IRC-Galleria

Oli synkkä ja myrskyinen yö… Ja paskan marjat, ei tämä näin ala. Itse asiassa kaikki alkoi aivan tavallisena päivänä. Tai no, ei aivan tavallisena, sillä minulla oli synttärit. Korjaus: minulla oli jo ollut syntymäpäivä, tarkalleen ottaen kaksitoista päivää taaksepäin, kyseessä oli siis syntymäpäiväjuhla. Juhlia vietettiin mökillä, siis mummini ja pappani kotona, sillä iskäni kämpille ei mitenkään saisi ängettyä niin paljoa vieraita ja toisaalta kuka tosissaan saattaisi kuvitella että iskäni rupeaisi kokkaamaan… Ja itse olen melkein kuuluisa laiskuudestani. Mummini oli kysellyt minulta mitä haluaisin synttärilahjaksi ja ainoa vastaus jonka olin onnistunut keksimään oli ollut rahaa, rahaa ja vielä kerran rahaa. Syy tähän oli taidekoulu jonne tahdoin päästä opiskelemaan melkein epätoivoisella vimmalla. Sehän nyt on selvää että ei hän tietenkään antanut minulle vain rahaa, rahaa ja rahaa, vaan rahaa, rahaa ja mustan samettirasian. Musta samettirasia sisälsi vesipisaran muotoon hiotun kristallikorun joka heijasti ympärilleen kaikki spektrin värit ja ympäristönsä pinnastaan. Koru oli pienen tyynyn päällä rasiassa ja tyynyssä oli viillot joiden läpi korun pienilenkkinen hopeaketju oli pujotettu, joten vedin korusta saadakseni ketjun päät ulos rasiasta. Havaitsin kuitenkin että ketju oli lukossa tyynyn alla joten vedin tyynyn ulos, avasin lukon ja sain kuin sainkin korun kunnialla kaulaani. Tutkailin samettirasiaa vielä (jos siellä vaikka olisikin jotain muuta) ja siinä tutkaillessani huomasin jotain joka mielestäni oli todella outoa; rasian sisäpohja oli korkeammalla kuin ulkopohja. Koputtelin pohjaa miettien että rasiassa oli pakko olla valepohja, saaden kummastuneita katseita ja pari naurahdusta sukulaisiltani. Kääntelin rasiaa käsissäni ja huomasin kannen saranoiden välissä pienen vivun jota väänsin alaspäin. Arvaa mitä? Rasian sisäpohja ponnahti auki! Valepohjan alla oli pieni, kulunut ruutupaperin pala. Taittelin sen auki ja huomasin siinä oudon tekstinpätkän. Päätin tutkia paperia tarkemmin kotona joten laitoin sen takaisin valepohjan alle samettirasiaan ja rasian laukkuuni.
Kotiin saapuessani oli käsittämättömän väsynyt, mutta rakas äitini ei tuntenut armoa ja jouduin painelemaan tallille siivoamaan kolme karsinaa, hakemaan ponit talliin ja ruokkimaan ne. Ja tietenkin kun tulin takaisin sisälle minua ei enää väsyttänyt pätkääkään. Kävin suihkussa, pesin hampaani ja päätin ryhtyä piirtelemään ja kun kaivelin piirustusvälineitä laukusta huomasin samettirasian. Otin sen ylös laukun pohjalta, avasin sen ja otin lapun esille. Taiteltuani lapun auki luin käsittämättömät sanat uudemman kerran ja kääntelin lappua käsissäni, jolloin huomasin että paperin toisellakin puolella oli samalla vanhahtavalla ja nuhruisella käsialalla kirjoitettua tekstiä. Lause "Nämä sanat saattavat sinut matkaan", ei muuta. En tiedä miksi uskoin täysin että jos lukisin sanat ääneen jotain tapahtuisi, mutta uskoin kuitenkin. Kaivoin kaapista repun johon oli pakannut vaatteita ja muista tavaroita siltä varalta että kokisin tarvetta karata, sitten tarkistin että tärkeimmät esineeni (piirustuslehtiö ja -kansio, yleis- ja värikynäpenaali, kännykkä, mp3 - soitin sekä muutamia muita elintärkeitä tavaroita) olivat koululaukussani, otin laukut syliini, otin lapun esille ja luin "taikasanat". Mitään ei tapahtunut. Olin oikeastaan todella pettynyt mutta sitten tajusin että olin luultavasti lukenut sanat väärin, nehän oli kirjoitettu vanhahtavalla käsialalla. Tarkistin lapun toisella puolella olevan tekstin ja ymmärsin että olin lukenut S:ät F:inä. Käänsin paperin jälleen ympäri ja luin sanat, tällä kertaa oikein. Ensin mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta sitten kuulin ääniä jotka eivät olleet kotoisin kotitalostani. Huone tuntui himmenevän ja esineiden rajat hämärtyivät. Kokeilin oman huoneeni seinää, käteni pysähtyi siihen mutta kohtaus näytti epätodelliselta sillä seinä oli himmeä ja utuinen kun taas itse olin terävä. Havaitsin että huoneeni seinä takana oli toinen, tummempi seinä, jossa oli muutamia pehmeän kynttilänvalon saarekkeita. Istuin tuntemattoman käytävän lattialla, nyt uusi sijaintini näytti terävämmältä ja oma huoneeni näkyi enää vain himmeänä heijastuksena ympärilläni. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Käytävän lattialla oli pehmeä punainen matto, lattia oli tummaa puuta ja seinät oli maalattu himmeällä ruskealla. Käytävää valaisevat kynttilät nököttivät telineissä joiden arvelin olevan pronssia tai vastaavaa ja niiden takana oli pienet pyöreät peilit jotka tuntuivat paitsi laajentavan tilaa hiukan myös lisäävän valon määrää. Oma huoneeni oli kadonnut kokonaan ja käytävällä vieressäni olevan oven takaa kuuluvat äänet kiinnittivät huomioni itseensä.
"Kyllä minä ymmärrän sen että olet väärässä," sanoi syvä ääni ilmiselvän väheksynnän saattelemana.
"Ei, te ette ymmärrä. Olen pahoillani että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus. Muurinne eivät tule estämään tätä! Hirmumyrsky saapuu mereltä ja sen jälkeen tätä kaupunkia ei enää löydy maailmankartalta!" Tämä ääni oli korkeampi ja myös hätääntynyt, tuohtunut, ja kuulin että äänen omistajan oli hillittävä itseään pitääkseen äänensä kunnioittavana ja hiljaisena. Matalaäänisempi mies vastasi hiljaisen uhkauksen sävyttämällä äänellä: "Kuules nyt. Jos saan kuulla että olet paljastanut hullunhoureesi jollekulle, löydät velhonkaulasi silmukasta!"
"Majesteetti! Te ette voi tehdä tätä! Tapatatte sadoittain viattomia ihmisiä! Omaa kansaasi!"
"Sulje tuo julkea suusi ja poistu silmistäni välittömästi," sanoi matala ääni hiljaa ja kyllästyneenä.
Tajusin että minunkin oli aika poistua jollen mielinyt löytää omaa ei-velhokaulaani silmukasta kiitoksena salakuuntelusta, joten juoksin käytävää johonkin suuntaan, käännyin kulmasta, juoksin edelleen ja käännyin jälleen ja totesin olevani vastakkain kahden liinavaatteita kantavan palvelustytön kanssa. He katsoivat farkkujani ja toppiani sekä reppua ja shakkiruutukuvioitua laukkuani avoimen hämmästyneinä mutta jatkoivat ohitseni mitään sanomatta. Heidän kääntyessään kulmasta kuulin nuoremman kysyvän toiselta: "Oliko hän taas yksi Prinssin vieraista?" Perään kuului älähdys josta päättelin tytön saaneen korvatillikan. Tuijotin heidän peräänsä vähän aikaa jonka jälkeen kohautin olkiani ja haukottelin. Taisi olla nukkumaanmenoaika. Mietin missä voisin nukkua ja avasin käytävän päässä oikealla olevan oven. Varmistin oviaukossa seisten että huone oli tyhjä, sitten pujahdin sisään ja tutkailin ympäristöäni. Huoneessa oli mahonkipuinen sänky jonka päällä oli punainen päiväpeite. Lattialla oli matto, samaa punaista. Jopa seinät ja verhot olivat punaiset. 'Makuuhuone. Ei pelkästään nukkumista varten suunniteltu,' minä ajattelin jossain määrin levottomasti. Huoneessa oli tummapuinen pöytäkin mutten uskonut että se oli usein käytössä sillä sen päällä ei ollut mustetahroja tai kirjoitusvälineitä. Katsahdin itseäni huoneen nurkassa olevasta soikeanmuotoisesta kokovartalopeilistä jonka kehyksissä oli upeita kaiverruksia. Peilin pinta oli hieman sumea ja ikkunasta tulvivassa viileässä kuunvalossa näytin jopa melkein sievältä. Käännähdin kuitenkin ympäri katsomaan petiä jonka nurkissa oli kaiverruksin koristellut tolpat. Katossänky olisi saattanut olla sopivampi tähän huoneeseen mutta minusta olisi tuntunut kummalliselta nukkua sellaisessa joten olin vain tyytyväinen. Riisuuduin, vedin päiväpeiton sivuun ja pujahdin alusvaatteisillani viileiden vällyjen väliin. Sänky oli ihanan leveä ja tyynyjä oli viisi kappaletta, kaikki samaa ylellisen pehmeää kangasta. Peitto oli kuitenkin ohut (ettei sängyn tavallisille käyttäjille tulisi kuuma mitä lie milloinkin tekivätkin) joten vedin päiväpeitonkin päälleni (ja uskoin ja toivoin että sängyn petivaatteet vaihdettiin käytön jälkeen). Mylläsin sänkyä vähän aikaa kunnes nukahdin.