IRC-Galleria

Kaipa minun pitää tänne jotain muutakin raapustaa.

Noniin, viimeviikolla oli siis tuo legendaarinen syysloman vironreissu, jonne minutkin "pakotettiin" mukaan. Ei siinä, onhan se mukava siellä käydä. Jollei muuten, niin halvan röökin ja viinan perässä. Sehän nyt maistuu kaikille. Jokatapauksessa, sieltä minä löysin itseni, seisomassa hiljaa suomen terminaalissa, tuijottaen ihmislauman ylitse tympeännäköisiin passimieheen. Koko matkan ajan muut olivat puhuneet jotain, mutta minä olin paukuttanut musiikkia ja vajonnut johonkin omiin unelmiini.
Vieläkin ne papattivat, jostain ja jotain, mutta minä en kuunnellut vaan hilluin yhä omissa oloissani - vaikkakin kaikkien keskellä.
Laiva oli ahdas. Hytti oli vielä ahtaampi - varsinkin kun 9 henkeä yrittää tunkea sinne samaan aikaan. Kello oli vasta yhdeksän ja minä räjähdin ensinmäistä kertaa.
"Painukaa nyt perkeleen pätärit vittuun mun tieltä!", karjuin niin että vanhat mummelitkin kääntyivät kauhuissaan tuijottamaan tuota jumalattoman julkeaa nuortamiestä.
Marssin ihmisten lävitse, tönäisten toisella kädellä jonkun onnettoman kaverin helvettiin tieltäni, kohti laivan baaria muiden selkien perässä. Ja siinä sitten seisoin, jumalattomassa jonossa kauheassa röökinsavussa odottamassa, että minun toiveet voisivat toteutua. Ajattelin, että otan vain kupin kahvia.
Viiden minuutin päästä päätin tilata sitten aimon paukun viinaa - aivan että pääsisin angstisesta itsestäni hetkeksi eroon. Edes yhdeksi. Kello oli 09.30 ja minä olin jo jurrissa. Hohotin yksikseni jollekkin hyvälle heitolle, jota kukaan ei varmaan tajunnutkaan - he vain nauroivat mukana. Jostain syystä.
Niin. Jatkoin samaa rataa, vaikka muut häipyivät ostamaan laatikkokaupasta olutta. Istuin siellä baarissa yksikseni minun juuri ostetun kartongin kanssa ja join viinaa. En edes katsonut mihinkään muuhun, kuin viina/olutlasiin. Mitäpä muilla ihmisillä olisi minulle tarjottavana. Tai minulla muille?
Itseänikin nauretti katkeruuteni maailmalle.

Pakkoselvensin itseni Vironpuolen passijonossa. Se jonotus oli vain puolitoistatuntia, kiitos Englannin ihastuttavan kuningattaren vierailun. Jotkut vanhemmat ja muutamat nuoremmat ihmiset ympärilläni nauroivat, kun heitin lokaa suustani, pilkaten niin Viroa kuin Brittien Kuningatartakin. Pilkkasin nauravia ihmisiä ja he nauroivat kovempaa. Rasitusasteeni lähestyi jo kirkkaanpunaista.

Takaisin tultaessani kieltäydyin kyydistä kotiini, vaan kävelin karakalliosta kotiin. Oli kylmä, mutta sentään ei tarvinnut katsoa ketään enää. Olin jo saanut tarpeeksi ystävistäni - kuten kaikista muistakin. Ja sain vielä tarpeekseni autoistakin.
Ainoa lohtu löytyi lavasta kaljaa, että neljästä kartongista tupakkaa. Ne kelpasivat minulle aivan hyvin seuraksi. Täydellisesti - enhän minä ketään kaipaa. Tai minua ei kaipaa kukaan.
Syljin itseni päälle, niin angstisuudesta kuin siitä, että angstaan angstisuudesta. Musiikki soi, kuten aina. Pian en edes huomannut, kuinka kylmä minulla oli, kun vajosin siihen omaan pieneen, typerään unelmaani.
Silloin, kun minun tuli liian kylmä ja jalkojani väsytti, kun korkkasin ensimmäisen tölkkini, päätin että toteutan sen. Minä lähden. Lähden kauas, kauas, kauas pois - enkä millään helvetin lentokoneella, enkä jalkaisin rinkkani kanssa, vaan autolla.
Mistä minä saan rahat siihen? En välitä, 2000€ saa luvan riittää.
Pyyhin vedet pois kasvoiltani, sylkäisin kun vettä valui selkärankaani pitkin. Kieltäydyin kylmästä täysin. Entäpä jos maailma ulkona on kylmempi ja syrjivämpi kuin kaikki täällä?
Minä olen kylmempi ja syrjivämpi kuin kaikki täällä.
Olen kylmempi ja syrjivämpi kuin maailma - nauroin katkeruudestani jälleen kerran.

"Olempa minä säälittävä.", mumisin itsekseni. Ja heti joku uskonkiihkolainen pamahti luokaseni, valitti että ompa maailma julma ja kuinka Jumala on suuri ja lopettaa tuskani. Kysyin, että pitääkö minun maksaa pelastautumisesta jotain.
Paljastui, että heppu oli mormooni. Hän kaupitteli minun sieluni pelastamista uutta kirkollisveroa vastaan. Kysyin, että hehän voisivat varmasti sitten auttaa minun elämässäni.
Äijän silmät kirkastuivat kuin kaksi valonheitintä, hän ajatteli että nyt on helppoa lihaa - angstinen, yksinäinen nuori johon iskeä uusi toivonkipinä uskonnon merkeissä.
"Tietenkin, Usko antaa uutta voimaa ja auttaa sinua ohjautumaan takaisin raiteillesi."
"Toki toki. Lainaisitteko minulle sitten kaksitonnia, että pääsisin vittuun täältä?"
Olin noin 15 sekunnissa taas yksin. Pamautin tyhjän tölkin roskikseen.
Loppumatkan nautin edes himmeässä lämmössä, bussissa.

Suljin heti huoneeni oven ja huokaisin. Olipas hyvä olla taas kotona.

Seuraavana päivänä istuin taas ilmaisilla kahveilla ja puheilleni pamahti peräti kolme eri henkilöä, vaikka mielestäni näytin niin luotansatyöntävältä kuin olla ja voi. Murahtelin vain jotain vastauksiksi heidän kysymyksiinsä, heilautin kättäni kun kysyttiin että tahdonko jotain.
Jopa yksi nainentuli kuuntelemaan pientä keskustelunpoikasta erään toisen tutun kanssa. Nostin ilmaan pienen sanan kartongeistani ja nuori nainen sujautti itsensä mukaan keskusteluun - "Sitten voit varmaan lahjoittaa minulle muutaman?"
Yritin näyttää niin kiinnostuneelta hänestä, kuin koskaan voisin näyttää. Se ajoi yleensä kaikki pois - se toimi tälläkin kertaa.

Matkalla kotiin, jälleen yksin ja jälleen sateessa ja kylmässä että pimeässä, mietin että mitä minä tällä taistelulla, itseni syrjäyttämisellä kaikesta, voitan.
Pahimmassa tapauksessa, kuten alkaa ikävästi näyttää; en mitään.

En yhtään mitään. Tosin, kukaan ei tule ainakaan rääpimään päätä, jos ympärillä ei ole ketään. Tosin - niitäkin ihmisiä on.
Mitenköhän pääsen heistä eroon?