Kylmä geeli tuntui inhottavalta vatsalla, mutta lähinnä nauratti. Jännitti hurjasti, kun monitorille ilmestyvästä kuvasta etsittiin kohtua. Sitten se oli siinä. Oli hullua tajuta sen pienen mökelön olevan oikeasti minun sisälläni, kasvamassa vatsassa. Ultrasta erotti pään, ruumiin, jalat, jopa välillä hurjasti huitovat kädet ja pikkuruiset sormet. Sydän pamppaili nopeasti pikkuisen rinnassa ja erottuipa välillä jopa nenäluu. Siellä pieni pomppi ja heilui, varsinkin kun naurahdin tai liikahdin. Yritin aluksi luetella mitä kaikkea näen, mutta haltioissani vieräytinkin pari kyyneltä. Sen jälkeen olo ei ollut enää niin sekava, vaan keskityin tuijottamaan monitoria. Silti minusta oli vaikea ajatella, että lapsen isä jäi pois tästä kaikesta (ellei sitten halua tulla raskauden puolessa välissä olevaan ultraan). Paras ystäväni oli kuitenkin mukana jakamassa innostustani ja minun tukenani. Katsoivat ultrassa niskan turvotuksen ja se on pienintä mahdollista. Erittäin hyvä. Se yhdistettynä verikokeisiin, niin riski Downin syndroomaan on normaalia luokkaa, eli erittäin pieni. Helpotuin hieman, ja toivottavasti lapsi on sitten muutenkin terve.
On yllättävän vaikea opetella olemaan taas yksin. Välillä tuntuu erittäin kipeältä ajatella, ettei vain riitä toiselle ihmiselle. Riitänköhän minä omalle lapsellenikaan. Toivottavasti. Onneksi odottaminen antaa voimia, on vain pakko jatkaa eteenpäin ja ajatella positiivisesti. Itkemisen kanssa on ollut ongelmia. Välillä tuntuu siltä, etteivät kyyneleet vain lopu. Välillä taas tuntuu siltä, että on niin lukossa, ettei kyyneleitä vain tule. Tiedän, että tämä kaikki helpottaa jossain vaiheessa, mutta milloin, se on vielä täysin näkökentän ulkopuolella. Että pitääkin rakastaa näin kovasti. Silti vain ei riitä.
Asiasta appelsiiniin: tämä viikko on kuitenkin pelastettu. Katsoin tämän päivän minun nötyä, Mila-koiraa, koska äiti on kirjoituskurssilla eikä saanut Milaa minnekään muualle. (Kävin tänään neuvolassa lääkärin tarkastuksessa, kuunneltiin vauvan sydänääniä. Ei ollut ihan niin hurjaa, mutta hieno kokemus sekin. Koira haukkui miltei koko ajan neuvolan edustalla...) Milan kanssa sitten tultiin ulkoa takaisin kämpille, ja jätin koiran odottamaan eteiseen, että etsin kämppiksellä hoidossa olevan kissan ja suljen sen hetkeksi toiseen huoneeseen. En löytänyt kisua yhtään mistään. Ei ollut minun huoneessa, vaikka katsoin jopa vaatekaapin lävitse. Ei vessassa, ei kummankaan kämppiksen huoneessa, eikä keittiössä. Kisua ei näkynyt, joten vein koiran minun huoneeseeni. Lähdin hakemaan jotain keittiöstä, ja satuin katsomaan mikroon. !!! Löytyihän se kissa. Ja elossa vieläpä, sinne se oli mennyt nukkumaan. Pakko oli sitä pällistellä jonkin aikaa ja räpsiä kuvia. Eikä se meinannut edes tulla pois. Pitänee kiittää kisua kun seuraavan kerran vituttaa, eipähän vituta sitten enää.
Seuraavan kerran jotain ihmeellistä tapahtuu vasta puolessa välissä raskautta, kun on seuraava ultra. Pitänee silti jotain tänne raapustaa, että pysyy ajatus kasassa.