IRC-Galleria

Nyt vituttaa. Mutta se on ihan hyvä että vituttaa. Sillä pääsee eteen päin, ainakin nyt. Varsinkin kun se ei ole yleistä, vaan kohdistuu yhteen tiettyyn ihmiseen. Jes. En usko että tahdon tämän jatkuvan aina näin, mutta kuitenkin.

Olen pettynyt taas, ja pahasti, enkä kyllä osannut edes enää odottaa mitään muuta. Mutta minullekin tulee rajat vastaan, en aio niellä kaikkea ja olla kiltti tyttö. Ottakoot vahingoistaan vastuun edes kerran elämässään. Oppii ehkä olemaan. (Harva ehkä tajuaa mistä puhun, mutta en halua sitä tänne internetin ihmemaailmaan vielä levittää.)

Suru ja ikävä tulevat taas joskus, tiedän sen. Mutta toivon tämän hetkisen tunteen auttavan silloin, jos mikään ei muutu. Olen ehkä tyhmä kun toivon, mutta toivon silti. Jotain, en osaa sitä kunnolla kuvailla. Mutta toivon.

SE POTKII!! Se vihdoin tosiaan potkii, tai siis, minä vihdoin tunnen sen. Olen uumoillut tässä jo melkein puolitoista viikkoa, että josko se on se (hän, en osaa puhua ihmisistä hän-muodossa), mutta nyt vasta olen voinut sanoa varmaksi. Hassuja töytäyksiä mahassa, eniten silloin kuin asetun aloilleni, syön tai itken (vauva on ollut aika aktiivinen näinä päivinä...). Raukkaan vaikuttaa samat hormonit kuin minuun, joten stressi ja suru kiusaavat pientä myös.

En ole tuntenut itseäni pitkään aikaan näin yksinäiseksi, vaikka en olekaan enää pitkään aikaan konkreettisesti yksin. Lapsen isä laittoi välit kokonaan poikki. Vaikka osasin jo tietyllä tavalla odottaa sitä, koska tilanne on hänelle hankala, iski se silti. Ja kovaa. Iskee ja koskee ja repii ja raastaa vieläkin (näin kevyesti ja rauhallisessa mielentilassa kuvailtuna). Enkä tiedä miten äkkiä loppuukaan. Toivottavasti joskus. Ensimmäistä kertaa olen kylläkin tosissani tajunnut odottavani yksin. Minusta tulee perhe, ei meistä. Yksinhuoltajaäiti ja isätön lapsi. Enhän minä tietenkään kokonaan yksin ole, mutta välillä yhteys muihin ihmisiin tuntuu puuttuvan, että se muotoutuu ammottavaksi aukoksi. Pakostakin huomaa jonkun yhden tietyn ihmisen puuttuvan. Jonkun, joka tuskin koskaan tulee tai edes haluaa tulla takaisin. Unohtaa minut jo huomenna. Tai tänään. Ehkä on jo unohtanut?

Olisi elämälle hurjasti kysymyksiä. Miksi näin? Miksi minä? Enkö osaa tehdä mitään oikein? Tuleeko minun elämässäni oleman yhtään hetkeä jolloin voin sanoa olevani todellakin onnellinen? Jne jne, kyllähän nuo siinä jokapäiväisessä yleisessä kysymyspaketissa jo ovat. Toisaalta karjun itsekseni jo vauvakirjallekin, jonka olen saanut neuvolasta. "Jos et jonain päivänä saakaan sukkia jalkaasi, anna armaasi auttaa sinua." "Älkää unohtako toisianne, tehkää asioita yhdessä." "Suunnitelkaa yhdessä tulevaisuutta." "Jos et vauvan synnyttyä jonain yönä jaksa herätä, älä pelkää pyytää apua isältä. Vuorotelkaa." Vaikka tiedän, että päätös oli omani ja siihen on nyt muokkauduttava, ei se silti helpota sitä tuskaista oloa kun pelottaa. Tai ahdistaa. Tai ei löydäkään jotain vastausta kysymykseen ilman, että siinä on 'isä' mukana. Sain onneksi isoveljeltäni lahjaksi kirjan Musta tulee perhe. Sen on kirjoittanut itseäni kylläkin huomattavasti vanhempi, mutta kuitenkin myös yksin odottanut nainen. Toivottavasti se antaa lupaamiaan vastauksia ja tuo voimia. Ehkä joku päivä vielä helpottaa tieto siitä, etten ole todellakaan ainoa joka on kokenut tämän.

Kun jaksaisi raahautua kouluun. Siellä oleminen ahdistaa myös. Samoin kuin yksin kämpillä oleminen. Tällä hetkellä olen täysin lukossa eikä kyyneleitä nyt tule, mutta pelkään taas sitä hajoamista. Ehkä se odottaa kämpillä. Kun olen yksin. Yksin. Kaksin.

Närästää ja pissittää. Hienoa. Osaankohan minä edes tehdä enää muuta. Viikkoja kohta 19, aivan pian on ultra. Sitten kyllä taas riittää ajatuksia ja tällä kertaa sentään niitä ihanampia. Mutta myös taas niitä kysymyksiä.

Pakko tunnelmoida tänne edes hieman. Ensimmäinen hassu asia, rintojen muuttumisen lisäksi, joka alkaa näyttää vauvan tulemista, on navan muodon muuttuminen. Masu alkaa selvästi kasvamaan, koska navan yläreuna alkaa pingottumaan hassusti. Se tuntuukin erilaiselta. Huomasin se kunnolla tässä viikonloppuna ja naureskelin sille. Sitten tajusin, että jossain vaiheessa se sanoo "*pop*" ja ponnahtaa ulos koko napa. Uaaah...

Aamupahoinvoinnista en joutunut onneksi kärsimään, jotkut ruuat kylläkin aiheuttavat niin järkyttäviä öklötyksiä, että saa vain pohtia pystynkö syömään niitä enää koskaan (purkkiananas paljaaltaan, leivän välissä oleva suolakurkku, tähänastisesti pahimmat). Samoiten aamulla syöminen on vielä hieman väkinäistä. Ja välillä tulee aivan mieletön makeanhimo, joka saattaa lähteä melkein samantien pois. Karkkia ym olen yrittänyt vähentää lapsen ja oman terveydenkin takia.

Mitään erikoisia mielihaluja ei ole ilmaantunut vielä. Harmi sinänsä, ne voisi olla hassuja kokea.

Stressin ja lapsen isän takia minun on ollut vaikea olla tosissaan innoissaan tai onnellinen tästä asiasta. Ehkä senkin aika tulee vielä. Tämä kyllä kantaa minua eteenpäin, ja rakastan lasta jo nyt. Muut asiat on vain surtava ensin. (Toivon tosissani, etten tapa pikkuista stressiin...)

Taas on aikaa vierähtänyt ja paljon ehtinyt tapahtumaan. Viime viikon torstaina (25.9.) oli ensimmäinen ultraäänitutkimus KYS:llä. Tapahtuma jäi vahvasti mieleen, enkä usko että unohdankaan sitä koskaan. Olen siis nyt viikolla 12, ja viime viikon torstaina viikkoja oli 11 ja päiviä neljä. Laskettu aika on 12.4.2009, eli pari viikkoa tuosta päivämäärästä suuntaan tai toiseen. Kokemus herätti minussa hyvin vahvoja tunteita, eikä suotta. Näinhän sentään masuasukin ensimmäistä kertaa.

Kylmä geeli tuntui inhottavalta vatsalla, mutta lähinnä nauratti. Jännitti hurjasti, kun monitorille ilmestyvästä kuvasta etsittiin kohtua. Sitten se oli siinä. Oli hullua tajuta sen pienen mökelön olevan oikeasti minun sisälläni, kasvamassa vatsassa. Ultrasta erotti pään, ruumiin, jalat, jopa välillä hurjasti huitovat kädet ja pikkuruiset sormet. Sydän pamppaili nopeasti pikkuisen rinnassa ja erottuipa välillä jopa nenäluu. Siellä pieni pomppi ja heilui, varsinkin kun naurahdin tai liikahdin. Yritin aluksi luetella mitä kaikkea näen, mutta haltioissani vieräytinkin pari kyyneltä. Sen jälkeen olo ei ollut enää niin sekava, vaan keskityin tuijottamaan monitoria. Silti minusta oli vaikea ajatella, että lapsen isä jäi pois tästä kaikesta (ellei sitten halua tulla raskauden puolessa välissä olevaan ultraan). Paras ystäväni oli kuitenkin mukana jakamassa innostustani ja minun tukenani. Katsoivat ultrassa niskan turvotuksen ja se on pienintä mahdollista. Erittäin hyvä. Se yhdistettynä verikokeisiin, niin riski Downin syndroomaan on normaalia luokkaa, eli erittäin pieni. Helpotuin hieman, ja toivottavasti lapsi on sitten muutenkin terve.

On yllättävän vaikea opetella olemaan taas yksin. Välillä tuntuu erittäin kipeältä ajatella, ettei vain riitä toiselle ihmiselle. Riitänköhän minä omalle lapsellenikaan. Toivottavasti. Onneksi odottaminen antaa voimia, on vain pakko jatkaa eteenpäin ja ajatella positiivisesti. Itkemisen kanssa on ollut ongelmia. Välillä tuntuu siltä, etteivät kyyneleet vain lopu. Välillä taas tuntuu siltä, että on niin lukossa, ettei kyyneleitä vain tule. Tiedän, että tämä kaikki helpottaa jossain vaiheessa, mutta milloin, se on vielä täysin näkökentän ulkopuolella. Että pitääkin rakastaa näin kovasti. Silti vain ei riitä.

Asiasta appelsiiniin: tämä viikko on kuitenkin pelastettu. Katsoin tämän päivän minun nötyä, Mila-koiraa, koska äiti on kirjoituskurssilla eikä saanut Milaa minnekään muualle. (Kävin tänään neuvolassa lääkärin tarkastuksessa, kuunneltiin vauvan sydänääniä. Ei ollut ihan niin hurjaa, mutta hieno kokemus sekin. Koira haukkui miltei koko ajan neuvolan edustalla...) Milan kanssa sitten tultiin ulkoa takaisin kämpille, ja jätin koiran odottamaan eteiseen, että etsin kämppiksellä hoidossa olevan kissan ja suljen sen hetkeksi toiseen huoneeseen. En löytänyt kisua yhtään mistään. Ei ollut minun huoneessa, vaikka katsoin jopa vaatekaapin lävitse. Ei vessassa, ei kummankaan kämppiksen huoneessa, eikä keittiössä. Kisua ei näkynyt, joten vein koiran minun huoneeseeni. Lähdin hakemaan jotain keittiöstä, ja satuin katsomaan mikroon. !!! Löytyihän se kissa. Ja elossa vieläpä, sinne se oli mennyt nukkumaan. Pakko oli sitä pällistellä jonkin aikaa ja räpsiä kuvia. Eikä se meinannut edes tulla pois. Pitänee kiittää kisua kun seuraavan kerran vituttaa, eipähän vituta sitten enää.

Seuraavan kerran jotain ihmeellistä tapahtuu vasta puolessa välissä raskautta, kun on seuraava ultra. Pitänee silti jotain tänne raapustaa, että pysyy ajatus kasassa.

Päätin siis aloittaa kirjoittamaan vauva-päiväkirjaa tänne. Jos joku lukee eikä vielä tiedä, niin nyt siis kaikelle kansalle tiedoksi että olen raskaana. Tietämättömyytesi saattaa johtua siitä, etten ole ehtinyt kertomaan sinulle, en tunne sinua tai minua ei kiinnosta tiedätkö. Asiaa saa myös kommentoida, mutta päätökseen on turha yrittää vaikuttaa ja epärakentavat mielipiteet sivuutan olan kohautuksella. Kaikista eniten toivon kannustusta ja ymmärrystä, päätös ei tule tuomaan pelkästään ruusuja ja kissanpentuja (I only wish..). Tästä alkaa kuitenkin myös täysin uusi jakso minun elämässäni, angstaaminen ja syyllisyydessä kieriskely eivät tule olemaan osa minua, olivatpa kuinka muodikkaita hyvänsä. Haluan vielä kiittää Teitä jotka ovat olleet alusta asti minun tukenani, rakastan Teitä.

Aion pitää kirjaa tapahtumista miltei joka viikko, ellen useamminkin. Näin alussa ei mitään kummempaa varmaan tapahdu, muuta kuin neuvolakäyntejä ja tietysti ensimmäinen ultra (joka on muuten ensiviikon torstaina!).

Lapsen alullesaattamisesta en nyt sen enempää tee tiliä, se varmaan on jokaiselle ainakin teknisesti melko selvää, sitäpaitsi itseni lisäksi aika montaa ihmistä häiritsisi jos kirjottaisin siitä kovin avoimesti. Toisaalta lasta nyt melkein voi pitää ainakin tällä hetkellä marjasta putkahtaneeksi, koska lapsen isä sanoutui asiasta irti (tästä hieman myöhemmin). Oli miten oli, siellä se nyt on, ja seuraavaksi selostusta siitä kuinka sain tietää ja mitä se sitten aiheutti.

Aloin epäillä, että jotain on vialla kun ystäviämme iskemmekuukausittainruostuneenrautatangonvatsastasisisäänjaväännämme ei kuulunut, ja paremmin laskeskeltuani tajusin niiden olevan myöhässä jo pari viikkoa. Koulujen (lukioiden) alkamista seuranneena torstaina eli 14.8. kipitin terkkarille ja sain sieltä lähetteen KYS:iin verikokeisiin. Yön jännittämisen ja itkemisen jälkeen kävin perjantai aamuna kuulemassa tulokset... ja positiivinenhan se oli. Tässä vaiheessa lapsen isä oli vielä kuvioissa mukana, mutta kommentti "yritä näyttää helpottuneelta" tulosten kuulemisen jälkeen varmaan kertoo jo jotain. Itse en osannut edes ajatella. Olin turta, toisaalta helpottunut koska asia oli nyt varma, ja täysin lukossa. Asia aukesi vasta monen päivän jälkeen mutta ei sinänsä helpottanut. En tiennyt mitä tehdä. Kuulin mielipiteitä, neuvoja ja tukemislupauksia ympäriinsä, mutta mikään niistä ei auttanut päättämiseen, enemmänkin vain tukivat sekä aborttia että lapsen pitämistä. Että ihminen voi olla sekaisin, en ole koskaan eläissäni ikinä joutunut niin vaikean päätöksen eteen. En tiedä tarkkaan vieläkään miksi näin, ehkä se selviää vasta tulevaisuudessa.

Kolmisen (?) viikkoa kesti sitä, että joka toinen minuutti päätin pitäväni sen ja joka toinen tekeväni abortin. Yhtenä iltapäivänä pizzeriassa päätin tekeväni abortin. Ajatus helpotti vain vähäksi aikaa, mutta tavallaan tiesin kuitenkin etten pystyisi siihen. Hankin kuitenkin paperit toimenpidettä (!!) varten. Kävin jo lääkärilläkin, mutta koko odottamisajan ja sitä edeltävän illan itkin. Itkin myös heti kun astuin lääkärin huoneeseen, mutta onneksi käynti oli vain melko muodollinen eikä siellä siis sinänsä vielä tarvinnut asiasta päättää.

Kävin sitten yhtenä viikonloppuna kotona ja siellä lopullinen ajatus vain tuli, ja kerrankin sellaisena että se pysyi kirkkaana, selvänä, jotenkin järkevänä. Viikon taisin sitä muhia ja miettiä, ja vaikka minut uhattiin jättää, niin silti ajatus piti.

Ehdin olla melkein viikon onnellinen, luulin että asiat pysyvät kasassa, mutta vaikka kuinka rakastaisi niin silti ei voi olettaa että toinen pystyy samaan kuin itse. En ole katkera, enkä vihainen, ainoastaan erittäin surullinen ja tietyllä tavalla pettynyt. Ehkä hän joskus tajuaa mistä on jäämässä paitsi. Rakastan häntä aina, toivottavasti hän tajuaa sen.

Maha-asukki on nyt yli kymmenen viikon ikäinen, pian näen sen ensimmäistä kertaa (jos edes hahmotan ultrasta mitään). Odotan innolla tulevia aikoja ja toivon että asiat kääntyisivät vielä jopa parempaan suuntaan. Vaikka joistain asioista joutuu joskus maksamaan ylisuuren hinnan niin silti ne on joskus hyvä valita.


Väsyttää joten jatkan joskus myöhemmin. Liika stressi ei oikein tee hyvää. Öitä.

1. Kuka olet?
2. Pidätkö minusta?
3. Milloin tapasimme ekan kerran ja missä?
4. Mikä oli ensivaikutelmasi minusta?
5. Oletko yhä samaa mieltä?
6. Jos saisit antaa minulle jotain, mitä antaisit?
7. Kuvaile minua yhdellä sanalla
8. Uskallatko laittaa tämän päiväkirjaasi ja katsoa mitä mieltä minä olen sinusta?

Ne on tällä viikolla! Tanssit.! Onneksi en ole ainoa joka niitä jännittää, Leena on ottanut tämän stressaamisen elämäntehtäväkseen (kiitos ja kumarrus hänelle, toivottavasti ei tukahdu täysin). Mutta joo, alkaa oikeasti pelottaa kun tuntuu ettei vielä mikään ole valmiina. Vaikka kai kaikki siis on jo tehty, mutta...


Auttaakohan laastareiden syöminen sisäisiin haavoihin...? Ei kai.. Harmi sinänsä. Mitenköhän täällä jaksaisi olla.. *sigh* Pitäisi varmaan saada edes numeroita nousemaan.. Nyt on ollut hieno laskukausi kiitos erään ihmisen.. (syytän muita koska siitä tulee parempi olo, olevinaan). Onneksi pääsee pois kotoa vähäksi aikaa taas joskus..

Voi että osaa ihminen taas angstata. Tällä hetkellä mikään ei taas kiinnosta, koulu on jostain syvältä, ja varsinkin täällä korvessa kököttäminen itsekseen alkaa kyrsiä, ja kovasti, taas vaihteeksi. Oloa ei auta yhtään, että huomenna olisi tarkoitus mennä hampilääkärille revityttämään pois toinenkin viisaudenhammas. Juurihan se ensimmäinen revittiin T.T (ennen joulua, mutta silti..). Sattuu jo pelkkä ajatuskin. Noh, elämä jatkuu blaablaablaa, onneksi kulta tulee ehkä viikonloppuna. Huom, ehkä. Odotan innolla sitä milloin tämä joku teiniys lähtee pois minusta, on inhottava olla näin emo.

Jaa, tämä taisi kyllä jäädäkin tähän, koska äitirakas haluaa itse nettiin. Sitä se teettää, sivistyksen ulkopuolella asuminen. Kun vielä tapahtuisikin jotain kertomisen arvoista, voisi tännekin kirjoittaa niitä ylös koska muuten en pidä kirjaa elämästäni (jota siis ei ole).