IRC-Galleria

Netissä kiertää juttuja liittyen kirjainjärjestykseen. Väitetyn alkuperäisen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan sanojen kirjainten järjestyksellä ei ole lukemisen kannalta merkitystä, kunhan ensimmäinen ja viimeinen kirjain ovat oikeilla paikoillaan.


Tutkimuksen tuloksista kerrotaan tiivistettynä näin:

According to a research at Cambridge University, it doesn't matter in what order the letters in a word are. The only important thing is that the first and last letter be in the right place. The rest can be a total mess and you can still read it without problem. This is because the human mind does not read every letter by itself, but the word as a whole.

Asiaa voi havainnollistaa automaattisella sekoitusgeneraattorilla:
Acrcinodg to a rcearseh at Cbrmdiage Ursentviiy, it dsoen't metatr in what oderr the lerttes in a word are. The only inaomtrpt thing is that the frsit and last ltteer be in the rghit pclae. The rest can be a ttaol mess and you can siltl read it whtoiut pleobrm. This is baeusce the hmaun mind does not read eervy lteetr by itlsef, but the word as a wolhe.

Eräs kirjoittaja tarttui asiaan, ja tempaisi melko suoran suomennoksen, joka kiersi pitkään Facebookissa:

"SUOMEN KIELIOPPI: Cmabrigden yilopitson tuktimusken muakan ei ole väilä, msisä jäjretsyksessä sanan kijraimet ovat, ainoa täkreä aisa on, että esnimmäinen ja viimienen kijrain ovat oikelila piakiolla. Loput voivat olla missä jäjretsyskessä tahasna ja imhinen voi sitli lukea tesktin ongemlitta. Jos osasit lueka tämän, koipoi tämä stakutseesi"

Puuttumatta enää aikaisemmin käsittelemääni havaintoon tutkimustulosten soveltamisesta suomen kieleen, tässä hämmennystä herättää otsikko "suomen kielioppi". Alkuperäinen tekstihän ei ole suomea. Eikä tutkimuksella sitä paitsi ole mitään tekemistä kieliopin kanssa, vaan oikeinkirjoituksen!

Sen sijaan suomen kieliopissa on eräs hauska piirre. Sallinette minun käyttää samaa otsikkoa.

"SUOMEN KIELIOPPI: Ilman tutkimuksia yliopiston selvää tämä on. Kielessä Suomen sanajärjestystä vaihtaa voi. Siitä kärsi ei luettavuus paljoakaan, hauskaa vaikka saattaakin olla, tällä tavalla kun kirjoittaa. Toisin kuin kielissä muissa monissa, suomessa lauseen merkitys muutu ei, vaikka paikkaa kysymyssanankin vaihtaa. Tämä onko totta? On kuitenkin sanoja tiettyjä, joiden paikoillaan täytyy olla. Ovat sellaisia monet konjunktiot esimerkiksi. Tätä statukseesi älä lisää, mutta mieleesi pistä.

Deeveri, 2011

Kirjoitin ennen vappua päissään olemisesta. Olin huolissani sekä kyseisestä ilmiöstä, että päissään olemisen oikeinkirjoituksesta. Nyt olen huolissani huolissaan olemisesta.

Tällä kertaa asialla eivät olleet koululaiset, vaan aikuinen sosiaalialan ammattilainen. Eräs Gallerian teinihelppereistä julkaisi kyselyn:



Sama possessiivisuffiksiongelma kuin päissään olemisen kanssa. Ah, kuinka kohtalokasta! :D


Tässäpä sosiaalityöntekijöille, vanhemmille ja kaikille muillekin pieni kertaus huolissaan olemisesta.

Minä olen huolissani
Me olemme huolissamme

Sinä olet huolissasi
Te olette huolissanne

Hän on huolissaan (huolissansa)
He ovat huolissaan (huolissansa)


Jos siis olet huolissasi siitä, että kamusi on päissään, ota yhteyttä vaikka verkossa toimivaan teinihelpperiin.

Deeveri, 2011

Lähestyvän vapun kyseenalaiseksi kunniaksi lyhyt oppitunti suomen kielen ilmaisusta olla päissään.

Toisin kuin kännissä, jurrissa, hiprakassa tai tuiterissa ilmaisu päissään sisältää aina omistusliitteen eli possessiivisuffiksin.

Minä olen päissäni
Me olemme päissämme

Sinä olet päissäsi
Te olette päissänne

Hän on päissään
He ovat päissänsä (päissään)

Muotoa päissään käytetään siis vain kolmannesta persoonasta (hän/se, joskus myös he) puhuttaessa.

Esim.

Matti oli päissään eilen.
Hän on ollut päissään joka juhlissa.

Koska ilmaisu vaatii aiemmin mainitun possessiivisuffiksin, ja sana päissä on jo itsessään monikkomuotoinen, taivuttaminen ei ole aivan helppoa. Varsinkaan, ellei hallussa ole vielä edes peruskoulun äidinkielen oppimäärää.

Siispä suosittelen jättämään päissään olemisen vaikkapa ylioppilaille.

Deeveri, 2011

Sanaa kumpi käytetään silloin, kun mahdollisia vaihtoehtoja on kaksi.
Siis tasan kaksi! Ei kolme, neljä tai viisitoista.

http://suomisanakirja.fi/kumpi

OIKEIN: Kumpi on parempi, Suomi vai Ruotsi?
VÄÄRIN: Kumpi on parempi, Suomi, Ruotsi vai Norja?

Deeveri, 2011

__

Katso myös:

Vai mitä et toi alku on tos turha?
Aiotko vielä kirjoittaa että aijot?

Mul on ollu pitkään kirjotusfiilis, mut en oo jaksanu avata minaria. Nyt ku sain OpenOfficenkin auki, toi tyhjä kenttä vaan ahdistaa, eikä tietookaan tekstistä .________.

Niin ja äikän aine kadoksissa:3

Häh? Eihän suomen kielessä ole h-kirjaimeen loppuvia sanoja… Ai on vai? No höh, niinpä onkin! H-loppuisia sanoja löytyy sanaluokasta nimeltä interjektiot, eli huudahdussanat.

Varmimmin näitä sanoja löytää sarjakuvalehdistä, kuten Aku Ankasta. Ahkerassa käytössä h-loppuiset interjektiot ovat myös chat-tyyppisissä pikaviestikeskusteluissa ja Irc-galleriassa, vaikka hymiöt ovat suurelta osin kirjoitettuja ilmaisuja korvanneetkin.

Interjektiot ovat taipumattomia, mutta monista huudahduksista käytetään useita erilaisia variaatioita. Osalla sanoista on (väliviivallinen) kaksoismuoto. Interjektioita muodostetaan myös tilanteen mukaan. Niinpä kaikenkattava luettelointi on mahdotonta. Tietynlaisen jaottelun h-loppuisista huudahduksista saa kuitenkin laadittua.

Listassa on väliotsikkoina sanojen pysyvät kirjaimet ja sanojen perässä suluissa joitakin merkityksiä.


H-kirjaimeen päättyviä suomenkielisiä sanoja:

---

*h / **h

ah, aah (yllättyneisyyttä, nautintoa, ihailua)
eh, eeh (epävarmuutta, epäröintiä)
oh, ooh (hämmästystä, yllättyneisyyttä)
uh, uuh (kipua, nautintoa)
yh, yyh (nyrpistelyä)
äh, ääh (turhautumista)
öh, ööh (epäröintiä, hölmistystä)

h*h

hah, hah-hah (nauramista, ivallista nauramista)
heh, heh-heh (nauramista, hekottelua, mummonaurua)
hih, hih-hih (nauramista, hihitystä)
hoh, hoh-hoh (nauramista, hohotusta, väsymystä, yllättyneisyyttä)
huh, huh-huh (väsymystä, säikähdystä)
hyh, hyh-hyh (nyrpistelyä, moittimista)
häh (ihmettelyä, kysymistä)
höh (pettymistä, tympääntymistä)

k*h

kah (murreilmaisu: katsomaan kehottamista)
köh, köh-köh (yskimistä)

p*h

pah (halveksuntaa)
pih (kiukkua)
puh (uupuneisuutta, hengästymistä)
pyh (halveksuntaa, vähättelyä, epäuskoa)
pöh (halveksuntaa, vähättelyä, epäuskoa)

r*h

röh (sian ääntelyä, röhkimistä)

t*h

tuh (höyryjunan ääntä)
täh (kysymistä)

muita

aih (kipua)
auh (kipua)
lääh (läähätystä, väsymystä)
nuuh (nuuhkimista)
nyyh (nyyhkyttämistä, itkua)
plääh (turhautumista)


Hmmh... Lisääkö loppu-h sympaattisuutta?

---

jaa / jaah
joo / jooh
juu / juuh
nii / niih
nooh
nääh
mmh


Nimet

---

Arabian kieli on pullollaan h-loppuisia sanoja ja nimiä kuten Allah, Hizbollah ja Abdullah. Muutamia nimiä on kotiutunut muillekin kielialueille. Esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan: Deborah, Elijah, Hannah, Delilah, Mariah, Sarah, Ruth, Judith, Joannah, Norah, Savannah, Meredith, Edith, Micah. Kaikkein kotoisimmalta kuulostanee Elisabeth eri muunnoksineen.

Deeveri, 2011

LÄHTEET:
http://fi.wikipedia.org/
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8482095
Aku Ankka -lehdet
Irc-galleria, kommentit ja kuvatekstit


__

Aiemmin julkaistua:
R-kirjaimeen loppuvat sanat
L-kirjaimeen loppuvat sanat

Jo muutaman vuoden ovat kielenhuoltajat olleet huolissaan kansalaisten tavasta aloittaa lause eli-sanalla.

Eli me ollaan Tampereelta.
Eli mun nimi on Matti.

Joidenkin mielestä eli on ilmeisesti liian lyhyt, koska hiljalleen on yleistynyt pitempi alkurepliikki joo eli.

Joo eli meille tuli keikka tuonne Hervannan suunnalle.
Joo eli mä tein esitelmän karhusta.

Edellä mainitut ovat yleisiä pääasiassa puhutussa kielessä, mutta myös kirjoitetussa tekstissä ovat alkusepustukset hälyttävästi lisääntyneet. Seuratkaapa vaikka IRC-Gallerian käyttäjien kyselyitä.

Vai mitä et munamies on paras?
Vai mitä et mä leikkaan mun hiukset?

Vai mitä on sinänsä ihan kelpoa suomea. Sen paikka vain ei ole lauseen alussa, vaan lopussa.

Näin on parempi, vai mitä?

Deeveri, 2011

__

Katso myös:

Aijotko
Kumpi

Minä aion - Me aiomme
Sinä aiot - Te aiotte
Hän aikoo - He aikovat

Deeveri, 2011

Silloin tällöin arvuutellaan, mitkä ovat suomen kielen l-kirjaimeen päättyvät sanat. Internetistä löytyy monenlaista listaa, joita sekoittavat enemmän tai vähemmän murteelliset ja puhekieliset ilmaisut sekä lainasanat.

Suomen kirjakielessä ei ole kovin monta sanaa, jotka päättyvät likvidakonsonanttiin (l ja r). Käytännössä kaikki niistä ovat substantiiveja. Useimmilla näistä sanoista sanoilla on vaihtoehtoinen e-muoto, jossa vartalovokaali e pysyy mukana myös nominatiivissa. Mikään sääntö tämä ei ole, sillä muotoja kuten sävele tai sisare ei käytetä, ja toisaalta esimerkiksi sanoista kumpare, perkele ja sirpale ei ole muotoja kummar, perkel tai sirval.

Oman luokkansa muodostavat sitaattilainat kuten kennel, jolloin vokaalivartaloinen versio on suomalaistettu muotoon kenneli (ei kentele). Seuraavaksi voittekin miettiä päissänne sitä, onko Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva Kempele suomalaistanut nimensä belgialaisesta Kemmelistä.

Suomen kielen l-päätteisistä sanoista tutuimpia ovat ihmiseen itseensä läheisesti liittyvät askel ja kyynel. Samaa sarjaa on myös nivel, joka on olennaisessa osassa kun askeleita otetaan. Kun tarpeeksi askelia on astuttu, on koko taival taitettu.

Luonnosta löytyy sammal ja sepelkyyhky. Sepel yksinään on vieraampi sana. Useammin käytetään muotoa seppele. Sepel ei siis tässä tapauksessa viittaa kivestä murskattuun sepeliin. Sepelkyyhkyn laulama sävel on matala, ja muistuttaa erehdyttävästi pöllön huhuilua.

Säveliä saadaan ilmoille myös kanteleesta, jonka l-päätteinen muoto kannel on edelleen jonkin verran käytössä, esimerkiksi laulukirjan nimessä Siionin kannel.

Varmasti kaikista vierain sana on äänel, joka tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan puhesointia / puheääntä, ja Pienen sivistyssanakirjan mukaan yhtyemusiikkia, jossa kullakin äänellä on vain yksi tai harvoja esittäjiä sekä moniäänistä sävellystä, jossa kullakin äänellä on itsenäinen melodinen sisältö.

Alun perin hevosen valjaisiin liittyvä vemmel, eli vempele tarkoittaa nykyään yleisesti erilaisia laitteita ja työkaluja, vempaimia. Hevosen vemmel tunnetaan paremmin nimellä luokki tai luokka, riippuen siitä, sattuuko hevosmies olemaan kotoisin Itä- vai Länsi-Suomessa. Vemmelsääri viittaa juuri tuohon kaarevaan vempeleeseen, jonka tehtävä on pitää aisat irti hevosen kyljistä.

Käsitöitä tekeville tuttu sana on ommel, josta voidaan käyttää vaihtoehtoista muotoa ompele. Nominatiivina ompele on samannäköinen verbin ommella imperatiivin kanssa, joten sen käyttöä ei voi suositella. Taivutusmuodoissa ompeleen käyttö sen sijaan on jopa välttämätöntä.

Petkel on käsikäyttöinen vempele, joita on kahdenlaisia. Petkel(e) on nimitys sekä huhmaren kanssa käytettävälle rouhimisvälineelle että puun kuorimiseen tarkoitetulle työkalulle.

Joskus voi törmätä sanaan kimmel. Todennäköisimmin siihen törmää, jos omistaa S-etukortin ja aikoo yöpyä Joensuussa. Siellä nimittäin sijaitsee Sokos Hotel Kimmel. Mitä kimmel sitten tarkoittaa? Nykysuomen sanakirjan mukaan kimmel on runomuotoinen synonyymi sanoille kimalle, välke, hohde ja loiste. Esimerkkeinä kirja mainitsee: "tähtien kimmel" ja "silmissä väikkyy kostea kimmel".

Jos kimmel hyväksyttäisiin mukaan listaan, pian joku ehdottaisi sanaa temmel. Sehän tarkoittaa lasten tai eläinten poikasten leikkiä, temmellystä. Temmeltää-verbistä muodostettu substantiivi olisi
kuitenkin johdonmukaisemmin temmellys, kuten kimmeltää-verbistä kimmellys.

Runomuotoisten sanojen lisäksi toinen pois rajattava joukko on lainasanat. Lainasanoihin kuuluvat muun muassa bagel (leivonnainen), sisal (sisalagaavesta saatava kuitu), soul (musiikkityyli), gospel (musiikkityyli), trial (urheilulaji), diesel (polttoaine), lasol (yleisnimityksenä lasinpesunesteistä) ja alussa mainittu kennel (koiratarha).


L-kirjaimeen päättyvät suomenkieliset sanat:

---

askel (askele)
kannel (yl. kantele)
kyynel
nivel
ommel (ompele)
petkel (petkele)
sammal (sammale)
sepel, seppel (yl. seppele)
sävel
taival (taipale)
vemmel (yl. vempele)
äänel


Nimet

---

Suomessa l-loppuisia etunimiä on sekä miehillä että naisilla. Tosin Raakelia lukuun ottamatta melkein kaikki ovat miehen nimiä. Tutuimpia ovat esimerkiksi Samuel, Mikael, Daniel ja Joel. Kuten äskeiset, myös harvinaisemmat Ismael, Hesekiel, Eliel, Ariel, Natanael, Manuel, Rafael, Penuel ja Pavel (venäläinen muunnos Paavalista) ovat tuttuja Raamatusta ja lähtöisin Israelista.

Deeveri, 2011


LÄHTEET:
http://fi.wikipedia.org/
http://fi.wikipedia.org/wiki/kempele
http://nl.wikipedia.org/wiki/kemmel
http://fi.wiktionary.org/wiki/liite:suomen_kielen_likvidakonsonanttiin_päättyvät_sanat
http://fi.wiktionary.org/wiki/vemmel
http://wiki.partio.net/l-kirjaimeen_loppuvat_sanat
http://www.kirjastot.fi/fi-FI/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=f4c51fb6-eb9a-4166-afd2-1ce05edb4735
Riihonen E. 1992. Mikä lapselle nimeksi?

Toinen harvinainen kirjain suomenkielisen sanan lopussa on r. Tietokilpailukysymyksenä tai tietovisan aiheena tämä ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin l. R-loppuisiin sanoihin on myös vakiintunut loppu-e yleisemmin kuin l-loppuisiin.

Askar on tutumpi muodossa askare, mutta sukulaisuutta ilmaiseviin sanoihin sisar ja tytär ei e:tä saa loppuun tunkemallakaan. Harvinainen e-muoto on luontoon liittyvissä sanoissa auer (autere) ja manner (mantere). Näissä sitä käytetään pääasiassa sanaa taivutettaessa: autereinen, mantereella.

Sana kinner saattaa kuulostaa vieraalta. Anatomisena terminä siihen harvemmin ehkä törmääkään. Mistä se sitten on tutumpi? Ilmaisussa jonkun kintereillä on sama sana e-muodossa taivutettuna. Toinen anatominen termi udar on vielä vieraampi. Nykyisin yleisesti käytettävä e-loppuinen muoto utare sen sijaan alkaa kuulostaa jo tutulta.

Ruumiinosiin liittyy myös sana kyynär, mutta se esiintyy vain yhdyssanoissa, kuten kyynärpää, kyynärtaive ja kyynärvarsi. Vanha mittayksikkö kyynärä taas päättyy ä-kirjaimeen, kuten varmaan huomasittekin.

Mantere tuli mainittua jo aikaisemmin. Sen lisäksi maankamaraan ja maan muokkaukseen liittyy peräti kolme r-loppuista sanaa: tanner pöllyää kun tehdään pengertä ja piennarta. Vaihtoehtoiset muodot näkyvät jälleen eri taivutusmuodoissa: taistelutantereelta on penkereet ja pientareet tasoitettu.

Sitten on vielä sellainen esine kuin huhmar. (Tunnetaan myös muodossa huhmare.) Mikä tekee huhmareesta erityisen mielenkiintoisen kapineen? Tietenkin sen kanssa käytettävä survin, joka on nimeltään petkel.

Tässä vaiheessa tulee ehkä mieleen, miksi muka r-loppuiset sanat on huono tietovisa-aihe. No, aihe on hyvä niin kauan, kunnes joku keksii sanan kuningatar. Sitten keksitään haltijatar, pahatar, ajatar, kreivitär, tanssijatar, syöjätär, ranskatar, ompelijatar, opettajatar, tarjoilijatar, näyttelijätär jne. Näitä kaikkia yhdistää pääte -tar/-tär, joka ilmaisee henkilön tai olennon olevan naispuolinen.

Lisäksi on tietysti lainasanoja ja akronyymejä: avatar (visuaalinen hahmo), tatar (kasvi), tartar (ruoka), sitar (soitin), sonar (Sound Navigation And Ranging) ja laser (Light Amplification by Stimulated Emission of Radiation).


R-kirjaimeen päättyvät suomenkieliset sanat:

---

askar (yl. askare)
auer (auder, autere)
huhmar (huhmare)
kinner (kintere)
manner (mantere)
penger (penkere)
piennar (pientare)
sisar
tanner (tantere)
tytär
udar (yl. utare)


Nimet

---

Suomessa käytössä olevista vierasperäisistä etunimistä löytyy mm. Alvar (Ruotsi), Rainer (Ranska), Asser (Israel), Kristoffer (Kreikka), Kasimir (Puola), Jasper (Persia), Jesper (Tanska) ja Vladimir (Venäjä). Huomionarvoista on se, että toisin kuin suomen r-päätteiset tittelit, r-loppuiset nimet ovat poikkeuksetta miesten nimiä.

Deeveri, 2011


LÄHTEET:
http://fi.wikipedia.org/
http://fi.wiktionary.org/wiki/liite:suomen_kielen_likvidakonsonanttiin_päättyvät_sanat
Riihonen E. 1992. Mikä lapselle nimeksi?