IRC-Galleria

Minun elämäni oli menossa väärään suuntaan. Tunne oli jo tullut minulle tutuksi kaikkien niiden vuosien aikana jotka perheeni oli harhaillut ympäri Suomea, juurtumatta oikein minnekään. Olisi helppo kuvitella että olisin onnellinen, minulla on perhe ja ystäviä, mutta en minä siltikään onnellinen ollut. Ja sitten oli vielä tietenkin se, että minusta tuntui kuin sekoaisin. Pääni sisällä kuului kaksi ääntä päällekkäin ja ajatukset hyrräsivät koko ajan mitä ihmeellisimmissä asioissa. Olihan se melkoinen järkytys huomata, että ikäänkuin kaksi vastakkaista persoonaani taistelivat siitä mitä minun pitäisi tehdä tai sanoa ja miten käyttäytyä, mutta lähinnä minua kummastutti se, ettei minua lainkaan hätkähdyttänyt kolmas ääni jonka aloin tietyssä vaiheessa kuulemaan pääni sisällä melkein missä tahansa. Olihan se melkein odotettavissakin jos kahden ihmisen välillä oli niin vahva side, mutta siitä huolimatta se oli hämmentävää. Nyt kyllä loikin asioiden edelle...

Kaikki alkoi sinä pilvisenä päivänä kun minä ja paras ystäväni menimme kirjastoon. Minä näytin tavalliselta, Nina näytti tavalliselta, kaikki näytti samalta kuin ennenkin, mutta jotenkin aavistin että se päivä muuttaisi elämäni. Ehkä olisi vain ollut parasta olla menemättä kirjastoon juuri minun viisitoistavuotissyntymäpäivänäni, mutta tein niin kuitenkin. Minä lainasin Ninalta kaksi euroa jotta saisin uuden kirjastokortin, vanha oli kadonnut lainauskieltoni jälkeen. Saatuani uuden kortin minä vain tuijotin korttia ilosta säteillen. Kokonainen kirjasto täynnä kirjoja, jotka vain odottivat lainaajaansa! Kävelin nuortenkirjojen osastolle ja tutkailin valikoimaa. Ikävä kyllä olin jo lukenut kaikki vähänkin kiintoisilta vaikuttavat nuortenkirjat, joten siirryin hyllyväliin jossa oli fantasiakirjoja. Jo toinen asia sinä päivänä. Toinen asia jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Kun olin kolmannen hyllyn kohdalla, tapahtui jotain. En ole vieläkään täysin perillä siitä mitä tapahtui, mutta silloin minusta tuntui lähinnä siltä kuin olisin jäänyt luotijunan alle. Tai ainakin kuvittelin sen tuntuvan siltä, sillä erotuksella että tästä selvisin hengissä. Ilmat tyhjentyivät keuhkoistani, minusta tuntui kuin olisin saanut niskaani sangollisen jääkylmää vettä. Ja se humahdus. Korvieni lävitse kävi tuulahdus, joka kuulosti samaan aikaan sekä pelottavalta että mukavalta. En tosin pitänyt siitä vesi-efektistä, saati siitä vaiheesta jossa tuntui kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle keuhkoistani, näin ollen aloin välttelemään tätä sattunutta hyllyä.

Jonain päivänähän se raja tulee vastaan epämiellyttävien tilanteiden välttelemisessä, niin minullakin. Olin yötä päivää miettinyt mitä ihmettä se oli ja nyt olin päättänyt selvittää asian. Tirkistin hyllyn päädystä kohtaa jossa humahdus aina kävi lävitseni ja astuin askel kerrallaan eteenpäin. Hämmästyttävän pian minulle kävi selväksi että joku tuijotti minua. En vain tiennyt kuka. Työnsin epämiellyttävän tunteen taka-alalle ja astuin vielä yhden askelen. Tällä kertaa koin vain sen mukavimman vaiheen, puistattavan, korvat lukitsevan humahduksen, olin tyytyväinen siitä ettei muuta tapahtunut. Katsahdin hyllyä jonka kohdalla humahdus loppui yhtä pian kuin alkoikin. Hyllyssä oli fantasiakirjoja. Paksu punainen kirja näytti houkuttelevalta, ojensin kättäni sitä kohti. Jo kolmas asia viikon sisään, kolmas asia jonka olisin saanut jättää tekemättä. Se olikin viimeinen naula arkkuuni.

Kosketin kirjan selkämystä ja kummallinen sähköisku sävähti lävitseni. Kirjan täytyi olla todella tunteilla ladattu. Se oli ainoa selitys minkä siihen hätään keksin. Tajusin kyllä että todennäköisesti olin ainoa joka tunsi näitä kummallisa tuntemuksia, mutta kuten sanoin, se oli ainoa selitys minkä silloin keksin. Otin kirjan käteeni, tällä kertaa säväystä ei tullut. Selailin sivuja, kirja oli moneen kertaan luettu, täynnä hiirenkorvia ja tuhertelijoiden tekstejä sivujen reunoissa, mutta siitä huolimatta päätin lainata kirjan. Punaisessa nahkakannessa luki koristeellisin kultakirjaimin kirjan nimi, jota en kuitenkaan muista. Kirjan nimi kun ei ole tärkeä seuraavien tapahtumien kannalta. Selailin sivuja, sillä kirjan nimi oli ainoa teksti kannessa. Tarina oli kirjoitettu vanhahtavalla tekstillä. Että minä niin rakastin vanhoja tarinoita, fantasiaa, menneisyyteen sijoittuvia seikkailuja... Jos vain olisin tiennyt.

Lainasin siis kirjan. Loistavaa. Minulla oli aikaa aloittaa sen lukeminen, isäni hakisi minut kirjastolta vasta neljän aikoihin, kello oli puoli kolme. Luin kirjan polveilevaa tekstiä uppoutuen tarinaan uskomattomalla vimmalla. Kirjoittaja, kuka olikaan, oli tehnyt tarinasta mukaansatempaavan. Lisäaromina oli se, ettei tarinasta puuttunut tunteita herättäviä kohtia. Välillä saatoin nauraa vedet silmissä, välillä olla vihainen, toisinaan melkein itkeäkin. Se taisi olla ensimmäinen kerta kun kuulin kolme ääntä kahden sijaan. Ravistin päätäni ja yritin keskittyä lukemiseen. 'Heivaa nyt se kirja, totta kai sinä tahdot tietää mistä ääni kuului!' Sanoi, itsevarma, urhea minäni, kun samalla herkempi piipitti: 'Lue nyt vaan, se kehittää mielikuvitusta. Eivätkä pojat edes ole kiinnostavia...' Niin. Kolmas ääni kuului pojalle. Hermostuksissani huitaisin ruskeita hiuksiani sivuun ja onnistui pudottamaan kirjan reisieni päältä. Kirosin hiljaa, poimin kirjan ja yritin siistiä sitä. Onneksi kirja näytti yhtä siistiltä kuin aiemmin. "Kyllä sinä minun puolestani voit sen kirjan heivata ja katsoa taaksesi", sanoi miellyttävä ääni melkein korvani juuressa.

Tällä kertaa ääni ei kuulunut päästäni, sain siihen vahvistuksen kun katsoin taakseni. Niskakarvani nousivat pystyyn, ihoni meni aivan kananlihalle ja sopotin jotain käsittämätöntä siitä ettei ihmisiä saanut säikytellä puolikuoliaaksi. Selvää varmaankin jo oli että minulle puhunut henkilö oli poika. Voisin sanoa kiinnittäneeni ensin huomion hänen smaragdinvihreisiin silmiinsä, mutta se olisi valetta. Todellisuudessa ajattelin sitä että lähelläni oli poika, joka puhui minulle ilkikurisella äänensävyllä ja jolla oli vielä aivan jumalanen ääni. En edes ollut nähnyt hänen silmiään siinä vaiheessa. Oikeastaan minun olisi varman pitänyt hermostua, kysyä miksi hän pelotteli viattomia ihmisiä ja etenkin miksi hän puhui minulle, (eihän minusta kukaan tykkää).

Ajattelin aika ulkopuoliselta vaikuttavalla tavalla että hän varmaan pilaili kustannuksellani, tällaisen kirjatoukan kustannuksella ei edes ollut vaikea pilailla. Miksi hän muuten minulle olisi tullut puhumaan, enhän minä edes näyttänyt miltään. Ruskeissa hiuksissani ei auringon puutteen vuoksi tänään edes näkynyt kaunista punaista vivahdetta joka niissä aina silloin tällöin oli. Ihoni oli vaalea, hunajainen, poskeni olivat ulkoilmasta johtuen lähinnä punaisen omenan väriset, enkä minä osannut ajatella edes sitä hyväksi puolekseni. Tiesin silmieni olevan väriltään harmaat ja huulieni violetinpunaiset, sinervää fuksiaa, johtuen kylmästä ilmasta. Lämpimällä huuleni olivat oranssit ja silmäni kirkkaan siniset. Tutkailin niin paljon ihmisten ulkonäköjä että oman ulkonäköni tutukiminen ei ollut temppu eikä mikään. Pituutta minulla oli aivan liikaa, 175 cm, mikä tarkoitti että moni ikäiseni poika oli lyhyempi kuin minä. En kuitenkaan osannut ajatella että mikään näistä piirteistäni olisi minua kaunistava, sillä aina niiden alta kuultaisi tämä viallinen, epävarma ja arka persoonani.

Tunsin samaistuvani enemmän hentoon ääneen pääni sisällä kuin siihen vahvaan ja rohkeaan puhujaan, aivan kuin vahvempi persoona olisi vain osa ulkokuortani. Olin nimennytkin persoonani. Vahvalla persoonalla oli käyttönimeni, Nita, arka persoona oli Maria toisen nimeni mukaisesti. Nimet jopa sopivat niille.
'Vaikutan todella sekopäiseltä', ajattelin Mariana.
'Et sinä minusta sekopäiseltä vaikuta', korjasi hämmästynyt ääni pääni sisällä. Nyt olin varma siitä. Ääni pääni sisällä kuului takanani kaiteeseen nojaavalle pojalle, joka oli ollut aivan hiljaa pitkittyneen sisäisen kamppailuni aikana. 'Et sinä minusta rumakaan ole', hän jatkoi. Kieltelin mielessäni: 'En näe, en kuule, en näe, en kuule..', mutta ääni jatkoi taas: 'Kyllä sinä minusta aika selvästi näytät kuulevan. Rentoudu vähän, olet kuin heinäseiväs.' Mulkaisin taakseni ja nyt vasta tajusin katsoa takanani ollutta poikaa kunnolla. Leukani loksahti auki. 'Mitkä silmät', henkäisin mielessäni. Kuten sanoin, pojalla oli upeat silmät. Smaragdinvihreät, reunoistaan mustat, vasemman silmän pupillin vieressä kolme mustaa pistettä. Ja ne tuikkivat ilkikurisesti pojan hymyillessä minun hämmentyineisyydelleni.
"Kiitos", hän totesi rauhallisesti ja nyt aloin epäillä omaa järkeäni. Joko minä puhuin ajatukseni ääneen tai sitten tuo poika jonka nimeä en edes tiennyt pystyi keskustelemaan kanssani telepaattisesti kuin punaisen kirjan sankari ja sankaritar. Ja se taas tarkoittaisi sitä että olin menettänyt viimeisetkin järkeni rippeet.
"Ei hätää, et sinä ole seonnut..." kuulin hiljaisen äänen sanovan takaani. Suljin suuni, olin mahtanut näyttää naurettavalta. Hilauduin lähemmäs kirjaston seinää jotta näkisin pojan vähän paremmin. Taas teko jota minun ei olisi kannattanut tehdä, hänen katseensa seurasi minua enkä saanut silmiäni irti hänestä. Kalautin pääni seinään, tyypillistä minua.

Toheloiminen vain on sellainen asia jossa en voi olla onnistumatta. Poika, jonka nimeä en edes tiennyt puhkesi hyväntahtoiseen nauruun.
'Taidat sitten toheloida paljonkin', hän taas sotki pääni puhumalla suoraan mieleeni. Minä otin kaksin käsin kiinni päästäni ja ihmettelin ihan vilpittömästi mitä tämä oli. Hänen kulmakarvansa hypähtivät hänen mustien hiustensa alle piiloon ja kuulin taas hänen äänensä:
'Etkö arvaa?' Kai minä arvasin, en vain tahtonut myöntää asiaa.
'Taikuutta?' hän vihjaili lempeästi mieleeni. Katselin häntä murhaavasti. Minua hänen tuttavallinen äänensävynsä häiritsi, huolimatta siitä että minusta jo tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo pitkään... "Öh... Mikä sinun nimesi on?" mutisin katse käsissäni.
"Michael", hän hymyili minulle ystävällisesti. Huomasin että hänellä oli toisessa poskessaan hymykuoppa... Kaunispoika... Se ei ollut mielstäni reilua, jopa poika oli kauniimpi kuin minä! Hänen hampaansakin olivat ihan valkoiset! Olin aivan vihreä kateudesta.

Tuhisin. Istuin isäni autossa ja tuijotin myrtsinä eteeni, olin edelleen vihainen isälleni hänen viimeisimmästä äkäilystään. Olihan hänellä siihen syynsäkin, mutta hän ei tajunnut että olin palelluttanut käteni että pääsisin kouluun ja sitten vain haukutaan, sehän nyt on selvää että sellainen ärsyttää. Ärsytti minua toki toinenkin asia; Se että Michael oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kai minä jollain tavalla olin vapautunut hänen seurassaan, olin kyennyt juttelemaan rauhallisesti niitä näitä ja vähän kaikkea muutakin, mutta kun nousin seisomaan nähdessäni isäni auton huomasin hänen kadonneen vaikka hän oli juuri äsken sanonut minulle jotain. Silloin katselin hetken ympärilleni, sitten pudistin päätäni ja kävelin isäni autolle. "Tuh." tuhahtelin ärsyyntyneenä. Tuhahtelu oli mielestäni jotenkin suloista... Tyhmää, mutta niin se vain oli.

Olin todella pahalla tuulella koko ajan tultuani isäni asunnolle. Tiuskin koko ajan ja ärisin muutenkin. Enkä illalla saanut unen päästä millään kiinni. Kun lopulta sain nukahdettua, heräilin vähän väliä, minulla oli kuuma vaikka lämpömittari näytti vain kahtakymmentä astetta. Lopulta sain tarpeekseni ja menin terassille, istahdin viileälle betonille ja huokaisin. Jotenkin... Minun oli ikävä sitä tunnetta, viilentävää väreilyä ympärilläni, kihelmöintiä ihollani, Michaelista huokuvaa pirteää rauhallisuutta. Suljin silmäni ja hymisin laulunpätkää ja tunsin kuinka ympäristön lämpötila putosi, kykenin tuntemaan sen ihollani, reväytin silmäni auki tuntiessani kihelmöinnin poskellani. Michael. Hän oli kyykyssä, vierelläni, oli juuri sipaisuut poskeani kiinnittääkseen huomioni itseensä. Katselin häntä laantumattoman ihailun vallassa, hänen silmänsä näyttivät pimeässä melkein mustilta.
'Tule.' Hän ei ollut edes räpyttänyt silmiään, päättelin hänen puhuneen mieleeni.
'Minne?' ajattelin. Hän kertoi, ettei osannut selittää. Hän pyysi minua hakemaan kirjan. Tottelin häntä, en osannut ajatellakaan että siitä voisi seurata jotain huonoa... saatuaan kirjan käsiinsä Michael otti minua käsistä kiinni, minä sävähdin tahtomattani, sillä hänen kätensä olivat kylmät kuin jääpalat. toisen käteni hän laittoi kirjan päälle, toisen alle, ja sitten hän lukitsi katseensa silmiini. Tunsin sävähdyksen, ihoni meni kananlihalle, lävitseni meni kuin sähköisku. Ympärillämme räjähti, kirkas välähdys valaisi taivaan, yläättäen kaikki oli pimeää, minä putosin, tunsin Michaelin kädet käsissäni, näin hänen mieleensä, näin hänen muistonsa, tiesin kaiken tietämättä kuitenkaan mitään. Lopulta tunsin kovan maan taas jalkojeni alla, mutta putosin siitä huolimatta. Hänen kylmät kätensä pitivät minusta kiinni etten lyyhistyisi maahan, se oli viimeinen asia jonka muistin.