IRC-Galleria

Ikävä.

Suru syö syvältä ja pitkään. Ei jätä mitään eloon. Ja jos jonkun säästää, niin sitä osaa se sitten kiduttaa niin kauan kunnes saa viimeisenkin elollisen tunteen kuolemaan.
Suru syö ihmisen tunteet.
Ikävä ei anna rauhaa, ikävä on karu.
Missä armo on, se ken sellaisen sanan keksi, ei surusta tiennyt mitään.

tämä ei lopu koskaan.. suru ei vähene tai helpotu. Ikävä riipii niin syvältä ja syö ihmisen elävältä. Olen niin tyhjä ja heikko, ei mikään voima vie tätä pois minusta. Yhtäkkiä huomaan että vuoden aika on vaihtunut, ilma on viilentynyt ja minä olen pysähtynyt. Jäänyt yksin jonnekin kaukaiselle planeetalle joka ei löydä takaisin kiertoradalleen. Miten se voisikaan löytää takaisin sinne mistä on tullut, koska sitä paikkaa ei enää ole.

Miten voi ihmisen elämä muuttua näin? Miten siitä voi tulla surkeaa ja surullista. Aina kun joku hymyilyttää, samalla tuntee kun joku vetää sut veden alle ja et saa henkeä. Sille tää tuntuu.

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet musta huolissanne. Kiitos välittämisestä, ajatuksista ja varmasti monista paremman ajan toiveista. Kiitos että olette miettineet miten minä ja perheeni jaksetaan.
Eihän meillä hyvin mene, sen kaikki tietää. Meiltä on viety pois yksi elämän kivijaloista, perheen jäsen, rakas ihminen. Meidän Jussi.
Älkää kuitenkaan pelätkö mun puolesta, mä roikun tässä elämän syrjässä kiinni. Ihan aluksi nyt teidän kaikkien muiden vuoksi, ja ehkä sitten vielä joku päivä myös ihan itseni takia. Sitä Jussi toivoo, tiedän sen. Ja te tiedätte sen. Ja mä kunnioitan veljeni elämänasennetta ja myöteisyyttä kaikkea kohtaan.
Mulla on järjetön ikävä eikä elämä tunnu hyvälle mutta mä olen tässä ja seison kuitenkin kahdella jalalla.

Joten olkaa rauhassa ja huolehtikaa ITSESTÄNNE ja lähellä olevista. Se riittää yhdelle ihmiselle, sen enempää keneltäkään ei vaadita eikä sen enempää tarvita.
Joku päivä kykenen näkemään teissä veljeäni ja te ehkä näette Jussin jollain lailla myös minussa.

Jonain päivänä me kaikki kuitenkin nähdään, ja sen aika on sitten kun niin on tarkoitettu. Siihen asti meidän on elettävä ja myös muistettava että saamme elää.

Haluan vaan pois täältä. Jussin luokse. Pois pois pois.
Mitä hemmettiä mä täällä teen, kun mun veli on jossain? Mä en tiedä miten jaksaisin enää kantaa tätä vitun paskaa mukanani..
Ihan oikeasti. Tää suru ja epätoivo hukuttaa mut alleen kuin hirmumyrsky ja ajaa mun päälle kuin pikajuna.

Musta tuntuu todella että elämä ei kanna. Jussi on ollut poissa kohta 2 kuukautta enkä mä pääse liikkeelle yhtään. En yhtään. Oon vaan ja kaikki mun ympärillä kaatuu..
Kaikki se entinen ja kaunis ei ole enää varmaa, se voi olla että sitä ei ole ollenkaan kohta.
Tunnen menettäväni kaiken ihan vain pikkuhiljaa. Rapistun ihmisenä pieninä palasina enkä meinaa saada kiinni mistään.
Yritän yritän mutta se ei riitä. En osaa enää, en tiedä mitä tehdä.
Jos joku voisi neuvoa.

Päivät kuluu ja viikot kuluu. Niillä ei ole mitään merkitystä, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Ei millään muulla kuin sillä että mun rakas veli on täältä poissa ikuisesti.
Sitä ei voi ymmärtää eikä käsittää. Kaikki järki mussa huutaa että näin on, tää vaan on kohtalon julma käsi joka meihin osui, mutta mun sydän ei anna periksi. Se ei usko sitä eikä tyydy siihen elämään johon mut ja koko perhe jätettiin elämään. Meillä on niin ikävä, järjetön suru joka vie toimintakyvyn. Tällä hetkellä musta tuntuu että se on vienyt mut lopullisesti. Kun mikään ei lohduta, eikä helpota. Jokainen aamu on yhtä sumuinen, jokainen ilta yhtä itkuinen. Ihmisten sanat ja lohdutukset soivat vaan korvissa, se laiha lohtu että aika parantaa haavat tuntuu niin lohduttomalta ja se on oikeastikin ainoa lohtu.

Miten ihminen voidaan repäistä vaan pois ja jättää ne muut sinne yksinään??? Ihan oikeasti. Kelatkaa hyvät ihmiset elämäänne, että se jokainen kerta voi olla se viimeinen. Pelossa ei voi elää, mutta että eläisi niin että ne jotka on rakkaita aina sen tietäisi. Jussi tiesi että se merkkasi mulle järjettömästi. Musta vaan tuntuu että mä olen tyhjä kuori vailla sisintä. Mitä mulla on enää annettavaa tässä elämässä kenellekään.
Rakkaus ei kuole mutta ihmiset kuolee. Niiden mukana menee liian paljon pois.
Musta puolet on nyt Jussin mukana.

Minkä vitun takia tämmöistä pitää tapahtua ihmiselle???? Mä en voi vaan ymmärtää. Miten ihmeessä mun pitäis elää eteenpäin ilman veljeäni joka merkkas mulle enemmän kuin mikään muu..
Mikään ei tuo Jussia takaisin, onhan mulla ne muistot mutta kun mä haluan sen ihmisen tähän viereen nyt!
Musta on tullut paikalleen jäänyt vanha akka, joka ottaa ilalla unilääkkeen nukkuakseen ja herää taas aamulla samaan ahdistavaan ajatukseen siitä mitä on tapahtunut.
Miksi näin käy, miten näin voi käydä..
Tehkää joku jotain, auttakaa joku. Mutta kun ei ole mitään mikä auttais.

Rakas veljeni Jussi on poissa. En voi uskoa enkä halua käsittää. Sitä yötä en koskaan unohda. Poliisit, äidin ja isän itku, J-P meidän koiranpentu kädessään edestakaisin kävelemässä. Kaaos, tuska, hätä, epäusko, viha, suru, ikävä, kaipaus, toivo. Kaikki ne tunteet. Toivo että kaikki oliskin väärinkäsitystä, että Jussi vaan kävelisi kotiin ja joku muu olisi ollut se kuollut. Jonkun muun perhe olisi saanut sen suruviestin, ei meidän perhe. Itsekästä mutta ihminen on sellainen.
Olen vanhentunut kolmen päivän aikana 20-vuotta. Mennyt yhtä vuoristorataa, yrittänyt jaksaa ja taistella, vaipunut epätoivoon ja itkenyt ja huutanut. Toivonut että se hirvi joka tappoi veljeni on kärsinyt ja vuotanut verta, kitunut ja että sen loppu on ollut tuskainen. Se on kamala ajatus ja kaikki eläinsuojelijat varmaan haluais mut nyt hengiltä mutta se oli mun veli.
Olen käynyt kolaripaikalla, vajonnut maahan polvilleen ja itkenyt ja huutanut ja rukoillut Jussia takaisin.
Ja rauhoittunut, katsonut kynttilöitä ja kaikkia ihmisten tuomia kukkia ja kortteja, tuntenut rauhaa että Jussilla ja meillä on näin paljon ystäviä.

Mutta ikävä on kamala ja hätä vanhemmista. Toivon että voisimme jonain päivänä vielä nauraa perheellä ja puhua Jussista ja meillä olisi hauskaa ja tuska helpottaisi.
Tie on pitkä ja kivinen ja tuska suuri ja armoton.
Jussi oli mulle hirmu tärkeä, rakastin ja rakastan sitä ihan mahdottomasti. Sanoinkin aina avomiehelleni J-P:lle että jos Jussille sattuu jotain se on mun elämäni kamalin päivä. Ja nyt se tapahtui ja se oli kamalin päivä.. Mun on kai vaan selvittävä, muuta tietä ei ole. Vaikka haluaisin toisaalta kuolla ja mennä Jussin luokse, halata sitä ja olla sen kanssa. Mutta enää en pelkää kuolemaa, koska rakkaani odottaa minua siellä kun aika koittaa.
Tämä viikko on perheemme Via Dolorosa, kärsimysten tie. Toivon kaikilta voimia ja ajatuksia meidän perheelle, ja Taivaan Isän apua.
Aika kuluu, aika parantaa haavat, niin sanotaan. Toivon näin. Muisto elää sydämessä ja Jussi henkii minuun elämää ylhäältä, tunnen sen, tiedän sen.

Elämä ottaa, elämä antaa, se otti veljeni..
Sinua ajatellen, sinua aina syvästi kaivaten ja rakastaen Jussi,
Anu