IRC-Galleria

Aki_H

Aki_H

- En ikinä ennen ole näin paljon.

Uusimmat blogimerkinnät

Blogi

- Vanhemmat »

Minulla on tämä syksyPerjantai 19.09.2008 18:09

Eilen olin töissä, huomenna menen töihin. Päivällä odotan postia. En jaksa enää herätä keskellä yötä miettimään työasioita. Täytyy lopettaa joko työnteko tai nukkuminen.

Yöllä kuuntelin parvekkeella tuulen ääniä. Tuntui kylmältä. Ei näkynyt vielä tähtiä.

Tänään kävin Juhan kanssa ulkona syömässä. Yksin ei jaksa panostaa ruuanlaittoon, ei liioin siivoamiseen eikä oikein mihinkään muuhunkaan.

Nyt olen kotona. Katson puhelinta ja odotan, että joku soittaisi ja kutsuisi kylään. Jotenkin väsynyt mieli. Ei saa tehtyä mitään – ei edes ajateltua selkeästi. Tuntuu kirjoittaminenkin mahdottomalta.

Huomisen jälkeen on taas vähän vapaata. Saan palata rauhassa opinnäytetyöni pariin. Sen suhteen minulla on luottava mieli.

Onneksi on syksy, ja asioita, joista ilahtua.

Ei taida pakastaa vielä ensi yöksi?

[Ei aihetta]Maanantai 15.09.2008 17:03

Torstaina tuli tehtyä elämäni ensimmäinen urheilulähetys.
Se meni lopulta oikein hyvin, vaikka etenkin alussa jännitti aika tavalla. Suora lähetys tosin jännittää aina. Olen tehnyt radiohommia kohta kolme vuotta, mutta silti lähes joka päivä saan jännittää jotain. Tilanteet muuttuvat – tulee asioita joihin ei ehdi valmistautua. Ne ovat tiukkoja paikkoja, mutta toistaiseksi niistä on melkein aina selvitty kunnialla.

Minulla on ristiriitainen suhde esiintymiseen. Lapsena menin näytelmäkerhoon muiden mukana. Keksin itselleni rooleja, joissa ei tarvinnut puhua mitään. Pitkään valmistelemassamme Kalle Blomqvist -suurproduktiossa minun roolini oli kävellä esityksen alussa nahkatakki päällä pankkiin ja antaa virkailijalle kulunut, ruskea lompakko. Loppuesityksen seisoin kulisseissa ja kurkin lavasteiden takaa muiden uskomattomia roolisuorituksia. Näytelmäkerhon ensimmäisessä elokuvassa esitin johtajan apulaista, joka kohtauksen alussa tuo pöytään kipollisen karkkia. Se oli ainoa roolisuoritukseni koko elokuvassa. Kohtausta kuvattiin toista tuntia, ja jokaisen otoksen jälkeen karkkikulho oli täytettävä uudelleen, kun me näyttelijälupaukset, ahnaat pikkulapset söimme sen tyhjäksi aina kun kamera pysähtyi.

Yläasteen alussa ihailin luokkakaverini, joka soitti kitaraa. Halusin itsellenikin sähkökitaran, vaikka en siinä vaiheessa osannut soittaa muuta kuin Smoke on the Waterin yhdellä kielellä. Kinusin vanhemmiltani kitaraa niin pitkään, että lopulta heidän oli pakko suostua. Se tilattiin täältä Oulusta, sillä Ivalossa ei siihen aikaan ollut mitään musiikkiliikkeitä. Muistan edelleen hyvin sen päivän, kun kävimme Epin kanssa hakemassa kitarapaketin Ivalon postista. Se oli joulun aikaa, eikä pakettia saanut avata ennen aattoiltaa. Kotona kuitenkin työnsin käteni laatikon raosta ja tunnustelin kitaran pintaa. Se tuntui upealta: sileältä ja samalla jotenkin viileältä. Koskettelin kitaraa eri puolilta, löysin kaulan – kielet olivat paikallaan, mutta epävireessä. Mikrofonien metallipinta tuntui kylmältä. Aattoiltana avasin paketin, ja unelma rock-tähteydestä oli taas askeleen lähempänä. En ikinä sen jälkeen ole saanut tuntea niin aitoa iloa.

Jos omisti 90-luvulla sähkökitaran, ei matka omaan bändiin ollut pitkä. Soittelimme Epin kanssa aluksi kahdestaan. Teimme biisejä, jotka sitten äänitimme huoneessani kasettimankalla. Harmi, ettei niistä äänitteistä ole näihin päiviin säilynyt yhtään. Keväällä End of Sanityksi nimettyyn bändiin löytyi rumpali. Kuulin, että vanha tuttumme Kimmo Taskinen oli ostanut itselleen käytetyt rummut 300 markalla. Pyysin jollain välitunnilla Taskista mukaan bändiin. Kimmo innostui ja roudasi rumpusettinsä meidän autotalliin. Muistan, että ensimmäisten bänditreenien aluksi Kimmo kasasi rumpunsa aivan väärin. Hän laittoi lattia-tomin virvelin ja hi-hatin väliin, jolloin esimerkiksi peruskompin soittaminen kävi aivan mahdottomaksi. Pitkäraajaisen Taskisenkaan kädet eivät ristiasennossa yltäneet lyömään samanaikaisesti sekä virveliä että hi-hatia, kun välissä oli puolen metrin levyinen lattia-tomi. En kuitenkaan heti ensimmäisissä harjoituksissa kehdannut mainita asiasta Kimmolle, vaan annoin hänen soittaa niin kuin hän oli tottunut.

Jossain vaiheessa jokaisen itseään kunnioittavan bändin on tehtävä ensimmäinen keikkansa. Meillä tuo legendaarinen hetki osui 90-luvun loppuun. Puhuimme Epin kanssa paikallisen baarinpitäjän ympäri, ja ilmeisesti säälistä hän antoi meidän esiintyä baarinsa ulkoterassilla eräänä heinäkuisena lauantaina. Teimme Epin tietokoneella valtavan määrän keikkamainoksia, joita sitten levitimme ympäri kyliä. Jälkeenpäin ajateltuna itsensä promoaminen oli aika rohkea veto, sillä yhteissoittomme kuulosti siinä vaiheessa todella karmealta. Luotimme siihen, että jokainen baarin asiakas on niin humalassa, ettei kiinnitä mitään huomiota meidän soittoomme. Keikkapäivä koitti ja Kaarinan baarin pienehkö ulkoterassi täyttyi ihmisistä. Paikalla oli ainakin vanhempani, isoveljeni, Kimmon vanhemmat ja Epin sisko sekä muutama muu utelias mainoksen nähnyt – ja kaikki selvin päin. Keikka oli kaikesta huolimatta menestys. Minä lauloin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -kappaleen, ja eläydyin niin vahvasti, että unohdin kokonaan soittamisen. Keikan jälkeen nautimme hurmiossa palkaksi saamiamme pullakahveja. Kehuimme toisiamme ja suunnittelimme jo seuraavia keikkoja. Usko omaan tekemiseen kasvoi. Tulevaisuus rock-artistina näytti kaikin puolin valoisalta. End of Sanityn ensimmäinen keikka oli muuten myös ensimmäinen ja samalla viimeinen musiikkitapahtuma koko Kaarinan baarissa.

Syksyllä bändiin löytyi basisti. Samoihin aikoihin pääsimme tekemään ensimmäistä studioäänitettä. End of Sanityn Tuomion tuulet -demo on ehkä hirveintä, missä olen koskaan ollut mukana. Sitä ei kerta kaikkiaan pysty kuuntelemaan – ei vaikka siihen suhtautuisi minkälaisella nostalgialla tahansa.
Myöhemmin keikkoja tuli paljon lisää ja samalla kasvoi myös soittotaito. Muistan, että meillä oli aina jotenkin erityisen suuri itseluottamus. Paljon suurempi kuin mihin meillä olisi ollut edellytyksiä esimerkiksi soittotaitomme tai saavutustemme puolesta. Jonkinlainen uho kuului kai musiikkityyliimme. Rajarockissa 2001 meillä jo niin suuri ego, että saimme oman pukuhuoneen, kun toiseen huoneeseen joutui ahtautumaan viisi bändiä. Soitimme illan viimeisenä bändinä. Se oli kai uramme huippuhetki. Muutaman kuukauden päästä Taskinen lähti bändistä, eikä uutta rumpalia löytynyt. Vuoden vaihteen jälkeen lähti alta myös treenikämppä, kun pojat viettivät siellä liian riehakkaita penkkareitaan. Kunnan nuorisotoimi ei asiasta ilahtunut, ja niin End of Sanity ajettiin taivasalle. Myöhemmin bändivirityksia ja esiintymisiä tuli lisää, mutta samanlaista nuoruuden intoa ja tunteen paloa ei enää löytynyt.

Olen usein sanonut, etten pidä esiintymisestä. Silti olen jostain syystä aina tunkenut itseni tilanteisiin, joissa joutuu olemaan esillä. Lukion jälkeen halusin jatkaa näyttelemistä, ja sainkin siihen muutamia tilaisuuksia. Seuraavaksi menin radioon töihin. Se tuntui minulle niin luontevalta ilmaisutavalta, että viihdyin siellä alun perin suunnitellun kuukauden sijaan kaksi vuotta. Jossain vaiheessa lähdin mukaan politiikkaan, missä niin ikään joutui olemaan esillä. Sitten aloin opiskella viestintää, joka varsinkin aluksi oli pelkkää esiintymistä. Nyt olen taas töissä radiossa.

Minusta tässä kaikessa on hirveä ristiriita. Haluaisin kokeilla välillä jotain muuta. Voisin mennä vähäksi aikaa vaikka urheilukauppaan töihin. Siellä kai näkisin, olenko minä lopultakin vaan riippuvainen esillä olemisesta.

Onko outoa tarttua kotibileissä kitaraan ja vetää fiiliksellä Bon Jovin It’s My Life, jos ei kerran pidä esiintymisestä?

Taiteen olemuksestaTiistai 09.09.2008 18:45

Kuuntelin kun pojat puhuivat bussissa elokuvista. “En mä jaksanu sitä kattoo, ku se on sellasta tekotaiteellista paskaa”, kommentoi toinen. Minua alkoi ärsyttää suunnattomasti. Vihaan sanaa tekotaide. En voi ymmärtää sitä, että joku on ottanut oikeudekseen keksiä moisen termin. Kenellä on oikeus tuomita toisen työ tekotaiteeksi? Jokaisella taitelijalla on omat motiivinsa tehdä teoksia. Kukaan ei varmasti pyri tekotaiteeseen.

Taide on kokonaisuudessaankin ongelmallinen käsite. Mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Olen varma, että kukaan ei mieti säveltäessään, valokuvatessaan tai vaikkapa kirjoittaessaan tekevänsä juuri taidetta. Taide-käsite liitetään teoksiin aina niiden ulkopuolelta. Onko olemassa jonkinlainen raati, joka päättää, mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Riittääkö määritelmän saamiseksi riittävän suuret pyrkimykset vai ovatko konkreettiset näytöt tärkeämpiä? Määrittääkö esimerkiksi maalauksen tai valokuvan kohde sen, onko kyse taiteesta? Onko t-paitaan painettu yksityiskohtainen jäljennös valokuvasta taidetta? Onko P. Laihon maalamalla Lato-taululla suurempi taiteellinen arvo kuin A. Harjun maalaamalla Lato-taululla?

Populaarikulttuuri perustuu toistoon. Haluamme katsoa samat elokuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Valitsemme omat suosikkikirjailijamme, joiden uudet teokset ostamme heti kun ne ilmestyvät. Seuraamme vuodesta toiseen samoja saippuasarjoja, jotka toistavat itseään ja mukailevat aiemmin esitettyjä menestyssarjoja. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Kuitenkin samasta syystä valtaosa ihmisistä odottaa esimerkiksi elokuvalta tiettyjä asioita. Ihminen on oppinut, että elokuva on yhtä kuin suljettu tarina jostain todellisuutta vastaavasta aiheesta. Elokuvaa katsotaan kuin todellisuutta, jossa on selkeä tarinallinen kaari. Avainsana on illuusio, joka rakentuu katsojan ja elokuvan välille. Kaikki poikkeamat tässä illuusiossa, suljetussa rakenteessa ja tarinan jatkuvuudessa koetaan virheiksi. Kun elokuvan päähenkilö ryhtyy vaikkapa kesken kohtauksen puhumaan katsojalle, katsoja hämmentyy. Illuusio on rikottu eikä paluuta enää ole. Moni sulkee tässä vaiheessa television tai kävelee ulos elokuvateatterista. “Tekotaiteellista paskaa”, on tavallisin tuomio. “Älä katso kameraan, se rikkoo illuusion”, sanoo jokainen harrastelijanäyttelijää ohjaava. Moni ei malta katsoa uudestaan elokuvaa, joka ei ensimmäisellä kerralla täysin avaudu. Useimmat pitävät epäloogisuutta virheenä. “Tuskin se ohjaaja itsekään tietää, mistä tämä elokuva kertoo”, on monen tuskastuneen kommentti. Ehkä ei tiedäkään, mutta mitä väliä sillä on? Elokuvahan ei ole todellisuutta - eikä siten myöskään millään tavalla loogisuuteen pyrkivä taidemuoto.

Elokuvan klassista kaavaa on rikottu elokuvan historian alusta asti. Järjestelmällisesti sitä alettiin tehdä vasta 1950-luvulla Ranskassa. Samoihin aikoihin syntyi käsite Uusi aalto. Katsojan vieraannuttamiseen perustuvaa kerrontaa alettiin kutsua modernismiksi. Modernistinen elokuva kotiutui Suomeen huonosti. 1960-luvun radikaali sukupolvi - etupäässä Risto Jarva ja Jörn Donner - kuitenkin innostui mannereurooppalaisesta tyylistä ja kokeili itsekin tehdä kerronnaltaan poikkeavia elokuvia. Nuoret ohjaajat halusivat uudistaa koko elokuva-käsitteen uuden aallon periaatteiden mukaan. Huonosti kuitenkin kävi. Useita “kokeellisia” elokuvia tuli kyllä tehtyä, mutta samaan tahtiin katosi yleisö elokuvateattereista. Eivät melodraamaan ja rillumarei-elokuviin tottuneet suomalaiset ymmärtäneet mitään kunnianhimoisten ohjaajien pyrkimyksistä muuttaa maailmaa elokuvan avulla. Jarva luovutti 70-luvun puolivälissä ja siirtyi tekemään suomalaisiin aina paremmin uponneita komediaelokuvia. Donner sen sijaan vähät välitti suuren yleisön mielipiteistä, ja jatkoi vastavirtaelokuvien tehtailua aina 2000-luvun alkuun saakka.

Jälkikirjoitus:
Minun mielestäni tekotaidetta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa kateutta ja ymmärtämättömyyttä. On ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että heidän käsityskykynsä ylitetään. Yhteenvetona tästä kaikesta: älä paljasta ymmärtämättömyyttäsi ja tuomitse tekotaiteeksi sellaista, josta et pidä tai jota et täysin käsitä. Älä edes silloin, vaikka teos ei millään tavalla sinua koskettaisi, sillä ethän voi tietää, miten muut saman teoksen kokevat.

[Ei aihetta]Torstai 04.09.2008 05:47

Kello on vähän vaille puoli kolme. Tulimme Markon kanssa juuri lähipubista. Siellä joimme olutta ja puhuimme valomerkkiin asti elokuvista. Kerroin Markolle modernismin käsitteen synnystä ja ranskalaisen uuden aallon vaikutuksista postmoderniin elokuvaan. Marko kuittaili kyselemällä olenko nähnyt sitä ja sitä elokuvaa. Nolona tunnustin, etten ole nähnyt puoliakaan niin sanotuista “must see” -leffoista.

Marko ei voi enää ajaa autoa, joten hän jää tuohon sohvalle yöksi. Nyt katsomme BB:tä. Sielläkin jengi valvoo edelleen. Markon pitää mennä huomenna kymmeneksi kouluun. Saa nähdä, pystyykö hän ajamaan vielä silloinkaan. Minulla on vielä huominen vapaata. Perjantaina menen yhteen palaveriin ja ensi viikolla palaan toden teolla töihin. Tulossa on yksi iso muutos, joka jännittää minua aika tavalla, mutta en halua ajatella sitä vielä enempää. Huomenna pitää herätä ajoissa tekemään kouluhommia, sillä jo ensi viikolla on opinnäytetyön seurantaseminaari. Nyt menen nukkumaan.

Kuvassa Marko katsoo alasti Big Brotheria.
- Vanhemmat »