IRC-Galleria

Istun junassa. Kevät - nyt jo ilta, ei vielä pimeää, hämärää. Sataa hiljalleen lunta, ei sitä tarkasti erota. Ei tiedä sataako vai puhaltaako tuuli vain lumen maasta liikkeelle.

Pysähtyy juna. Näkyy taloja, raiteita, keltaisia ja sinisiä maalaistaloja. En tiedä, mikä paikka tämä on. Yhdessä ikkunassa vielä jouluvalot. Puolitoista tuntia niin olen kotona.

Nyt liikkuu juna. Peltoja, latoja, lehdettömiä koivuja. Kaksi kuukautta ja tässäkin vihertää. Sillä tavalla aika muuttuu, kehittyy, kiertää samaa loputonta kehää. Mutta ei siihen kyllästy, se on vain kuriositeetti, puite kaiken taustalla. Koko elämä on siinä ohessa, liikkuu, etenee ja kulkee samaa loputonta kehää.

Ajan kulku - sitä odottaa aina, harvoin toivoo minkään hetken kestävän. Eikä edes tiedä, miksi ja mitä lopulta odottaa.

Kävelee ihmisiä edestakaisin käytävää. Menevät minne menevät, toiset ravintolavaunuun, toiset vessaan. Kuusi tuntia olen jo tullut - satoja kilometrejä matkannut. Aamulla heräsin Helsingissä, huomenna herään kotona. Nyt en lähde kuukauteen mihinkään.

Neljän tunnin päässä päätepysäkki. Siellä pysähtyy juna. Ajaa veturi toiseen päähän. Lähtee heti kohta takaisin, etelään, uudet ihmiset kyydissä.

Mikä järki on ihmisillä matkustaa? Lähteä pois sieltä, missä parhaiten viihtyy ja ikävöidä heti takaisin? Aina on ihmisiä junissa, autoissa, lentokoneissa, laivoissa. Ei sellaista reittiä ja vuoroa, etteikö siellä ketään istuisi. Ihminen liikkuu niin kuin liikkuu aika. Näkee uusia paikkoja, tapaa ihmisiä ja kaipaa rakkaitaan ja kotia. Ei pysähdy koskaan eikä missään. Joskus loppuu virta, mutta aika kulkee ja vaihtuu siitä huolimatta. Muutama kierros mutteria eteenpäin, niin ollaan taas mukana. Muutama kuva pikakelauksella ja etumatka on kurottu umpeen. Aika on ikiliikkuja - se on ääretön ja uhmaa kaikkea.

"Seuraavana Ylivieska, nästa Ylivieska, the next stop Ylivieska." Nyt on jo pimeää. Ei näe ikkunasta muuta kuin omat kasvonsa. Väsyneet silmät ja raskaat luomet. Huomenna on mentävä töihin. Onneksi ei heti aamusta.

Vaihtuu minuutit kellossa, punainen digitaali käytävän päässä. Samaa tahtia hiljenevät ihmiset. Enää ei puhu kukaan. Oulussa uudet ihmiset kyytiin, lisää energiaa - heillä matka on vasta alussa. Ravintolavaunu on auki Rovaniemelle saakka, kertoo ääni kaiuttimessa. Voisin istua siellä ja juoda olutta, mutta se tuntuisi teeskentelyltä.

Tasan tunti matkaa jäljellä. Sen jälkeen kävely pysäkille ja bussilla kotiin. Ympyrä sulkeutuu. Päivä on kuljettu äärestä ääreen. Yhdeltätoista päivällä astuin bussiin Kumpulassa, Helsingissä. Yhdeksältä illalla astun bussista Kaijonharjussa, kotona.

Miten käyttää tämä viimeinen tunti? Ei sitä voi pitkittää eikä nopeuttaa. Enkä edes tiedä kumpaa haluaisin enemmän.

Tässä on joku kylä. Kaiutin kertoo, että Oulainen. Näkyy ikkunasta huoltoasema, maantiesilta, jääkiekkokenttä kirkkaine valoineen. Taas yksi rautatieasema. Joku täälläkin asuu. Tuntee saapuvansa kotiin, kun astuu ulos junasta Oulaisissa.

Kohta jo näkyy Oulun valot horisontissa. Punainen valosaaste tummaa taivasta vasten. Ei tuosta määrästä voi erehtyä. Takki päälle ja tietokone laukkuun. Vielä reppu mukaan ylähyllyltä. Tässä vielä hetki. Viimeiset metrit junassa. Nyt jarruttaa juna, kuuluu kirskuntaa. Kerääntyy ihmiset ovelle - nyt on käytävä tukossa. Istun tässä vielä hetken. Ei tämä heti lähde.

Nyt nousen ja kävelen ovelle. Tulee uudet matkustajat portaissa vastaan. Siirryn hetkeksi sivuun ja odotan. Kohta jo astun laiturille - kotona.