Ajettiin Citymarketin maanalaiseen parkkiin, joka olikin pohjakerroksestaan jo laivaa. Sinne tuli muitakin. Yritin hädässä pistää tekstareita vielä cheerioille ja perheelle et tänne tänne. Ketään ei tullut.
Heräsin. Olinkin asuntovaunussa tai vastaavassa, joku säiliö mistä oli luukku auki vain katolta. Ryömin kurkkaamaan sieltä ulos ja oltiin pitkällä maantiellä tasaisella laakeella maalla. Joku ratsasti hevosella vieressä. Puhui huonoa englantia. Sain sen verran selvää, että oltiin Ruotsissa (Tukholmasta etelään 100km) ja että tänne asti myrsky ei yltänyt. Ratsastaja tarjosi juotavaa.
Ryömin takaisin säiliöön joka olikin bussi. Satu ja Anniina nukkuivat penkeillä vierekkäin, olivat löytäneet toisensa Tukholman lentokentällä (!). Tunnelma oli ihan järettömän ahistava, kehenkään ei saanut yhteyttä, kaikki rakkaat Suames ja puhelimet poikki. Soittamalla sain (biologisen) iskän kiinni, vaihdettiin pari sanaa mutta siinä se.
Aloin hoivamaan pientä poikaa, jonka sisko oli kadonnut eikä muuta perhettä ollut. Katselimme (nyt jo) lentokoneen ikkunasta tuhoutunutta maailmaa. Silmänkantamattomiin romua, ruumiita peiteltyinä suuriin riveihin ja kasoihin, roskaa ja paskaa, hökkeleitä ja huonokuntoisia ihmisiä, maasta aukikaivettu vesiputki josta ihmiset kävivät hakemassa juomavettä pieniin kippoihin.
Kokoajan taustalla fiilis siitä, että suurin osa ystävistä ja perheistä on luultavasti kuollut.
Tässä vaiheessa meidän joukosta piti huolta joku kumma PROFESSORI. Sillä oli lentoreppu, jota lainasin pikkupojan kanssa ja lentelimme ympäriinsä katselemassa tilannetta. Pikkupoika oli kokoajan kärttyinen ja halusi kotiin, en osannut selittää että kotia ei enää ole eikä ehkä perhettäkään. Päristelimme repulla ostoskeskuksessa josta oli vielä seinät jäljellä.
Ulos tultuamme pihalta oli lähdössä lentokone "Suomeen", kertoi lentäjä. Poika kiipesi salaa sisään, minä perässä. En uskaltanut jättää lasta yksin enkä pakottaa jäämään luokseni. Piileskelin. Kone lähti ilmaan, muutama muu matkustaja kehui kuinka tämä oli nopea ja tehokas kone, ja että tällä päästäisiin nopeasti kotiin.
Lentäjä ilmoitti, että ensimmäisenä lennettäisiin Poriin (?!). Kone kierteli sulavasti ympäri kylää, jonne oli noussut myrskyssä tuhoutuneiden rakennusten ympärille vaikka mitä uutta ja kummaa. Isoja ostoskeskuksia, huvipuistoja, hotelleja.. siniasuinen nainen esitteli meille paikkoja ja ojenteli esitteitä, harmitteli kun firman paitoja ei ollut enää jaettavaksi kuten oli tarkoitus. Bisnesmeininki, kunnon Las Vegas.
Tajusin, että Viro (!!!??) tai joku vastaava oli järjestänyt myrskyn tuhotakseen maan ja vallatakseen sen omilla bisneksillään ottaaseen vallan. Tiettyhän siinä vähän otti päähän. Tampereellakin sama juttu.
Yhtäkkiä olin jälleen reppukopterilla liikkeellä ja päätin pöristellä pk-seudulle etsimään perhettä ja EINARIA :((( Pelkäsin kopterin pettävän kesken matkan, polttoaineen loppuvan tai jotain, mutta pian olinkin perillä.. koko matka oli yhtä Las Vegasia, mutta osa paikoista oli vielä paskana. Näin mm. miten humalainen poika törmäsi lasiseinään, joka kaatui kokonaan ja murskasi alleen kaksi naista. Raahautuivat veripäissään seinän alta pois. Poika oli jo kuollut.
Kirkkojen muureissa ja seinissä oli nimilistoja, löysin Hannan sieltä, mutten tajunnut listan merkinnöistä mitään. Yritin kysellä ihmisiltä et onko nää tässä listassa hengissä vai kuolleita, eikä kukaan osannut vastata.
Rannat olivat muuttuneet aurinkoisiksi hiekkarannoiksi (sentään jotain hyvää, GO VIRO!!!) ja surffasin lentäen eestaas ja etsin epätoivoisena Enskaa. Löysin jonkun samannäköisen koiran ja hellin sitä itkien hysteerisesti.
Kääk kääk, unessa oli sikana muitaki yksityiskohtia, mut nyt kyllästyin kirjoittamiseen.
PS: Ai niin, AUSTRALIA oli kans kärsinyt huomattavia tuhoja myrskyssä. Aika täsmästormi.