IRC-Galleria

Polvistu tai alkaa iskuja sateleen!! Alistu ja anele, et istu vaan pakene!!!
Asennetta.
Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa. Ei mikään nosta tätä tunnelmaa...
Oon vähän alkanut ajatella asioita useammalla kantilta. En sit tiedä onko se hyvä vai huono juttu.. Ainakin mä oon kokoajan ihan omissa ajatuksissani.. Enkä oikein tiedä mistään mitään, taas kerran..=) Lähinnä mua mietityttää se et mitä ihmisen mitää minkäkin asian takia kestää.. Missä se raja tulee vastaan, ettei niinku hommat mene naurettavaksi.. Sieto kykyä mulla on kyllä, mut en sit oikein osaa sitä suhteuttaa, et paljonko mun pitää sietää. Ku eihän se raja voi siinä mennä et mitä mä kestän.. Sehän tarkoittais sitä et hommat jatkuu siihen asti et mä en enää jaksa... Eikä se mun mielestä ole oikein..
Mut sehän asioista tekee ristiriitaisen, ku susta tuntuu et joidenkin asioiden eteen voisit tehdä mitä vaan... Tuntuu vaan ettei mikään riitä.
Kuka sen sitten osaa sanoo et milloin pitäis viheltää peli poikki.. Kuka sen määrittää.. No minä itse tietenkin.. Ei kait sitä kukaan voi mulle sanoo. Musta vaan tuntuu etten osaa sitä tehdä itsekkään.
No no.. Maanataina meen keskustelemaan yhdestä elämäni suurimmasta hankkeesta.. Jos se vain onnistuu ja kaikki menee suunnitelmien mukaan, mä saan oman tulevaisuuteni turvattua.. Siinä sivussa mulla olis mahdollisuus auttaa joitain muitakin. Sen nyt näkee sitten.
Toisaalta mä oon niin vittuuntunu tekemään kaikenmaailman keksintöjän sen takia et selviäis tästä elämästä... Miks ei joskus asiat vain vois rullata menemään?!?!?!? Omasta tyhmyydestähän se on paljon kiinni, mut miks sitä pitää sitten aina toistaa samoja virheitä.. En muistq milloin olisi viimeksi ollut sellainen aika, ettei olisi tarvinnut huolehti mistään.. Olis voinu vain relata.. Se oli varmaan joskus silloin kun asui vielä kotona.. Eli sanottaisko, ettei ole tämä lintu ainakaan kovin ylväästi pesästään lentänyt.. En mä sitä muille näytä.. Ei vain ylpeys anna periksi. Avun pyytäminenkin on taitolaji.. Enkä mä ole sitä koskaan osannut. Muita mä kyllä autan enemmän ku mielelläni, mut jotenkin mä aina ajattelen että mun on selvittävä yksin... En halua olla kenellekkään rasite. Toisaalta se aina vahvistaa mua ku mä huomaan, et on jostain taas selvinnyt, mut kyllä sitä pitäis joskus osata pyytää apuakin. Ei kaikesta tarvi selvitä yksin. En vain ole sitä vielä oppinut, ku aina oon joutunu selviimään yksin.. Ja joskus aina pitämään siinä sivussa muistakin huolta.. Yleensä on helppo hymyillä, vaikka asiat olisikin huonosti. Kukaan ei vain näe sitä, että sisimmässäni vuodatan kyyneleitä, vaikka ulospäin kaikki olisikin OK..