Synteettisen elämäni kohokohta viime viikolla oli Ennin avoimuus. Kotona olin periaatteessa koko ajan ilman paitaa, kun Enni taas ennen tätä viikkoa nukkui vaatteet päällä. Asiat kääntyivät aineettomuuden kautta päälaelleen, vaikka niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt mennä päinvastoin. Enni ei olisi itsensä, ellei tekisi asioita juuri niin kuin hän teki. Herätessään Enni pyöri pelkissä alusvaatteissa kunnes häipyi omille teilleen. Ensimmäisen päivän ihmettelyn jälkeen en nähnyt asiassa mitään erikoista, enemmän häkellyin hänen uudesta tavastaan katsoa suoraan silmiin. Huvittuneella ilmeellä Enni kuunteli tarinoita suhteestani postimieheen ja siitä, kuinka toivoin jonkun vievän kaiken omaisuuteni. Enni kuunteli tarkasti ja lopulta kohotti harteitaan, vilkaisi ympärilleen ja ilmoitti, ettei täällä olisi mitään varastamisen arvoista. Tuhahdin välinpitämättömästi ja noukin Sitruunan syliini.
Näistä kahdesta läheisempi suhde minulla oli silti Sitruunaan, jota kohtaan tunsin suurta yhteenkuuluvuutta. Neiti S osasi tehdä laiskuudesta taidetta, ja käytti sen ominaisuuden kehittämiseen kadehdittavan paljon aikaa vuorokaudesta. Jos saisin valita, olisin seuraavassa elämässäni kissa, mutta tämän reinkarnaatiokäsityksen takia en jaksaisi vaihtaa uskontokuntaa. Seitsemästä kuolemansynnistä yhdistäisin kissaan ainakin turhamaisuuden, ahneuden ja laiskuuden. Yhdeksällä elämällä en tosin tekisi mitään, yhdessäkin oli jo tarpeeksi kestämistä.