustelemaan hetken hänen oikeudenkäsitteistä. Olisin hänelle vain "poju", mutta se ei haittaisi.
Yksi huikka hänelle, Tuomari Roy Beanille, kun meni potkaisemaan tyhjää vuotta aikaisemmin, kuin unelmiesi nainen tuli etsimään häntä.

Yhdysvaltojen vittuilukilpailun parhaimpia:

"Ya' mother is so stupid, that she calls ya nigga' Snowwhite!"
"Ya' mother is so fat, that if she would swim in 'da damn ocean, the US fleet would thin' that she's a battleship!"
"Ya' mother is so stupid and black, that she has to eat licorice with white gloves, that she wouldn't eat her own fingers!"
"Ya' mother is so black, that she couldn't hide to Southpole at all!"
"Ya' mother so ugly, that even the catholic church wouldn't take her in!"
"Atleast we know, what Bobby Clartons and Michael Jacksons baby would look like."
"You'r so stupid, that your momma' has to teach how to do it, by standing next to 'ya and telling advices!"
"You'r teeth are so yellow, that when you grin really wide, you look like the Golden Helmet of New Yorkers."

Yksi suomenkielinen lause, jolla voitat tuon perusteella kaikki Yhdysvaltailaiset vittuiliat.

Sentään minä osaan näyttää kartasta oman kotimaani.
"Atleast I can point <my> homecountry from the world atlas."

Kuulemma 5% Yhdysvaltalaisista ei kykene siihen.
Aika paha.

"Ouuuuh, she BURNS!"

Miksi elokuvat ovat täynnä tyhmiä ihmisiä? Ei puhuta ainoastaan nyt Scream-luokan leffoista, vaan yleensä? Laitampa teille kategorioita ja parhaimpia esimerkkejä.

[Kliseet]

Siis jumalauta. Jos jossain, niin juuri tässä kategoriassa, on tyhmiä ihmisiä. Ei varsinaisesti lahjakkuuksiltaan tyhmiä, vaan idiootteja. I-di-oot-te-ja, I-d-i-o-o-t-t-e-j-a, ääliöitä!
Tarinan sankari on ylikomea ja lihaksikas adonis, jolla on takataskussa vähintään insinöörikoulutus - silti hän tekee raskaita raksahommia. Hänet käsittäisi aivan loistavaksi veijariksi, joka on vähintäänkin MacGyver ja Puuhapete että Duke Nukem yhdessä.
Melkein.
He paljastuvat olevan liian yksinkertaisia olentoja, jotka juoksevat ja huutavat naispäänäytteliän nimeä kuin eivät osaisi mitään muuta huutaa - välittämättä siitä, että se Otus joka kauhua siinä kylvää, voisi olla hyvin tapettavissa muutamalla pistoolinlaukauksessa.
Vaikkakin päähenkilöllä olisi tuo vähintään .44-luokan pienoistykki povarissa, hän sitä tuskin käyttää, tai jos käyttääkin, niin ampuu ohitse. Helvetti vieköön, jos 400 metrin on viisimetrinen, jumalaton karhu viidellätuhannella terävällä hampaalla ja juoksee sinua kohti; miten voit ampua <ohitse> sinun vähintään 6-luotisen lippaasi?
Et mitenkään! Itse en ainakaan voisi.
On harva elokuva, missä mies on alakynnessä Petoa / Haamua vastaan ja hän tietää mitä tekee. Vielä harvemmassa hän tuhoaa tuon otuksen, jonka tekemisen käsikirjoittajat ovat jostain syystä laittaneet 140 senttiselle, hysteerisesti kiljuvalle akalle joka kokoaa itsensä liian myöhään - elokuvan loppuminuuteilla.
Tosin, olen nähnyt niitäkin jossa päähenkilö tekee oikean ratkaisun. Nimeltämainitsematon "pimeästä tulleet öttiäiset part viisisataa" miespäähenkilö rikkoo palokaapin ikkunan, nappaa sen teräskirveen ja lossauttaa isoa pahaa ölliäistä suoraan silmien väliin, eikä lopeta ennenkuin otus on osissa.

Naispäähenkilöt kuvataan juuri tuon otsikon alla: Naispäähenkilöt.
Ei ole yhtä ainoaa leffaa, jossa tuo naispäähenkilö ei olisi pahoinpidelty, syrjeksitty nurkkakoriste tai sitten todella henkisesti tasapainoton yksilö joka vihaa kaikkea ja kaikkia - paitsi tuota yhtä adonista, joka ei todellakaan yletä edes siihen vaivaiseen maalaisjärkeen, joka naispäähenkilöllä on.
Heidän taivaallinen tehtävä kauhuelokuvissa on kiljua kokoajan ja hysteerisesti, lopettamatta itkua kuin pakolliseen rakastelukohtaukseen ( jos siihenkään ) välittämättä mitä tapahtuu.
Jos hän on hukkumaisillaan - hän kiljuu veden alla ja itkee pois päästyään ja takoo voimattomasti adoniksen rintaa, joka virneästi vain sanoo, että kaikki tulee olemaan hyvin... vaikka voisi olla juuri nyt pinnalla tekemässä vaikka mitä. ( Olettakaamme, että miespäähenkillö ON se tykki. )
Hän kiljuu, jos hänen rakkaimpansa on vaarassa ja hänen vieressään olisi kokonainen kaappi täynnä tykkejä vieressä. Toki naispäähenkilö muistaa heiluttaa käsiään, kuin yrittäisi päästä lentoon kiljuntansa avulla.
Lopussa hän saa yllättävästi menkat, raivostuu / tulee järkiinsä ja tuhoaa otukset sillä jumalattomalla tykillä, mikä onkin, kappas kappas, ollut kokoajan hänen vieressään olevassa kaapissa.

Sivupäähenkilöt ovat yleensä etnisistä vähemmistöistä, jotka tyytyvät huutamaan "Yo Nigga, it's a mothafocka sonofabitch witha mothafocka knife!" tai "Yo, Zombies!" tahi sitten jotain muuta, joka liittyy alkoholiin, bilettämiseen tai naisiin.
Hyvä on, siinä on hieno tapa ottaa kokonainen armeija helvetin demoneja vastaan. Heitetään sujuvaa kommenttia, kunnes Etninen-mies kuolee ensinmäisenä. Noh, hienotapa kuolla on heittää, että kuinka rakastaa tissejä ennenkuin pää leikkaantuu irti. Loistavaa, suorastaan.
Tietenkin muistamme pakollisen "Häiriintynyt Lapsi"-sivuhenkilön, joka ilmestyy jokapaikkaan ja kuiskii pelottavasti, tai sitten itkee hysteerisesti naispäähenkilön kanssa - on ylipäätänsä kaiken huomion keskellä. On otettava huomioon, että he ovat tyhmiä;
"Johnny, olet kunnossa! Herranisä! Oletko kunnossa?"
"Olen äiti."
Hyvä niin, jätä sanomatta että äidin takana on se isopaha äijä joka sinut sitoi siihen suunnattomaan palkkiin ja nyt heiluttaa suunnatonta kirvestä millä lahtaa naispäähenkilön.
Heillä on ärsyttävä osa jättää kaikki oleennainen taaksensa, keskittyä vain siihen miespäähenkilön etsimiseen ja "yhtäkkiäpaikallepamahtamisiin" jotka yleensä tuovat vain harmia.
He myös kuolevat yllättävän usein - yleensä tyhmistä asioista. "Hei, joku koputti! Kello on 05.00 yöllä ja herra hakkaa ovea, käyttämättä ovikelloa! No sepä on normaalia, mähän menen ja avaan oven appoiselleen katsomatta ovisilmästä, että sattuisiko siellä olemaan joku pahis! Noh, jos ovisilmässä ei näy ketään, niin avataan ovi ja katsotaan uudelleen, aivan varmuuden vuoksi."

Autot; Sanotaanko, etteikö päähenkilökaarti osaa ajaa autoa? Yleinen kysymys vaan, ihan tosi! Miksi heillä olisi <auto> jos he eivät <osaa ajaa> sitä? Ihan yleinen kysymys vain!
Muut ajoneuvot; mitkä muut ajoneuvot? Moottoripyörät vai? Jos he eivät osaa ajaa autoa, niin miksi he osaisivat ajaa 500-kuutioista pyörää? Jätetään ne nyt pois laskuista, näillänäkymin.

Pakollinen mediahomo;
Hyvä on, Homoja on olemassa. Tunnen homon. Niin, mitä sitten? Jotenkin, on muotia jos leffassa on homo. Ei sillä, että siinä olisi homokohtauksia tai tuolla homolla poikaystävää, mutta hän sanoo jossain vaiheessa että on homo, tai tuo sen jollain muulla ilmi. ( Kyltti, olen homo. )
Ja ihmiset ovat vain, että *Gasp, it's gay!*.
Jos minä sanoisin elokuvassa, että "Hei, olen hetero! Tykkään naaraista!", niin ketä helvettiä se muka kiinnostaisi? Ei <ketään>. Miksi sitten ihmisiä kiinnostaisi, jos olet sattumoisin homo?
Väläys - ketään ei oikeasti kiinnosta. Miksi sitten sanoa, kokoajan ja taukoamatta?

Pommikohtaukset;
"Red, white or blue? We got 40 seconds." - Mitä jos viskaisitte sen pommin siihen vieressä olevaan suunnattomaan jokeen. Ainiin, eihän se käy, teijän on pakko arpoa sen yhden karvan väri, vaikka ette edes tietäisi onko mikään niistä oikea. Ja miksi rikolliset jättävät siihen sen ajan näkymään? Miksi?
Siksi että sankarit näkisivät kellosta, että Ahaa, tuonverran minulla on aikaa juosta karkuun.
Eikö paras olisi, jos siinä olisi vain punainen, vilkkuva valo joka kertoo että pommi on kytketty. Kenenkään ei tarvitse tietää, että se räjähtää 15 sekunnin, 30 millisekunnin ja 2 mikrosekunnin kuluttua. Oikeasti.

Ymmärrän, että Hollywood on täynnä idiootteja, jotka heittävät idiootteja tekemään idioottimaiset elokuvakohtaukset idioottimaisten käsikirjoittajien kanssa, muutenhan juoni ei toimisi.
Mutta hei - kuinka monessa elokuvassa, joissa on näitä tapahtumia, olet muutenkaan nähnyt juonen tai älyn hiventäkään? Et yhtään.
Opettelisivat tekemään elokuvia.

Kaipa minun pitää tänne jotain muutakin raapustaa.

Noniin, viimeviikolla oli siis tuo legendaarinen syysloman vironreissu, jonne minutkin "pakotettiin" mukaan. Ei siinä, onhan se mukava siellä käydä. Jollei muuten, niin halvan röökin ja viinan perässä. Sehän nyt maistuu kaikille. Jokatapauksessa, sieltä minä löysin itseni, seisomassa hiljaa suomen terminaalissa, tuijottaen ihmislauman ylitse tympeännäköisiin passimieheen. Koko matkan ajan muut olivat puhuneet jotain, mutta minä olin paukuttanut musiikkia ja vajonnut johonkin omiin unelmiini.
Vieläkin ne papattivat, jostain ja jotain, mutta minä en kuunnellut vaan hilluin yhä omissa oloissani - vaikkakin kaikkien keskellä.
Laiva oli ahdas. Hytti oli vielä ahtaampi - varsinkin kun 9 henkeä yrittää tunkea sinne samaan aikaan. Kello oli vasta yhdeksän ja minä räjähdin ensinmäistä kertaa.
"Painukaa nyt perkeleen pätärit vittuun mun tieltä!", karjuin niin että vanhat mummelitkin kääntyivät kauhuissaan tuijottamaan tuota jumalattoman julkeaa nuortamiestä.
Marssin ihmisten lävitse, tönäisten toisella kädellä jonkun onnettoman kaverin helvettiin tieltäni, kohti laivan baaria muiden selkien perässä. Ja siinä sitten seisoin, jumalattomassa jonossa kauheassa röökinsavussa odottamassa, että minun toiveet voisivat toteutua. Ajattelin, että otan vain kupin kahvia.
Viiden minuutin päästä päätin tilata sitten aimon paukun viinaa - aivan että pääsisin angstisesta itsestäni hetkeksi eroon. Edes yhdeksi. Kello oli 09.30 ja minä olin jo jurrissa. Hohotin yksikseni jollekkin hyvälle heitolle, jota kukaan ei varmaan tajunnutkaan - he vain nauroivat mukana. Jostain syystä.
Niin. Jatkoin samaa rataa, vaikka muut häipyivät ostamaan laatikkokaupasta olutta. Istuin siellä baarissa yksikseni minun juuri ostetun kartongin kanssa ja join viinaa. En edes katsonut mihinkään muuhun, kuin viina/olutlasiin. Mitäpä muilla ihmisillä olisi minulle tarjottavana. Tai minulla muille?
Itseänikin nauretti katkeruuteni maailmalle.

Pakkoselvensin itseni Vironpuolen passijonossa. Se jonotus oli vain puolitoistatuntia, kiitos Englannin ihastuttavan kuningattaren vierailun. Jotkut vanhemmat ja muutamat nuoremmat ihmiset ympärilläni nauroivat, kun heitin lokaa suustani, pilkaten niin Viroa kuin Brittien Kuningatartakin. Pilkkasin nauravia ihmisiä ja he nauroivat kovempaa. Rasitusasteeni lähestyi jo kirkkaanpunaista.

Takaisin tultaessani kieltäydyin kyydistä kotiini, vaan kävelin karakalliosta kotiin. Oli kylmä, mutta sentään ei tarvinnut katsoa ketään enää. Olin jo saanut tarpeeksi ystävistäni - kuten kaikista muistakin. Ja sain vielä tarpeekseni autoistakin.
Ainoa lohtu löytyi lavasta kaljaa, että neljästä kartongista tupakkaa. Ne kelpasivat minulle aivan hyvin seuraksi. Täydellisesti - enhän minä ketään kaipaa. Tai minua ei kaipaa kukaan.
Syljin itseni päälle, niin angstisuudesta kuin siitä, että angstaan angstisuudesta. Musiikki soi, kuten aina. Pian en edes huomannut, kuinka kylmä minulla oli, kun vajosin siihen omaan pieneen, typerään unelmaani.
Silloin, kun minun tuli liian kylmä ja jalkojani väsytti, kun korkkasin ensimmäisen tölkkini, päätin että toteutan sen. Minä lähden. Lähden kauas, kauas, kauas pois - enkä millään helvetin lentokoneella, enkä jalkaisin rinkkani kanssa, vaan autolla.
Mistä minä saan rahat siihen? En välitä, 2000€ saa luvan riittää.
Pyyhin vedet pois kasvoiltani, sylkäisin kun vettä valui selkärankaani pitkin. Kieltäydyin kylmästä täysin. Entäpä jos maailma ulkona on kylmempi ja syrjivämpi kuin kaikki täällä?
Minä olen kylmempi ja syrjivämpi kuin kaikki täällä.
Olen kylmempi ja syrjivämpi kuin maailma - nauroin katkeruudestani jälleen kerran.

"Olempa minä säälittävä.", mumisin itsekseni. Ja heti joku uskonkiihkolainen pamahti luokaseni, valitti että ompa maailma julma ja kuinka Jumala on suuri ja lopettaa tuskani. Kysyin, että pitääkö minun maksaa pelastautumisesta jotain.
Paljastui, että heppu oli mormooni. Hän kaupitteli minun sieluni pelastamista uutta kirkollisveroa vastaan. Kysyin, että hehän voisivat varmasti sitten auttaa minun elämässäni.
Äijän silmät kirkastuivat kuin kaksi valonheitintä, hän ajatteli että nyt on helppoa lihaa - angstinen, yksinäinen nuori johon iskeä uusi toivonkipinä uskonnon merkeissä.
"Tietenkin, Usko antaa uutta voimaa ja auttaa sinua ohjautumaan takaisin raiteillesi."
"Toki toki. Lainaisitteko minulle sitten kaksitonnia, että pääsisin vittuun täältä?"
Olin noin 15 sekunnissa taas yksin. Pamautin tyhjän tölkin roskikseen.
Loppumatkan nautin edes himmeässä lämmössä, bussissa.

Suljin heti huoneeni oven ja huokaisin. Olipas hyvä olla taas kotona.

Seuraavana päivänä istuin taas ilmaisilla kahveilla ja puheilleni pamahti peräti kolme eri henkilöä, vaikka mielestäni näytin niin luotansatyöntävältä kuin olla ja voi. Murahtelin vain jotain vastauksiksi heidän kysymyksiinsä, heilautin kättäni kun kysyttiin että tahdonko jotain.
Jopa yksi nainentuli kuuntelemaan pientä keskustelunpoikasta erään toisen tutun kanssa. Nostin ilmaan pienen sanan kartongeistani ja nuori nainen sujautti itsensä mukaan keskusteluun - "Sitten voit varmaan lahjoittaa minulle muutaman?"
Yritin näyttää niin kiinnostuneelta hänestä, kuin koskaan voisin näyttää. Se ajoi yleensä kaikki pois - se toimi tälläkin kertaa.

Matkalla kotiin, jälleen yksin ja jälleen sateessa ja kylmässä että pimeässä, mietin että mitä minä tällä taistelulla, itseni syrjäyttämisellä kaikesta, voitan.
Pahimmassa tapauksessa, kuten alkaa ikävästi näyttää; en mitään.

En yhtään mitään. Tosin, kukaan ei tule ainakaan rääpimään päätä, jos ympärillä ei ole ketään. Tosin - niitäkin ihmisiä on.
Mitenköhän pääsen heistä eroon?

Joskus mietin, että minne kaikki ovat taasen kadonneet. Päinvastoin, kuin tuossa muutama viikko sitten toivoin.
Tässä vaiheessa, kun operaatio "painukaa kaikki vittuun plz"-on valmis, huomaan että se on onnistunut. Aika outo fiilis.
Kiira, Laura(t), Miia, Minna, Salla(t), Erika, Miksu ja muut.
Jonit, Janit, Tomit ja muut.

Pakko sanoa, että osaan olla luotaansatyöntävä ihminen! Nyt voin onnitella itseäni, taputtamalla omaa kättäni ja kysyä ääneen, että kannattiko.

Kaikkihan meistä tietää menneisyyden haamut. Rajattomat ( jopa ruumiittomat ) naiset ja miehet, jotka tuijottavat suoraan selkääsi jostain pimeästä.
He ovat, jostain syystä, jääneet jälkeen sinun tahdistasi. Olette kasvaneet erillenne, tai sitten olette aina vihanneet toisianne. Tai sitten olette rakastaneet toisianne, mutta elämä on jostain syystä riistänyt toisen luotasi.
Mielesi lomissa he kurkkivat, sihisevät pirullisia kuiskauksia siitä, että miten kaikki olisi jos "näin ei olisi käynyt".

Minä vihaan noin 75% kaikista. Vihaan kylmyyttä, joka pureutuu luihini vaikka olisin kuinka topattu tahansa. Mutta vihaan myös niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa suoraan amerikkalaisesta kovisleffasta ja luulevat olevansa kuolemattomia. Loppujen lopuksi minä vihaan aika suurta osaa, aivan täsmälleen lähes kaikesta. Eniten vihaan juuri niitä ihmisiä, jotka ovat jääneet tahdistani, kadonneet selkäni taa. Ties mitä he siellä puuhaavat. Olisi vainoharhaista ajatella, että he syöksyvät sieltä joskus selkääsi.
Tunnen ( kuten kaikki muutkin ) monia kourallisia ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse, kadonneet pois. Minun kohdallani ongelma on erittäin yksinkertainen.
Nämä ihmiset, jotka ovat kadonneet menneisyyteen, tuntuvat hyppivän takaisin kokoajan! Ja eivät he, keitä minä kaipaisin vaan he, joita minä en todellakaan kaipaa. ( Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Hän lukee tätä aina ja varmasti vinkuisi tuosta lauseesta. )
Eivätkä nämä henkilöt ( joita minä siis en kaipaa, jos putositte kärryiltä ) tule läimäyttämään minua selkään, hymyilemään vilpittömästi ja kysymään, että mitä minulle kuuluu.
He tulevat laumoissa kuin sudet, vinkuen jostain nurkan takaa omia pilkkojansa, joita minä en yleensä edes ymmärrä - tai jos ymmärrän niin voisin ottaa jopa loukkauksena ( loukkauksiahan ne ovat mutta ), sillä niiden taso on huomattavan huono.

"Vieläkö leikit keppisotaa?" - Loistava esimerkki. Niin, voin myöntää että minä leikin keppisotaa - silloin kun olin neljännellä luokalla.
"Kävelet sillee ja heittelet käsiis niiku tota öö heittelisit öö virvelii niiku joo!" - Viitsinkö edes kommentoida tuota?
"Vitu homo tuu tänne huutelee!" - Muuten aivan loistava heitto, mutta kun minä yleensä tulen sinne huutelemaan ja asia ei jatku siitä mihinkään. Vaikka heitä olisi 26.
"Oot nii vitun kova jätkä vittu!" - Niin olenkin. Eli täysin hyödytön heitto, jälleen kerran!

Vittuilu on taidetta, päänaukominen on oma sinfoniansa, eivätkä nämä pienet kolttiaiset sitä osaa. Minä taas osaan - voin lyödä vetoa että tästä he tulevat puhumaan vihastuneina toisilleen, niiskuttelemaan ja voivottelemaan. Ja heitä vituttaa. Katsotaanko, ovatkohan he tarpeeksi älykkäitä tietääkseen, että nyt kannattaa pitää se lärvi ummessa? Sen näkee vasta päivien päästä. Odotan innolla.

Olen jo aikaa sitten tajunnut, että minä en taida löytää tuonkaltaisista ihmisistä koskaan seuraa - missä ainoa hauskanpito on juoruilu ja toisten kateellinen panettelu.
Toki kyseiset ihmiset alkavat pikkuhiljaa kasvaa siitä ulos, tosin vain neljä vuotta minun jälkeeni. Tuosta saankin mainion esimerkin;
"Vittu sä saat turpaas vitu hullu!!" <- Paljastui ~14 vuotiaaksi pojankolttiaiseksi ja hänen 15 vuotiaiksi kavereikseen.
Käsittämätöntä.

Niin. Puhuin susilaumoista, sillä kun he ovat yksin, on heidän huutelunsa hiljaista. Ei sillä, että he pelkäisivät minun käyvän käsiksi ( Tiedän että siitä seuraa pahoinpitelysyyte ja ikävät laskut, nimittäin. ), vaan siksi että he pelkäävät minun ajavan heidät pussiin ja saan nauraa heidän kustannuksellaan. Niinkuin olen jo muutaman kerran tehnyt, oikeastaan nauhoittanutkin kasetille heidän huutelujansa, joita olen sitten herkutellut muutaman muun kanssa.
Mutta viitsinkö minä käydä suden kimppuun, jolla on häntä koipien välissä, vaikka laumassa hän on alfauros? Tuskimpa. Siksi heidät voisi alentaa suoraan susista koiriksi.

Jos sudelta puuttuu lauma, niin se jatkaa kulkua yksin, kunnes pamahtaa uuteen laumaan.
Jos koiralta puuttuu lauma, se nääntyy nälkään tai pakenee. Harvemmin ne selviävät yksin.

Vituttaako, koirat, kun susi ulisee vinkumisenne ylitse?

Sivalletaan ruoskalla nyt, kun liha on vielä punaista ja kipeää. Ajattelin tätä koko... aatetta... hetken jos toisenkin, tullen kohtalaisen omituisiin päätelmiin.
Eihän se voi toimia, tai siis tietenkin se voi toimia, mutta ei todellakaan niin kuin anarkismin haluttaisiin toimivan.

Otetaan Suomi, poistetaan kaikki virkavalta, työllisyys, eduskunta ja muutkin virat. Jäljelle jää siis vain harrustuspohjainen työnteko, oman huvin vuoksi.
Heti perään poistetaan kaupungit, eläinkokeet, turkistarhat, julkiset virastot kuten KELA. Sotilastoiminta lakkautetaan täysin.

Löydämme itsemme kaupungista heti muutoksen jälkeen. Kotini ei ole minun, tai siis on niinkauan kun minä olen siellä. Saan pelätä, että joku muu tulee ja haluaa talon itselleen. Silloinhan ainoa turvani olisi.. minä itse. Aseistaisin itseni, en voisi nukkua öitä rauhassa enkä lähteä talostani pelkäämättä että joku tunkeutuu sinne.
Seuraavaksi minulle tulee nälkä. Hitto vie, marssin sitten kauppaan. Kaupan ovet ovat kiinni, elintarvikkeet mätänevät hitaasti hyllyihinsä. Isken ikkunan rikki ja menen ottamaan lounasta vielä pitkään säilyvistä tölkeistä. Saan tapella niiden eteen, sillä kaikille kaupungissani oleville ei riitä ruoka.
Ja muutenkin: ruoka loppuu pian. Kaupungit nääntyvät, rapistuvat ja kadut täyttyvät saastaisista olennoista, jotka kulkevat ihmisten "kodeista koteihin", vieden juuri ne asiat jonka haluavat.
Kukaan ei saa sairaalapalveluita, ei ole organisointia. Vaikka olisikin, niin sähköä ei ole. Sairaat karsiutuvat automaattisesti pois elämämme peleistä, loukkaantuneet ovat oman onnensa nojalla.
Rahalla ei ole merkitystä, siis miksi kukaan tekisi sähköä kenellekkään muulle? Vedentulo on loppunut samasta syystä.

Marssin pois kaupungista, ruuan ja veden perään. Lopultakin, autoni viimeisillä bensatipoilla, koska bensaahan ei enää myydä, pääsen pienen puron varrelle. Luontoon on helppo urinoida, kukaan enää siitä välittäisi muutenkaan.
Joutuisin kaatamaan lähialueen puut omalle päänsuojalleni, joutuisin kaskemaan maan saadakseni viljan kasvamaan, ruokkimaan itseni. Eläimiä tuskin enää on, tai jos on, niin ei kauaa. Kuusi miljoonaa nälkäistä suuta odottavat kuolaten ravintoa ja vastapäätä tuijottava orava tai karhu onkin yhtäkkiä mukava piristys tyhjälle vatsalle.
Joudun puolustamaan maatilkkuani omin voimin tunkeilijoita vastaan, eläimellistä taistelua ruuasta ja viljasta.
Selviytyäkseni, tarvitsen apulaisia. Otan muutaman vahvanoloisen miehen tilalleni puolustamaan sitä hyökkääjiltä, vastapalvelukseksi he saavat asua talossani ja syödä viljaani.
Tosin, minun pitää pelätä, etteivät he tapa minua ja ota viljaa ja asuinsijaa itsellensä.
Tähän mennessä kaikki heikoimmat ihmiset, vammaiset, sokeat, haavoittuneet, vanhukset, liian nuoret, joiden vanhemmat heidät heitteille jättävät, ovat poissa. Kuolleita kaikki tyyni, kuka heitä voisi auttaa ja ruokkia?
Pitää heimoutua, saadakseen turvaa. Minulla on siis pieni heimo tilallani, kolme miestä, neljä naista ja minä. Taistelemme päivittäin kaupungeista tulleita ihmisiä vastaan, olemme tehneet primitiiviset aseet puolustamaan tilaamme.
Myöhemmin, kun tilalla on lapsia, joudun laajentamaan tilaa turvatakseni ruuantulon. Myös karjaa pitäisi hankkia, kun pian pelkkä leipä alkaa kyllästyttää.
Hyökkään heimoni kanssa viereisen tilan ihmisiä vastaan, he olivat liian typeriä heimoutuakseen, joten tuo kaksikko kaatuu ja minun tilani laajenee. Voin ottaa nyt muutaman heimolaisen lisää, puolustamaan kaksinkertaistunutta maatilaani.

"Te olette barbaareja!", itkee nääntynyt nainen, naamansa täynnä rautaa, ja vielä äsken voitokas lippu liehuen anarkismin voittaessa demokratian ja kapitalismin. Nyt hän on surkeuden perikuva.
Lähetän hänet pois tiluksiltani, uhkaan tappaa hänet jos hän ei lähde. Hän kieltäytyy, joten tapamme hänet ja hautaamme tuon hieman kauemmaksi, tunkion alle. Hänen tuttavansa, ystävänsä raivoavat että miksi minä tapoin hänet? Vastaan, että koska en pitänyt hänen naamastansa. Vittuakos he voivat minulle mitään.
Eivät he voikkaan.

Seuraava tila, toisella puolellani, on heimoutunut. Mietin, että miten saan sen itselleni. Haluan lampaita saadakseni uusia vaatteita kasvaville lapsille. Myös muutama sika pitää mieleni virkeänä. Tosin, heillä on jopa kymmenen ihmistä heimoutuneena, minulla kaksitoista täysikasvuista.
Ongelmana on, että en halua menettää yhtään miehiäni, jotka minulle ovat valansa vannoneet että saisivat sapuskaansa. Olen ystävystynyt muutaman kanssa syvästi, he seisovat rinnallani jos tulisi kapinaa. Onneksi niin.
Yksi miehistäni paljastuu loistavaksi taktikoksi, joten käsken muita miehiä seuraamaan häntä. He hyökkäävät, "aliupseerini" johtaa mieheni loistavaan voittoon.
Tilani koko kaksinkertaistui taas, tarvitsen jälleen lisää ihmisiä.
Muodostan näistä kahdestatoista liittolaisia, luvaten heille enemmän mitä entuudestaan saivat. Samalla laitan heidät katsomaan uusia tulokkaita, etteivät he lähde hillumaan ja tekemään minun tiluksilleni mitään haitallista.
He saavat muutaman kiinni ruuan näpistämisestä, heidät hoidetaan samaan tunkioon, jonne on iso kasa ruumiita jo pinoutunut.
Valtaamme vielä muutaman tilan, muodostaen jo niin suuren tiluksen, etten voi sitä yksin katsoa. Annan luotettavimmalle miehelleni toisen tilan, kunhan hän lähettää puolet ruuasta minulle. Silloin, minun muut mieheni myös suojelevat häntä.

Hän kehitti itsellensä suuremman tilan, sai itselleen luotettavia alaisia, joita hän myös ruokkii. Suunnittelen uuden tilan valtaamista, lisää maata, kun suita tuli lisää. Tietenkin.
Mutta nyt on ongelmana se, ettei hänkään halua menettää miehiänsä.. ainakaan minun käskystäni. Suoritamme siis kahdenkeskeisen neuvottelun, joka päätyy kyselyyn näiltä uudestaansyntyneiltä torppareilta.
Olemme luoneet äänestyksen. Päätämme vallata ja laajentua. Taas annan muille maata, taas luotettava ystäväni ottaa toisen tilan.
Mari omalta tilaltani paljastuu loistavaksi välskäriksi, ja haavoittuneita on kerääntynyt laumaani. Hän saa hoitaa heidät.
Ja taas lisääntyy, Marille tulee lisää töitä. Hän narkuu, ettei enää jaksa, joten minä lupaan hänelle lisää ruokaa. Hän tekee taas mielellään töitä.

Loppujen lopuksi, johdetaan takaisin nykyiseen yhteiskuntamalliin.
Aate ei toimi.
Kukaan sen kannattaja ei kestä omillaan päivääkään. Vaikka he kuinka itkevät ja parkuvat, he ovat täysin riippuvaisia meidän hallinnollisen yhteisen tuesta. Rahasta, avustuksista, lääkäreistä, ammateista, järjestyksestä.
Jos niitä ei olisi, olisimme kaikki taas pian tässä samassa kohtaa. Ja muutenkin, miksi kävelisimme taaksepäin, kun voisimme kävellä eespäin?
Jos menisimme taaksepäin, olisimme tuomitut kaikki kuolemaan. Kuolkaa itse, menkää itse vaikka pohjoisnavalle elämään erakkoina ja itseselviytyjinä. Minä seison mielelläni tämän suuren heimon rintamissa, palvellen sen tarkoituksia. Loppujen lopuksi, siitähän eniten hyödyn minä.

Anarkismi on toisin sanoen aate joka ei hyväksy minkäänlaisia auktoriteettejä. Kaikki valta poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja uskonnollisessa muodossa pitäisi poistaa. Vasta tämän jälkeen voidaan saavuttaa täydellinen vapaus, jota ei rajoita mikään muu kuin vapaus valita.

Näin sanovat viisaat miehet, kun kysyn heiltä mitä Anarkismi on. Toki voidaan laittaa mukaan erinlaisia anarkismin muotoja. Mutta tuossa on "perusanarkismin" aate.
Elikkä jos kaikki auktoriteetti poistetaan koko planeetalta - en näe tätä päivää tulevan milloinkaan, paitsi silloin kun olemme kaikki kuolleita -, niin eikö silloin ole vain viidakon laki voimassa?
Eikö silloin jokaisen yksilön pitäisi taistella omansa puolesta, jos mikään ei enää automaattisesti ole kaikkien, eikä jaettavana? Sanoja voidaan aina muutella ja varmasti joku loukkaantunut niin tekeekin, mutta eikö tuo siis ole se perusperiaate. Jos sinä tarvitset jotain, sinä otat sen. Eikä kukaan saa olla sanomassa sinulle, että et saa ottaa sitä. Eikö ole näin?
Eli päätösvalta omaisuudesta ja asioista siirtyy yhteiskunnalta yksilölle. Ja vahvin yksilö, tietenkin, saa eniten.

Mikä on ASEM.
-ASEM (Asia-Europe Meeting) on joka toinen vuosi järjestettävä Aasian ja Euroopan päämiesten välinen huippukokous. ASEM:ssa on edustajat 25 EU:n sekä 13 Aasian maalla.
Noniin, siitä pääsemme toiseen kohtaan. ASEM on siis kokous, jossa kaikki Euroopan ja osa Aasian päämiehistä keskustelee globaaleista ongelmista ja lainsäädännöistä.
Tiedämme, että elämme muutoksen, kapinan, aikaa. Kuvitellaan, että minä olen Euroopan päämies. Jok'ikinen äärimuslimi, anarkisti ja viherpiipertäjä vihaa minua, vihaa minua koska minulla on aatteena kapitalistinen systeemi, jota he niin vihaavat.
Olenko peloissani? Paskantaisin housuuni pelosta, että minut tapettaisiin mikä päivä hyvänsä, sillä joku ihminen ei vain sattumoisin pidä siitä maailmasta, joka hänelle on luotu.
Tietenkin, koska olen päämies ja minusta on kyse suurin osa Euroopan hallinosta, minun pitää olla turvassa tai koko maani voi lamaantua kuolemastani.
Sellaista ei saa tapahtua, ei missään nimessä. Rattaiden pitää pyöriä, yötä päivää, päivää yötä.
Turvallisuus ennenkaikkea, isäntämaa laittaa kaikkensa puolustaakseen päämiehiä mahdollisten sekopäiden hyökkäyksiltä, kun nyt on räjähdellyt ja kauhua on viljelty ympäri eurooppaa. Euroopan päämiehet olisivat upea kohde mille tahansa pommille ja kuka tahansa "vapaamaailma"-mielinen saisi lähes orgasmin, jos siellä räjähtäisi.
Minä, päämiehenä, saisin päinvastaisen efektin.

Sitten päästään makoisimpaan kohtaan;
Miksi helvetissä kasa anarkisteja marssii "Smash ASEM"-nimellä pitkin Helsingin katuja?
He kantavat mukanaan lippujansa, huutavat mielipiteitänsä ja ovat jo ennalta varoittaneet riehumisesta. Heitä on paljon, he tulevat kohti. He ovat aseistettuja.
Muutama "normaali" on heidän joukossaan.

Jos:
- Nämä palvovat yksilön valtaa, oman vallan ottamista itsellensä, niin he joutuvat
*Kärsimään "rangaistuksensa" itse asioistaan, joita suorittavat
*Olemaan omillaan kun hätä tapahtuu

Niin miksi
- He valittavat kun Suomen mahtavat poliisijoukot vetävät niitä turpaan?
Hyvä Suomen poliisi, olisin tullut mukaan hakkaamaan jos olisin tiennyt! Seuraavalla kerralla vaan enemmän porukkaa nippuun.
Lyökää heti ja lyökää lujaa, siinä näytetään että teillä on enemmän yksilön valtaa kuin heillä, joten pelaatte jopa heidän säännöillänsä!