IRC-Galleria

Päivät kuluu ja viikot kuluu. Niillä ei ole mitään merkitystä, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Ei millään muulla kuin sillä että mun rakas veli on täältä poissa ikuisesti.
Sitä ei voi ymmärtää eikä käsittää. Kaikki järki mussa huutaa että näin on, tää vaan on kohtalon julma käsi joka meihin osui, mutta mun sydän ei anna periksi. Se ei usko sitä eikä tyydy siihen elämään johon mut ja koko perhe jätettiin elämään. Meillä on niin ikävä, järjetön suru joka vie toimintakyvyn. Tällä hetkellä musta tuntuu että se on vienyt mut lopullisesti. Kun mikään ei lohduta, eikä helpota. Jokainen aamu on yhtä sumuinen, jokainen ilta yhtä itkuinen. Ihmisten sanat ja lohdutukset soivat vaan korvissa, se laiha lohtu että aika parantaa haavat tuntuu niin lohduttomalta ja se on oikeastikin ainoa lohtu.

Miten ihminen voidaan repäistä vaan pois ja jättää ne muut sinne yksinään??? Ihan oikeasti. Kelatkaa hyvät ihmiset elämäänne, että se jokainen kerta voi olla se viimeinen. Pelossa ei voi elää, mutta että eläisi niin että ne jotka on rakkaita aina sen tietäisi. Jussi tiesi että se merkkasi mulle järjettömästi. Musta vaan tuntuu että mä olen tyhjä kuori vailla sisintä. Mitä mulla on enää annettavaa tässä elämässä kenellekään.
Rakkaus ei kuole mutta ihmiset kuolee. Niiden mukana menee liian paljon pois.
Musta puolet on nyt Jussin mukana.

Minkä vitun takia tämmöistä pitää tapahtua ihmiselle???? Mä en voi vaan ymmärtää. Miten ihmeessä mun pitäis elää eteenpäin ilman veljeäni joka merkkas mulle enemmän kuin mikään muu..
Mikään ei tuo Jussia takaisin, onhan mulla ne muistot mutta kun mä haluan sen ihmisen tähän viereen nyt!
Musta on tullut paikalleen jäänyt vanha akka, joka ottaa ilalla unilääkkeen nukkuakseen ja herää taas aamulla samaan ahdistavaan ajatukseen siitä mitä on tapahtunut.
Miksi näin käy, miten näin voi käydä..
Tehkää joku jotain, auttakaa joku. Mutta kun ei ole mitään mikä auttais.

Rakas veljeni Jussi on poissa. En voi uskoa enkä halua käsittää. Sitä yötä en koskaan unohda. Poliisit, äidin ja isän itku, J-P meidän koiranpentu kädessään edestakaisin kävelemässä. Kaaos, tuska, hätä, epäusko, viha, suru, ikävä, kaipaus, toivo. Kaikki ne tunteet. Toivo että kaikki oliskin väärinkäsitystä, että Jussi vaan kävelisi kotiin ja joku muu olisi ollut se kuollut. Jonkun muun perhe olisi saanut sen suruviestin, ei meidän perhe. Itsekästä mutta ihminen on sellainen.
Olen vanhentunut kolmen päivän aikana 20-vuotta. Mennyt yhtä vuoristorataa, yrittänyt jaksaa ja taistella, vaipunut epätoivoon ja itkenyt ja huutanut. Toivonut että se hirvi joka tappoi veljeni on kärsinyt ja vuotanut verta, kitunut ja että sen loppu on ollut tuskainen. Se on kamala ajatus ja kaikki eläinsuojelijat varmaan haluais mut nyt hengiltä mutta se oli mun veli.
Olen käynyt kolaripaikalla, vajonnut maahan polvilleen ja itkenyt ja huutanut ja rukoillut Jussia takaisin.
Ja rauhoittunut, katsonut kynttilöitä ja kaikkia ihmisten tuomia kukkia ja kortteja, tuntenut rauhaa että Jussilla ja meillä on näin paljon ystäviä.

Mutta ikävä on kamala ja hätä vanhemmista. Toivon että voisimme jonain päivänä vielä nauraa perheellä ja puhua Jussista ja meillä olisi hauskaa ja tuska helpottaisi.
Tie on pitkä ja kivinen ja tuska suuri ja armoton.
Jussi oli mulle hirmu tärkeä, rakastin ja rakastan sitä ihan mahdottomasti. Sanoinkin aina avomiehelleni J-P:lle että jos Jussille sattuu jotain se on mun elämäni kamalin päivä. Ja nyt se tapahtui ja se oli kamalin päivä.. Mun on kai vaan selvittävä, muuta tietä ei ole. Vaikka haluaisin toisaalta kuolla ja mennä Jussin luokse, halata sitä ja olla sen kanssa. Mutta enää en pelkää kuolemaa, koska rakkaani odottaa minua siellä kun aika koittaa.
Tämä viikko on perheemme Via Dolorosa, kärsimysten tie. Toivon kaikilta voimia ja ajatuksia meidän perheelle, ja Taivaan Isän apua.
Aika kuluu, aika parantaa haavat, niin sanotaan. Toivon näin. Muisto elää sydämessä ja Jussi henkii minuun elämää ylhäältä, tunnen sen, tiedän sen.

Elämä ottaa, elämä antaa, se otti veljeni..
Sinua ajatellen, sinua aina syvästi kaivaten ja rakastaen Jussi,
Anu

Tämä joulukuu ei paljon sään puolesta ole poikennut viime vuodesta. Ensin satoi lunta, kaikki oli kaunista ja herkkää, toivo heräsi jo sen vanhan ja hyvän puolesta ja tuntui että askel oli kevyt ja mieli kuin lapsella. Sitten kaikki suli pois, alkoi se vesisade ja pimeä tuska, toivo on jo melkein mennyt sen vanhan ja kauniin puolesta ja jäljellä haikeus, ääretön menneen kaipuu.
Itse en tuskastu pimeästä, vähän vaan pakkasta ja lunta.
Mutta se aika elämässä taitaa olla jo ohi, sitä ei kai näillä korkeuksilla enää nähdä. Eipä olisi uskonut että joulu 2005 näyttää uhkaavasti viimeiseltä valkealta..
Nyt olo on tunkkainen, pää sekaisin ja viimeisinkin ajatus on haihtunut päästäni.
Enää ei jaksaisi yrittää, ei jaksaisi jaksaa. Vuosi on lopuillaan, toivon sille kaunista päätöstä.

Enkö mä vasta ollut pieni, leikin kaverin kanssa meidän kotien lähellä olevassa metsässä. Me oltiin muuten pirun hyviä majojen rakentajia, kaveri oli taitava, se osasi tosi hyvin ne hommat ja opetti muakin tekemään tukevan seinät ja katon. Jopa talvisin me oltiin siellä majalla, tehtiin lumitöitä ja hoidettiin sitä paikkaa ihan tosissaan. Tai sitten me pelattiin rosvoa ja pollaa, syksyn pimeällä kun oikeasti pelotti aikalailla mutta se jännitys oli suorastaan hurmaavaa. Kaveri oli vieressä, yhdessä mentiin piiloon tai sitten jahdattiin rosvoja. Välillä poikettiin meille syömään joko isän paistamaa makkaraa tai jotain muuta ja taas jatkettiin. Aika kului ja meistä tuli teinejä. Istuttiin tietokoneella, chatti oli siihen aikaan kova sana ja huijattiin poikia valehtelemalla vaikka mitä, naurettiin päälle ja tunnettiin mieletöntä vapautta. Kuunneltiin musiikkia, kaveri tutustutti erilaisiin musiikkeihin ja se muokkasi mun musiikkimakuani ja ajattelumaailmaani näin jälkeenpäin ajatellen todella paljon. Sitten loppui koulu ja symbioosi kodin ja koulun, se elämänvaihe loppui. Mutta silti me kaverin kanssa pidettiin yhtä, elettiinkin välillä yhdessä, pidettiin toisistamme huolta aikana jolloin molemmilla oli vaikeaa. Ja todistettiin me toistemme onneakin, nähtiin vierestä kuinka toinen oli onnellisempi kuin koskaan.
Ja nyt aika on kulunut jo aivan liikaa. Miten kaikki voi muuttua ja olla samalla muuttumatta?
Miten voisin olla se sama ihminen enää, haluaisinko tai olenko? Jos kaikki palat menisikin kohdalleen. Jos olisikin ihan kuin ennen, me rakennettaisiin maja ja vaalittaisiin sitä keskellä sitä pientä metsää. Ja mentäisiin meille syömään ja kuunneltaisiin musiikkia.
Mä vanhenen. Se on väistämätöntä.
Me vanhennutaan, me muututaan. Kaveri ja minä.

Katteettomat lupaukset on yksi paskimmista jutuista. Miks pitää luvata jotain mitä ei aio pitää?
Ymmärrän et joskus voi tulla yllättäviä juttuja eteen ja joutuu perumaan jonku lupaamansa jutun sen takia mut yleisesti ottaen lupauksien jättämättä tekeminen on perseestä.

Niinpä. Ja vastauksena tai oikeastaan takaisin huutona erääseen kirjoitukseen jossa sanottiin että mitä te teitte mulle, vastaus; niin, miettiikö kukaan teistä mitä te teitte mulle ja mun elämälle. Tuskin.

Mä en saa unta.. herään samaa pirulliseen aikaan joka yö, kaikki velloo yhtenä mustana möykkynä ja lopuksi jää vain ärtymys joka muuttuu vihaksi ajatuksissani. En saa unta, en pysty nukkumaan ja mua alkaa niin rasittamaan tää jatkuva paska olotila etten kohta enää käy ollenkaan nukkumaan. Kyllä mä tiedän mikä mua valvottaa, enkä aio sitä tässä kertoa. Sehän paljastais ihan liikaa musta.. Mä olen ihminen jolle muiistot on enemmän kipeitä kuin kauniita asioita. En voi sille mitään, että suurin osa asioista jotka on menneet pois elämästä herättävät mussa suunnatonta surua ja haikeutta. Monet sanoo miten jälkeenpäin on ihan kiva ja kaunis muistella jotain vanhoja juttuja, mutta musta tuntuu että ainoa mitä mulle on joistain asioista, hyvistä siis, jäänyt jäljelle on haikeus. Alan vihata tuota tunnetta, sitä miten helvetin heikoksi se ihmisen tekee, miten masentavaa ja musertavaa haikeus ja kaipuu jotain kohtaa on. On se sitten asia tai ihminen. Ehkä mä olen säälittävä, riipun vanhoissa ja kaipailen turhaan. Mutta sellainen mä olen. Ja liian usein musta tuntuu että oon liian herkkä tähän maailmaan. Pitäis mennä ja tulla, käyttää ihmisiä kertakäyttöisesti ja mennä eteen päin eikä surra ja haikailla. Jos joku menee päin persettä niin sit vaan jotain muuta tilalle. Ai että jotain muuta tilalle!! Mitä paskaa. Miten voi ottaa jonkun tilalle jotain muuta???!!! En mä ainakaan voi. Ehkä musta puuttuu joku nykyihmiselle kuuluva unohtava ja tunteeton osa jota ei mulle ole vielä jaettu. Toivottavasti sen saa ostaa vaikka netistä, sillä muuten tästä elämästä ei kyllä tule mitään. Mä en halua mitään muuta tilalle. Jospa jossain olis paikka jossa hengittää. Ja paikka jonne voisin tyhjentää kaikki nämä tuntemukset, kaikki vanhat ja liian kipeät muistot ja haaveet.

Mulla on tällä hetkellä niin paha mieli ja suuri suru etten voi oikeastaan kohta hengittää. Joskus kun oikein suren kaikki muuttuu fyysisiksi oireiksi ja nyt on käynyt niin. Kumpa tämä tästä.

Lupasin joskus kirjoittaa kun on hyva mieli. Nyt on. Ja aakkoset puuttuu koska taalla ei niita kayteta joten yrittakaa ymmartaa. Ulkomaille on kiva tulla, tekee hyvaa vaihtaa maisemaa ja nahda muita paikkoja. Tajuaa taas miten kiva oma koti on. Mutta kreikan maasta tykkaan erityisen paljon. Taalla ihmiset on ystavallisia, kaikki hymyilee tai sitten jos ovat pahalla tuulella nayttavat senkin reilusti. Harva kyrailee ketaan tai selan takana puhuu, ihmiset on vilpittomia tai ainakin silta nain ulkopuolisen silmin tuntuu ja nayttaa. Perheet on yhdessa ja lapset juoksee ympariinsa, valilla pohjoismaalaisen kuriin tottuneen ihmisen silmaan liiankin villisti, mutta sitten jotenkin senkin unohtaa kun huomaa miten hauskaa niilla on..
Elaminen alkaa oikeastaan vasta ilta yhdeksalta kun ilta on tumma ja kaikki nayttaa jannalta. Joten suosittelen, tulkaa tanne ja vapautukaa ja nauttikaa. Kivaa taalla on.
t:Anu